tiistai 19. syyskuuta 2017

Kisaraportti: 13. maraton ja Seisojat valtaavat Tallinnan

Kahdeksan samuraita, Silveri lähellä hattutemppua, ennätykset paukkuvat, Kaarel varmistaa selustan ja päällikön iso sydän

Niin paljon mahtuu tapahtumia Tallinnan maratonin 42 ja 21 kilometriin. Niin paljon mahtuu tapahtumia siihen, ennen kuin kaikki Team Raholan juoksijat ovat lähteneet matkaan, ennen kuin he ovat tulleet maaliin ja tulleet kisamatkalta kotiin. Myös kaikki otsikossa mainittu, mutta palataan niihin myöhemmin.

Jotkut ehkä muistavat kesäisen reissuni länsinaapuriin, kun olin komisario Wallanderin jalanjäljissä etsimässä kadonnutta kuntoani Ystadissa 6 km:n kaupunkijuoksussa. Silloisen kirjoitukseni päätin sanoihin, että ei kuntoni mihinkään ollut kadonnut - olin vain juossut liian vähän. Wallander-sarjan kakkososa - Riian verikoirat - antoi seuraavan vihjeen miltä suunnalta kadonnutta kuntoa olisi hyvä etsiä.

Kohtalokas Tallinna

Katse siis kohti Baltiaa ja Tallinnaa - sieltä se kadonnut kunto löytyisi - jos löytyisi. Se olisi nimittäin 13. maratonjuoksuni, mutta epäonnennumero säteilee tunnetusti vaaraa. Tällaiseen koitokseen ei ole syytä lähteä yksin. Sen sijaan 56 kanssamatkustajaa - Team Raholan juoksijoita ja seisojia - tuntuu sopivalta määrältä lähteä uhmaamaan kohtaloa.

Tiimikaverit turvaamassa selustaa
Ilmassa on kuitenkin jotakin outoa heti matkan alusta asti. Yksinkertaisesti liikaa sattumia. Laivalla Tallinnaan ainoa vapaapaikka kahvilasta löytyy pöydästä, jossa istuu virolaispahiksen näköinen mies. Myöhemmin samana päivänä - nyt jo Tallinnassa, kun olemme noutaneet juoksunumeromme, luokseni ryntää nuori opiskelijanainen. Hän kysyy, että olenko suomalainen. Hänen tehtävänsä on vaihtaa pitkä puinen tikku johonkin arvokkaampaan. Hei - oikeasti. Jotakin outoa on vireillä. Annan hänelle puoliksi juodun Vichypullon. Neito vaikuttaa tyytyväiseltä. Lisäksi eriskummallisuuksien sarjaa täydentää se, että nukumme hotellissa, jonka katolla on KGB-museo ja että yhtenä ruokapaikkana Scotland Yard.

Levottomasti nukutun yön jälkeen herään maratonjuoksun aamuun. Kovin pirteiltä eivät vaikuta huonekumppanitkaan - Mika Vahtolammi ja Jari Nieminen. Jari on jotenkin tullut mukaan jälki-ilmoittautuneena. Outojen tapahtumien sarja jatkuu, kun hänen numerolappuunsa on painettu Viron lippu ja nimi Kaarel. Yhtälö alkaa avautumaan minulle pikku hiljaa. Kaarel on todennäköisesti paikalla turvaamassa selustaani. Että mitään kohtalokasta ei pääse tapahtumaan maratonilla numero 13. Kuka muukaan nukkuisi ylimääräisessä sängyssä vapaaehtoisesti ja kasvot kohti hotellihuoneen ovea. Valmiina puuttumaan tilanteeseen, jos jotakin odottamatonta tapahtuu. Kaarel. Peitenimi auttaa häntä soluttautumaan paikallisten joukkoon.

Niemisen Jari ja Kaarel. Sama henkilö.

Kisa-alueelle kokoonnumme hyvissä ajoin ja oloni tuntuu melko varmalta. Tosin vain hetken, sillä yhtäkkiä löydän itseni jostakin TV-haastattelusta. Markus Ilva ja Anu Ossberg ovat jostakin keksineet, että osaan hyvin Englantia. Ehkä he ovat jotenkin salajuonessa mukana? Anyway - eläydyn tilanteeseen ja heitän oman versioni Tiki-talkista.

EuroSport? haastattelee ennakkosuosikkeja

Viimeisen vartin käytämme etsiessämme paikkamme eri lähtökarsinoista. Team Raholan iloinen juoksijajoukko hajoaa useisiin eri pareihin ja ryhmiin. En seiso yksinäni kakkoskarsinassa - mutta kaikki ympärilläni olevat näyttävät kovin vierailta ja isokokoisilta. Yritän tekeytyä näkymättömäksi ja tuijotan kengänkärkiäni. ”Hei epäonnen jumala - en ole paikalla”. Kärähdän, kun joku kuopiolainen moikkaa minulle.

Oman onneni nojassa

Kilpailu käynnistyy ja lähden runsaan parintuhannen kanssakisaajan kanssa valloittamaan juoksun kuninkuusmatkaa. Tallinnan harmaa taivas jää toiseksi, kun hymykaksikko Anu (loppuaika 3:47:45) ja Tiina Häkkinen (3:47:44) ohittavat minut jo ensimmäisen kilomerin aikana. Tiina huomauttaa minulle ennätykseni rikkoutumisen takaavien 3:45-jänisten karkaavan minulta. Menkööt - ajattelen. Tänään ei ole ennätyspäivä, sillä kesäkuukausista ainoastaan elokuuhun on sisältynyt laadukasta harjoittelua. En lähde myöskään Anun ja Tiinan vauhtiin, vaikka tiedän, että siinä seurassa minun ei tarvitsisi paljon puhella. He huolehtisivat siitä, että juttua riittää.

Juoksijaa lappaa ohi vasemmalta ja oikealta. Oma juoksu 5:30 min / km -vauhdissa. Se on mantrani jota hoen ja se takaa 3:52:04 loppuajan. Ne neljä sekuntia nipistän sitten jostakin. Olen varustautunut juomavyöllä, sillä minun tempollani ei ole aikaa pysähdellä joka juottopisteelle. Kaksi kolme huikkaa viiden kilometrein välein sekä energiageeli joka kympin jälkeen on suunnitelmani. Ensimmäinen kymppi täyttyy ajassa 00:54:01 eli olen 59 sekuntia edellä tavoiteaikatauluani. Ne ylimääräiset sekunnit ovat tulleet vain jostakin, todennäköisesti paikoista, joissa on ollut tiimin Maratonseisojien kannustus, läpyjä antavia katsojia ja musiikkia. Olen hyvässä vauhdissa. Maratonseisojia on matkalla seitsemän ja ikävä kyllä he ovat saaneet viime hetken vahvistuksen, kun Hannu Hämäläinen joutuu jättämään oman kisansa väliin flunssan iskettyä. Sen lisäksi seisojien joukossa ovat kokeneet juoksijat Jaana Putkinen ja Simo Kataja-aho. Seisojien panokseen tämä homma ei tule kaatumaan.

Maailmanluokan maratonseisontaa

13. maraton ja 13. kilometri - Kaarel astuu esiin varjoista

13. kilometri on täyttymässä ja vasen nilkkani kiukuttelee. Se on ollut huonolla tuulella jo parisen viikkoa. Ilmeisesti viime viikkojen harjoitukset mm. Kaupin mäissä ovat sen ärsyttäneet. Nilkan takia olen myös jättänyt pukematta kompressiosukat, koska niiden paine ei tunnu hyvältä ratkaisulta. Päätän - ilman mitään ennakkosuunnitelmaa - kurvata Ice Power -pisteen kautta. ”Suihkuttakaa vasempaan nilkkaani”, huikkaan huoltajille. Saan nopean ensi avun ja siinä samassa kuulen takaani tutun äänen. Kaarel ilmoittautuu paikalle. Tarkemmin ottaen hän on ollut ensimmäiset 13 kilometriä melkein kannassani koko ajan. Jatkamme matkaa yhdessä - toki monta muutakin juoksijaa etenee samaa tahtia kanssamme.

Rocca Al Maren alue lähestyy. Siellä olen käynyt joskus aikaisemminkin. Tosin bussilla. Tällä kertaa tulen sinne juosten. Eilispäivän sade ja monet juoksijat ovat muuttaneet pienen puistotien saviliejuksi. Minusta tuntuu myös, että juoksemme koko ajan lievään ylämäkeen. Vauhtini laskee jonkun verran ja askel painaa äkisti enemmän kuin aikaisemmin. Kaarel juoksee edelläni tien toista reunaa. Hänellä tuntuu olevan tilanne hallinnassa. Pinnistelen mukana. Jälkeenpäin voin todeta, että nämä kilometrit olivat ne kisan vaikeimmat.

Puolikas täyttyy ajassa 01:54:25 - tavoiteajasta olen edellä 1 min. 37 sekuntia. No hyvä, uskallan ainakin lähteä esimerkkikuntoilijaksi luokittelemani Päivi Linneron (4:42:18 - sarjansa 8.) kahden tunnin jänikseksi Wihan Kilometrien puolikkaalle myöhemmin tänä syksynä. Puolimatkassa kurvaan ensimmäisen kerran myös järjestäjien varsin kattavan huoltopöydän kautta ja tankkaan nopeasti vettä ja appelsiinia. Tämän jälkeen onnistun näkemään myös syntymäpäiväsankari Sanni Kataja-ahon (5:09:21), kun hän tulee reippaasti vastaan. Sanni on sankari, vaikka ei olisi syntymäpäiväkään. Kuka muu juoksisi maratonin, kun on murtunut häntäluu? Tuskin kukaan.

Synttäri- ja maratonsankari Sanni
Taival jatkuu varsin tasavauhtisena. Meitä on ehkä noin kymmenen juoksijan joukko - Kaarel ja minä mukaan lukien. 24 km:n kyltti näyttää hyvältä. Siinä ovat oikeat numerot - ikävä kyllä väärin päin. Onnistumme näkemään yhdessä etenevät Anun ja Tiinan. Heidän menonsa näyttää varsin reippaalta. Viisi kilometriä myöhemmin tiimin päällikkö Markus tulee vastaan. Kävellen. Ei hyvä - hän kävelee kohdassa, jossa ei ole huoltopisteitä. Käsi nousee vaisuun läpyyn - huulilta ei ole nähtävissä hymyn häivää. Ei auta - minä juoksen omaa juoksuani ja Markus omaansa. Pian tämän jälkeen kuulen myös Mari Järvisen (4:00:49) kannustushuudot - sen äänen tuntisin vaikka juostaisiin Tallinnan pimeässä yössä. Myös kämppäkaverini Mika (3:56:37) on mukana neljän tunnin jäniksen vetämässä joukossa. Hiukan myöhemmin bongaan vielä Johan Gröndalin (4:12:46) ja vaihdan läpyt Ilona Harjunpään (4:13:42) kanssa.

Alle 13 km jäljellä

30 km täynnä. Kelloni näyttää aikaa 02:42:38 eli olen jo 2:22 edellä tavoiteaikaani. Tämä alkaa enteilemään 3:50 alitusta. Nyt myös Kaarel innostuu. Hänelle ei riitä vain oma ennätys - sillä hän haaveilee juuri tuon aikarajan alittamisesta. Päätämme yrittää pitää tahdin tasaisena. Jäljellähän on vähemmän kuin tiimin molemmat maanantailenkit yhteensä. Tämä vauhti riittää meille ja se takaa meille myös jatkuvasti nousujohteisen juoksun. Jos alussa juoksijoita meni ohi vasemmalta ja oikealta, niin nyt tilanne on käänteinen. Kahta koripalloa pomputteleva kaverikin jää taakse, kun hän tekee askelvirheen.

37 kilometrin kohdalla homma alkaa tuntumaan peräti hauskalta. Runner´s high puskee läpi. Voimia piisaa - vaikka nyt tuleekin pysähdyttyä jokaiselle huoltopisteelle. Pientä huolta aiheuttaa se, että oma TomTom näyttää juostuksi matkaksi vähemmän kuin järjestäjien km-kyltit. Olenko 3:49 vai 3:50 vauhdissa vai muuten vaan vauhdissa? Kun jäljellä on kolme kilometriä, niin Kaarel jättäytyy turvaamaan selustaani. Yritän katsella taaksepäin, että missä hän menee, mutta niskani ja ylävartaloni ovat jo sen verran kankeita, että tämä onnistuu varsin heikosti. Vaihdan taktiikkaani viimeisillä kilometreillä. Nyt ei enää pysähdellä, vaan napataan kohteeksi melko kaukanakin juoksevia kilpailijoita. Valkopaitainen nainen, jonka selässä lukee Finland on ykköskohteeni - ikävä kyllä hän tuntuu juoksevan melko hyvää vauhtia.

Loppua kohden en onnistu enää näkemään yhtään kilometritolppaa, mutta kylläkin tiehen liiskaantuneen rotan. Onko se varoitus minulle? Mutta maali ei voi kuitenkaan olla kovin kaukana. Juuri ennen loppusuoran alkua kuittaan Finland-kohteeni ja painan tallan pohjaan. Viimeisen kaksisataa metriä kiidän kuin ne aikaisemmin mainitsemani Riian verikoirat olisivat kannoillani. Myöhemmin kuulen, että ainoa dog, joka on minua jahdannut kisan aikana, onkin Pete Mononen (3:57:21). Kisadesimaalit pysähtyvät osaltani aikaan 03:49:08. Olen selvinnyt maratonista numero 13 varsin kohtuullisesti - jopa tavoitettani paremmin. Iso ansio siitä kuuluu ennätyksensä juosseelle Jari Niemiselle (3:50:16) eli Kaarelille. Jaettu tuska on aina pienempi ja yhdessä on hauskempi juosta.

13. maraton ja onnellisesti maalissa.

Ennätyssadetta ja päällikön iso sydän

Maalin jälkeen suuntaan muutaman mutkan kautta sovitulle tapaamisalueelle maalisuoran lähelle. Outoa. Ketään muuta ei ole vielä paikalla. 13. maraton on takana, mutta onko tämä sittenkään ohi? Voiko salama vielä iskeä kirkkaalta taivaalta? Hengähdän helpotuksesta, kun saan seuraa. Seuraava paikalle tulija on tietenkin Kaarel. Kukas muu.

Lisää tuttuja hahmoja ilmaantuu näkyville. Markus on tulossa (3:48:04). Kuiskaan Kaarelille, että nyt ei varmaan kannata onnitella suoritetusta maratonista. Mitkä ovat Markuksen kommentit? Kymmenen sekunnin ajan hän on kuin kuka tahansa juoksija, joka antaa pettyneenä selonteon siitä, että miksi juoksu sujui selvästi odotettua huonommin. Mutta sen jälkeen kaikki tuntuu unohtuvan ja hän keskittyy kannustamaan maalia lähestyviä juoksijoita sekä antamaan onnitteluja kohtaamispaikalle tiensä löytäville tiimiläisille. Jokaiselle löytyy joku kannustava sana, halaus ja rutistus. Meidän päällikkö isolla sydämellä. Ja kaikesta huolimatta myös hemmetin hyvä juoksija.

Anne Ranta-Tenhunen (4:04:02) ehtii ylittämään maalilinjan ennen kuin kannustusjoukot saadaan ryhmiteltyä loppusuoralle ja hurjat aplodit saattelevatkin juoksijat maaliin yksi toisensa jälkeen: Aikaisemmin mainittujen lisäksi Petri Myllymäki 4:06:21 (Suomen nopein laulava maratoonari), Jari Kurvinen (4:14:11), jänis Marko Silvennoinen ja jänistettävä Niko Peltomaa (molemmat 4:22:16), Pasi Sipiläinen (4:28:57), Eerika Hedin (4:32:57), Kirsi Tuomisto-Kataja-aho (4:36:05), Johanna Sammalniemi (4:45:11), Sirpa Walker (4:47:38), Reijo Korvenpää (4:58:55), Teija Virtanen (5:16:13) ja Petteri Haapamäki (5:56:33) sekä puolikkaan selättäneet Keijo Mäkelä (2:12:50), Jessica Autio-Rajala (2:28:55), Risto Valkeala (2:28:58), Johanna Keränen (2:42:12), Arja Virtanen (2:57:53) ja Johanna Malm (2:57:55).

Jokaisella tiimillä on tietysti myös oma terävä kärkensä, joiden suoritukset motivoivat meitä muita yhä parempiin suorituksiin. Team Raholan kympin sakkiin omassa sarjassaan juosseet; Tanja Ilomäki 3:10:23 (5.), Maija-Liisa Kallio 4:47:37 (6.) ja Outi Hämäläinen 3:55:57 (9.) sekä aikaisemmin mainittu Päivi (8.). Ja sitten meillä on Juhani Yyyliii-Marttilaaa. Ensimmäinen kolmen tunnin alitus ja omasta enkasta pois kymmenen minuuttia: 2:56:22. On se kone!

Useita veret seisauttavia juoksuja ja monia henkilökohtaisia ennätyksiä. Mutta silti - suurimmat voittajat ovat kuitenkin ensimmäisen maratoninsa kuitanneet samurait Henna Värikoski 4:21:21, Karoliina Kuvasto 4:39:55, Susanna Kukkula 5:02:50, Lea Mäenpää 5:02:51, Petri Virtanen 5:25:55 ja Bettina Laine 5:29:42 sekä puolimaratonin juosseet Sini Rajala 2:41:56 ja Mariia Silvennoinen 3:23:28. He voittivat itsensä ja näyttivät muille, että sitä pystyy ihan mihin vaan, kun on halua, tahtoa ja harjoitteluintoa.

Nyt taitaa olla mainittuna kaikki tiimin reissussa mukana olleet juoksijat. Paitsi Harri Lappeteläinen (4:16:59), sillä Harri ja minä esiinnymme Miljoonasateen Ikäväni Tallinnaan -biisin sanoissa. Siihen on hyvä lopettaa kisaraportti tällä kertaa. Tosin ei meillä kahdella ollut pellit kiinni missään vaiheessa.

Korvauksia tuhlaamaan
Suomenlahden taa
mä ja Harri lähdettiin
kun ei keksitty muutakaan
Me mentiin Viru-hotelliin
ja pantiin pelti kii


Jälkikirjoituksena maratonhuumoria. Niin se Silverin hattutemppu mikä otsikossa mainitaan. Marko joutui juoksun aikana laattaamaan (1. piste) ja käymään puskapissalla (2. piste), mutta hattutempusta jäi tällä kertaa puuttumaan se isompi hätä. Ehkä sitten ensi kerralla.

Kaj

lauantai 16. syyskuuta 2017

Karoliinan eka Tallinnassa 10.9.2017

Miten tähän päädyttiin? Vastaus alla.
Tein ensimmäisen hölkkälenkkini n. 5 vuotta sitten. Pituudeltaan se taisi olla 3 km. Mietin silloin, että tää ei todellakaan oo mun juttuni. Niinkun varmaan jokainen aloittelija ajattelee. Kävin hetken epäsäännöllisesti lenkeillä ja nopeesti pääsinkin siihen kuntoon että 10 km jaksoi hölkätä kerralla. Sitten se into taas loppui pitkäksi aikaa.

Liikuntataustani oli vähän semmoinen, että joskus ja jouluna tuli liikuttua. Painoa oli parikymmentä kiloa enemmän ja kun motivaatio iski silloin tällöin niin se kesti sen 5 päivää ja taas jäi liikunta. Eniten tuolloin motivoi kun huomasi että jaahas taas tullut muutama kilo lisää, lähdenpä kävelylenkille ja jätänpä syömättä seuraavan ruuan ja syönpä vaan 1000kcal päivässä. Tätä saman toistoa kesti ikävuodet 12-23. 

Tutustuin sitten Tohnin Tanjaan kun aloitettiin samassa työpaikassa vuoden 2013 loppupuolella.  Tanjan juttuja liikunnasta kun kuunteli niin jotenkin se inspiroi tosi paljon. Muutaman kuukauden tuntemisen jälkeen Tanja kannusti mua tulemaan Anun jumpalle. Se oli pumppaus-tunti ja Tohnille tuttuun tyyliin tultiin viime tipassa. Jouduin eturiviin ja olin ihan kauhuissani. Tykkäsin kuitenkin tunnista sekä tunnin vetäjästä ja rupesin käymään Anun tunneilla enemmänkin. 

Liityin jossain vaiheessa kevättä -14 Team Raholaan. Ensimmäinen itselle iso koitos oli Raholan kymppi. Ei mennyt kauaa kun olin jo ilmoittautunut Anun maratonille puolikkaalle muiden yllyttämänä. En olisi ikimaailmassa uskonut selviäväni siittä. Tanja juoksi koko matkan mun kanssani, se merkkas mulle tosi paljon.

Tämän jälkeen juoksin satunnaisia lenkkejä ja yhden puolikkaan vuosittain ja eipä tuo juoksu harrastuksena ihan ykkönen missään vaiheessa ollut. Välillä saattoi olla monta viikkoa taukoa juoksusta. Ryhmäliikuntatunnit kuului arkeen kuitenkin isosti.

Viime joulukuussa ennen teamin lenkkiä rupes porukka puhumaan Tallinnan maratonista. Saivat sitten yllytettyä minutkin mukaan. Ja kun jotain ääneen lupaa niin kyllähän se silloin pidetään.
Syyskuu oli mielessä alkuvuodesta asti ja pitkään kesälle mietin että en todellakaan tule selviämään kokonaisesta maratonista. En ollut juossut tarpeeksi. Kesän aikana muutama 15 km lenkki ja muuten n. 10 km lenkkejä 2-3/vk. Kesällä muutenkin niin paljon kaikenmaailman juhlimista, että ei meinannut oikein aina muka keritä lenkille..

Kävin sitten kokeilemassa Sorvan juoksussa, että jaksanko edes 30 km. Se meni tosi hyvin joten sain paljon itseluottamusta maratonia varten. Asetin itselleni tavoitteeksi max 4h45min. 
Maraton lähestyi ja maalailin piruja seinille jatkuvasti. Mitä jos paikat ei kestä, mitä jos pää ei kestä.  Mitä jos en saakkaan nukuttua ennen sitä vaan jännitys valvottaa. Olin oikeesti aika stressaantunut tulevasta koitoksesta.

Sitten se päivä koitti kun piti lähteä kohti Tallinnaa. Lähdettiin lauantaina kolmen kaverin kanssa joista kaksi oli tulossa juoksemaan puolimaratonin ja yksi kannustamaan. Jännitin lauantai-iltana niin paljon, että jos en saakkaan nukuttua tarpeeksi.

Sunnuntaiaamuna heräsin kuitenkin pirteänä hyvien yöunien jälkeen. Vedin kunnon aamupalan napaan ja lähdin kavereiden saattamana kohti lähtöpaikkaa. Oli jotenkin itsevarma olo. Pulssi oli kylläkin jopa 140 jossain vaiheessa pelkästä jännityksestä, että ei siinä nyt ihan liian itsevarmana liikkeelle kuitenkaan lähdetty. 

Sitten se oli menoa. Askel oli kevyttä. 22 km kohdalla tajusin, että ei saakeli, 20 km edessä vielä. 24 km kohdalla rupesin laskemaan sormilla kuinka monta kilometriä jäljellä. 32 km kohdalla alkoi vähän itkettään. Juoksin jonkin matkaa yhden brittiläisen miehen kanssa jolla oli 25. maraton menossa, mutta loukkaantumisen vuoksi tuli hissukseen. Hän oli niin positiivinen, että sekin itketti. Tien vieressä olevat kannustajat itketti. Yritin vaan pitää pään kasassa. Kroppa kuitenkin kesti hyvin. 

Kevyesti

2 km tuntui pitkiltä. Vauhtikin hiipui siinä vaiheessa.  Viimeisen kilometrin kohdalla alkoi kuulua jostain kaiuttimesta Nikke Ankaran ettei nyt vaan sattuis mitään. Se sai mut niin hyvälle tuulelle ja siitä tulikin mun virallinen maraton  anthem. :)

Loppusuora häämötti. Yritin ottaa loppukirin. Ensin kuulin Team Raholan porukan kannustuksen. Siinä vaiheessa se itku sitten alkoi potkiin jo pahasti. Sitten kuulin vielä kaverini huudon. Kun ylitin maaliviivan niin itku oikein ryöpsähti pihalle. Se oli hieno tunne kuitenkin. Aika oli 4h41min. MÄ TEIN SEN!! 

Mitali maistuu


Karoliina


torstai 14. syyskuuta 2017

Hennan eka Tallinnassa 10.9.2017

 Uskalsin lähteä Liikunta pyörteen perjantai lenkeille keväällä 2015. Olin kerran aiemmin juossut 10km lenkin Anun nelikymppisillä. Tuon huippusuorituksen jälkeen löntystelin muutaman kilometrin lenkkejä ja haaveilin joskus jaksavani juosta puolimaratonin. Ensimmäinen yhteislenkki jännitti, mutta pystyin roikkumaan muun porukan perässä jotenkuten koko matkan. Pikkuhiljaa juokseminen helpottui ja uskalsin kokeilla pidempiäkin lenkkejä. Syyskuussa oli mahdollisuus kokeilla puolikasta Sorvan kotoisilla teillä. Tiina Hä? (Mitähän merkkejä nimeen kuuluikaan) lähti kaveriksi ja en siinä jutellessa juuri huomannut kuinka kilometrit vähenivät huomaamatta.  


Puolikkaita juoksin muutaman, kunnes syksyllä 2016 Markus alkoi kysellä, koskas se ensimmäinen kokonainen juostaan.... Yritin pelata aikaa ja päästä pälkähästä keksimällä tekosyitä etten voisi juosta kokonaista. En todellakaan uskonut selviäväni niin pitkästä matkasta! Sanoin etten halua juosta maratonia kuumalla kelillä tai talvella. Markus sitten ehdotti Tallinnan mukavaa tapahtumaa. 

Jännitys ja henkinen valmistautuminen alkoi heti. Ehdin juosta muutaman pitkän lenkin ja viikkokilometrejä kertyi mielestäni liian vähän. Aika kun ei riitä kaikkeen. Onneksi kotona on hyvät tukijoukot auttamassa. 

Syyskuu ja Tallinna lähestyi vauhdilla ja viikkoa ennen H-hetkeä jännitys oli todella kovaa. Pari haikeuden itkuakin siinä meinasi tulla, kun muistelin RalliJärvisen neuvoja: nauti koko matkasta, ensimmäisen maratonin saa vain kerran!  

RalliJärvinen ja Henna ennen h-hetkeä
Matkaan lähdettiin isolla porukalla lauantaina 9.9. aamulla aikaisin. Markuksen unelma toteutui vihdoin, sai tilata ISON bussin! Team Rahola lähti lähes kuudenkymmenen hengen voimin reissuun. Saimme uusia maratonseisojiakin tiimiin, kun vanhempani lähtivät mukaan kannustamaan. Hotellille päästyämme, ehdimme hieman katsella kamoja kuntoon ja hakea kaupasta eväitä, kunnes lähdimme porukalla katselemaan kisaexpoa ja noutamaan seuraavan päivän numeromme. Illalla tankkasimme vielä Scotland Yardin herkullisen  buffetpöydän ääressä. Jostain syystä jännitys oli jo kadonnut ja olo alkoi olla luottavainen. Uskoin pääseväni maaliin ja tavoitteena olisi alittaa viisi tuntia. 


Kauhee määrä tiimiläisiä

Illalla vielä laitoin geelit yms. valmiiksi Anun ohjeiden mukaan. Huonekaveri Sirpa antoi hyviä vinkkejä ja tsemppasi koko ajan.

 Aamupalalla oli taas jännitystä ilmassa ja olisin jo halunnut päästä juoksemaan. 


Aamupalalla tiimitovereistakin huokui jännitys
Sunnuntaina 10.9. vihdoin pääsimme kisapaikalle ja etsimme omat karsinamme. Meitä oli monta tiimiläistä samassa karsinassa ja kavereilta sai hyvin tukea. Viimeiset minuutit ennen starttia tuntui kestävän ikuisuuden. Vihdoin pääsimme liikkeelle. Kirsi ja Sanni lähtivät vauhdilla matkaan ja lähdin heidän peräänsä. Ensimmäiset kilometrit ehdin jo miettiä, että tämä matkahan kestää ikuisuuden. Jalat oli hieman tukkoiset, mutta juoksu lähti rullaamaan kuitenkin hyvin. Muistelin ohjeita ettei saa lähteä liian kovaa ja lähdinkin aika varovaisesti liikkeelle. Yritin pitää vauhdin tasaisena, mutta oikeasti minulla ei ole hajuakaan vauhdista kun en omista kelloa:) Menin sen mukaan mikä tuntui hyvältä. Kirsin kanssa menimme aika pitkän pätkän yhdessä, mutta jollain juomapisteellä hukkasin hänet. Yhtäkkiä selkiä alkoi tulla vastaan todella paljon. Juoksu kulki todella hyvin 10-36km välillä. Näin monia tiimiläisiä matkalla. Kannustus oli todella hyvää matkalla. Itsekin tuli ilmeisesti huudettua kannustuksia kovaan ääneen, kun yksi tyttö ihmetteli kannustanko kaikkia suomalaisia. Kerroin, että meitä Team Raholan väkeä on paljon mukana tapahtumassa. Maratonseisojilta sai lisää virtaa aina kun heitä näkyi reitin varrella. Fiilis oli aivan mahtava koko juoksun ajan ja muistin kannustaa maratonseisojiakin välillä. Hymy tuntui olevan huulilla koko ajan. Vasta viimeisillä kilometreillä alkoi jalat painaa ja odottelin jo maalia epätoivoisesti. Voimat tuntui olevan lopussa, mutta en malttanut hidastaa yhtään, kun tiesin pystyväni alittamaan tavoitteeni reilusti. Kelloa tosiaan ei ollut, mutta tiesin Markon olevan epävirallisena jäniksenä kaverilleen Nikolle ja heillä oli tavoita alittaa 4:30. Joten heidät ohitettuani tiesin hieman missä mennään. Onneksi viimeisellä suoralla oli vielä omia kannustamassa, Anne ja Mika olivat jo tulleet maaliin ja heiltä sain vielä kunnon kannustushuudot! Tässä vaiheessa itku meinasi tulla liikutuksesta. Maaliin tulin lopulta ajassa 4:21:21! Reilusti alle tavoitteen. Fiilis juoksun jälkeen oli ja on edelleen aivan mieletön. Näitä on saatava lisää pian! En olisi ikinä uskonut, että tälläiseen suoritukseen pystyisin. Tosin en olisi viisi vuotta sitten, sattumalta Tallinnassa maratonin aikaan ollessa, uskonut joskus itse juoksevani siellä. Ilman Anua ja Markusta ja koko Team Raholaa en olisi tähän pystynyt! Te olette mahtava porukka! Tai oikeastaan ME olemme uskomattoman hieno porukka!  


Sankaria juhlittiin maalissa
Kiitos kun saan olla mukana,
Henna

maanantai 4. syyskuuta 2017

Syksyn Cooper

Kesä on taakse jäänyt ja nyt on taas aika Cooperin.

Maanantaina 18.9.2017 Lamminpään kentällä klo 18.00 on kaikilla mahdollisuus testata kesän aikana hankittu kova kunto. 

Tule siis ajoissa paikalla, ota kunnon lämpö ja raasta 12min. kenttää ympäri.

Tervetuloa!

Kysymyksiä saa esittää Anulle tai Markukselle.
Anu anu.ossberg@gmail.com
Markus ilva.markus@gmail.com

keskiviikko 30. elokuuta 2017

Ensikosketus Pirkan Soutuun, ja vähän muutakin vesiliikuntaa heinäkuun viimeisenä viikonloppuna

Kotijoukot jaksaa kyllä kannustaa kaikessa liikkumiseen liittyvässä. Meidän Kepa huutaa eteisessä "voitto kotiin!" jokaiselle lenkille lähtiessäni. Epäileviäkin kommentteja silloin tällöin kuuluu, kun jotain lajia testataan (kestävyysmielessä heti tottakai) ensimmäisen kerran. Anne miettikin kerran, ettei kerrotakaan minne ollaan menossa, "ilmoittaudutaan vaan kaikkeen kreisiin shittiin - ja tullaan polleena kotiin mitalit kaulassa".

Pirkan Soutuun 2017 teamin veneeseen siis varattiin paikat, ja yhteislenkeiltä Anun ja muiden hyvät ohjeistukset mukaan. Annea tais mua enemmän hirvittää, miten viikonlopun aikataulutukset mulla sujuu, kun töihinkin piti vielä päästä iltaan. Torstai-iltana katselin edellisvuoden tuloksia ja tuumin, että kyllä soutu nyt täytyy kolmessa ja puolessa tunnissa olla ohi. Joten ehtisin juuri ja juuri. Ehkä vähän epäröin siinä vaiheessa, kun Markus viestitti, että "Pirkan jälkeen alta viikon jos astuu minkäänlaiseen veneeseen, ansaitsee ison pokaalin." 

Liikunta Pyörteen juoksutunnilta kaarsin perjantaiehtoosta Annelle  ankkastukkikaffeille,kokeilemaan soutuhanskoja ja tekemään muita ennakkovalmisteluja fiilistelyn ja jännittämisen lomassa. Insinööri-Kimmo ohjeisti vahvistamaan jesarilla eväsamergrippipussin suut ennen kuin ne pujottaa juomareppuihin, ettei ne  tankkaustaolla pääse repeämään. Vimpanpäällevetimillä veneeseen!

Paikan päällä tais pohjalaiset tapojensa orjina olla ekoina täryyttämässä, sitten pikkuhiljaa muutkin. Mika oli myös kannustusjoukkojen etumiehenä heti varmistamassa varusteita ja niiden puuttumista. Muitakin veneen ulkopuolelle jääneitä tai jättäytyneitä tiimiläisiä oli kannustamassa, osa jo soutukeskuksella ja osa matkan varrella.

Vastustajien veneitä tsekkaamassa
Ekakertalaisia veneessä oli neljä: Anne, Henna ja Marko lisäkseni. Jännitti. Veneen perämies Paavo alkoi täyttää venettä. Ensin tahtiairopari Tiina ja Teija ja sitten muu porukka sopusuhtaisesti. Viereeni joutunutta Eerikaakin tuntui jännittävän. Arpaonni taisi kuitenkin suosia parhaiten Järvistä joka sai nauttia takanani virkistävistä pärskeistä. 




Ilona ja Eerika valmiina starttiin. Takana Järvinen asettumassa poikkiteloin.

Itse soutu kävi haastavasta keskittymisharjoituksesta. En pystynyt ihailemaan maisemia tai osallistumaan mihinkään keskusteluun. Silmä kovana vain tarkkasin Teijan tahtiairoa ja yritin hahmottaa oman aironi liikettä ja pysyä stemmassa. Välillä löysi hyvän flown hetkeksi, mutta mieli oli tosi altis häiriöille. Juomatauolla airo nostettiin ylös, ja takaisinpaluu tahtiin oli hankalaa. Mari yritti takaa neuvoa parhaansa mukaan mutta aika usein meni koko porukan rytmi sekaisin paluuyrityksessä.

Mika, Markus ja Pete olivat ehtineet eväineen Rajasalmen sillalle (tai alle?) kannustamaan. Saattoi siellä muitakin tiimiläisiä olla, mutta tahtiairon lapaa piti katsella - tai olisi lähtenyt lapasesta. Markuksen äitikin oli jossain matkan varrella, kuulin puhuttavan. Kiitos kannustajille! 

Veneitä kävi lähellä seuraamassa soutua ja asettamassa haastetta nostattamalla rytmiä sekoittavia aaltoja. Paluumatkalla tuntui vähän olkapäässä ja kinkussakin, mutta kivut väistyivät ankaraan keskittymiseen. Eteläpuiston festareilta kantautuva metallinjytke lupaili, että kohta ollaan maalissa. Paavo oli jo tosin varmaan viimeiset viisi kilometriä hokenut, että loppusuoralla ollaan, kaksi kilometriä enää. Ajassa 3:20:57 Team Raholan joukkue kuulutettiin maaliin saapuneeksi. Kiitos kanssasoutajille: Tiina, Teija, Anu, Henna, Eerika, Anne, Mari, Kirsi, Sanni, Simo, Jari, Harri ja Marko! 

Veneestä kömpi pois kukin tyylillään, ja kävelytyylit muistuttivat erilaisia lintuja. Omat pyllynpehmusteet tuntuivat olleen riittävät, ja ihan kepoisella askeleella riensin suihkuun ja kohti seuraavaa haastetta: työyökeikkaa Näsijärven puolella. Anne oli soudusta ihan liekeissään ja energinen, mutta suuntasi omiin menoihinsa. Muu joukkue lähti vielä illaksi Amarilloon jälkitankkaukselle. 

Eväitäkin jäi vielä, taidan lähteä melomaan.
Koska en siis ollut saanut tarpeekseni vesilläolosta yhdelle päivää, hyppäsin asiakkaiden kanssa Hiking Travelin suurkanoottin perämieheksi Rakastu kesäyöhön -yömelontaretkelle. Rauhalliseen tahtiin livuimme Tapatoraan lättykesteille ihailemaan auringonlaskua. Keikan jälkeen vielä nopea yöuinti Kaupinojan rannassa, ja päivän järvikiintiö oli täynnä.




Sunnuntaina tapasimme Annen kanssa Keskustorilla puolilta päivin. Lounastelua ja olojen fiilistelyä (ihan jees, vähän rakkoja käsissä), ja sitten Laukontorilta Tammerkoski-laivalla Viikinsaareen. 80. Viikinsaaren ympäriuinti oli alkamassa, ja me ensikertalaisina mukana. Jarkkokin näkyi lähtijöiden joukossa valmistautumassa tulevaan Tahkon koitokseen. Pirkan Soudun osallistujat saivat pienet erityispalkinnot, jotka käytiin polleina pokkaamassa ennen uintia.

Järvellä voi liikkua ilman venettäkin
Lähtö starttasi kahdelta, ja smurffinsinisten uimalakkien ja märkäpukuisten uimareiden joukko lähti kauhomaan edellä. Muutama muukin meidän lisäksi oli mummouikkarisarjassa mummorintatyylillä. Nautiskelimme parikymppisessä vedessä tunnin ja kolmetoista minuuttia 2,1 km:n matkalla. Melkoinen viikonloppu vesillä! 


Jälkikäteen kun katsoi videolta meidän soudun tyylinäytettä, niin hienostihan se meni. Yksi penkki vaan kulki omaa rytmiään. Kenenköhän?

Terkuin,
Ilona :-D

keskiviikko 23. elokuuta 2017

Himos trail - jokaiselle jotakin


Alkukesästä alkoi somen puolella tipahdella tietoa uudesta polkujuoksutapahtumasta Jämsän Himoksella. Tapahtuman järjestäjänä oli suunnistusseura Jämsän retki-veikot. Himos tarjoaa nykyään hyvät puitteet monenlaisten tapahtumien järjestämiseen ja järjestävällä seuralla on varsin pitkä ja maineikas historia erilaisten suunnistustapahtumien järjestäjänä. Kun seura pystyy organisoimaan sellaisen massatapahtuman kuin Jukolan viesti (Jämsä Jukola 2013), niin muutamien satojen juoksijoiden polkujuoksutapahtuma ei todennäköisesti aiheuta ongelmia. Puitteet ja järjestäjä oli siis taattua laatua ja lisäksi tapahtuman sijainti oli meille ihanteellinen. Itse olen viettänyt nuoruuteni Himoksen rinteillä (tosin talviaikaan) ja äitini asuu edelleen paikkakunnalla. Ikuiseen lastenhoito-ongelmaan oli siis helppo ratkaisu ja tapahtuma löysi tiensä meidän kilpailukalenteriin. 


Oma polkujuoksuhistoriani rajoittuu lähinnä keväisiin Inov-8 trail cuppeihin, enkä aikaisemmin ollut osallistunut pitkiin polkujuoksuihin. Toki maastojuoksukokemusta löytyy suunnistuksen puolelta, mutta harjoitteluni tapahtuu kuitenkin pääasiassa tasaisella alustalla. Heinä-elokuussa otin kuitenkin viikoittaiseen ohjelmaan mäkitreenit Mustavuoressa, sillä nousua oli 24,4 km reitillä luvassa 840 metriä.


Reissuun lähdettiin heti perjantaina iltapäivästä. Nuorimmainen jätettiin Jämsään mummin hoiviin ja muun perheen voimin jatkettiin matkaa Himokselle. Illalla siellä järjestettiin Himos Kids tapahtuma, jossa 6-14 - vuotiaat pääsivät kokeilemaan taitojaan ja vauhtiaan noin 500 metrin mittaisella extreme-radalla. Radalla muun muassa ylitettiin aitoja, heinäpaaleja ja yksi märkä ojakin sekä taiteiltiin traktorin renkaiden päällä. Osallistuminen oli maksutonta ja palkinnoksi sai Elosen munkin ja mehun lisäksi spinnerin, joka oli Kaarlon mielestä paras palkinto ikinä. Radalle sai siis osallistua myös alle 6-vuotiaat ja vanhemman pienellä avustuksella siitä selvisi oikein hyvin.


Esteet ei Kaarloa pysäytä

Lauantaipäivän tapahtumassa matkoja oli neljä: Vaellus, Enjoy, Team Spirit ja Extreme. Vaellus starttasi liukuvasti klo 10-11 välillä ja oli ns. matalan kynnyksen sarja, jossa ei ollut ajanottoa. Pituutta reitillä oli 8 km, mutta mahdollisuus oli vaeltaa myös jokin muu matka. Mummi kävi aamusta vaeltamassa oman reittinsä ennen lastenhoitovuoron alkamista. Muut sarjat starttasivat klo 13 tai 13.15. Enjoy reitti oli 8 km mittainen ja Himoksen Paljakan alueella. Reittiprofiili oli varsin maltillinen. Team Spirit oli 3-5 juoksijan joukkuekilpailu, jossa joukkue sai vapaavalintaisesti vaihtaa juoksijaa 7 etukäteen ilmoitetulla vaihtopisteellä. Etappien pituudet vaihtelivat 0,6-6,6 km välillä ja kokonaisuudessa matkaa kertyi 24,4 km.

Niina ja Antti - Himoksen tehotykit
Minä ja Antti osallistuimme Extreme-sarjaan, jossa tuo 24,4 km matka kierrettiin yhden naisen tai miehen voimin. Startti tapahtui länsi-Himoksen alta ja pienen alkukaarroksen jälkeen lähdettiin nousemaan laskettelurinteiden halki kulkevaa, pientä hiekkatietä kohti pohjois-Himoksen huippua. Nousua oli noin 140 m ja fyysinen hajonta takasi sen, ettei varsinaiselle polulle päästessä ollut enää ruuhkaa. Kovia nousuja oli reitin varrella kolme ja ne kaikki olivat ensimmäisen puoliskon aikana. Toki käyriä riitti kivuttavaksi myös näiden mäkien lisäksi. 
Tapahtuma oli nimensä mukaisesti polkujuoksua eli tienpätkiä oli reitillä niukasti. Juokseminen oli teknisesti aivan tarpeeksi haastavaa tällaiselle tiejyrälle ja muutaman kerran tuli otettua kosketusta myös maanpintaa. Kenkävalintaa mietin pitkään ja päädyin lopulta suunnistusnastareihin. Ne osoittautuivat märällä pinnalla hyväksi valinnaksi. Reitillä oli mukavasti kannustusta, mutta juomapisteitä vain kaksi. Ilma oli aika hiostava, joten oman juomarepun mukaan ottaminen oli hyvä idea. Tosin moni näytti kyllä pärjäävän hyvin ilmankin. Jokainen osallistuja sai matkaan myös kosteuden kestävälle paperille tulostetun reittikartan. Reitti oli kuitenkin niin hyvin merkattu, että kartta pysyi rullalla koko matkan, eikä suunnistamaan tarvinnut ryhtyä.

Haastetta tiejyrälle
Itselläni juoksu kulki ihan mukavasti. Koska maastojuoksutekniikkani ei ole kovin vahva, niin ihan kaikkia tehoja en kyllä saanut irti ja maalissa tuntui, että matkaa olisi voinut vielä jatkaa. Aikaa reitillä kului 2:37:43 ja sijoitus naisten sarjassa oli tällä ajalla viides. Etenkin miesten sarja oli todella kovatasoinen ja ylivoimaiseksi voittajaksi itsensä juossut IFK Lidingön suunnistaja-juoksija Jere Pajunen eteni reitillä keskimäärin 4.09 min/km vauhdilla ja voitti lähes 5 minuutilla toiseksi tullutta, moninkertaista suunnistuksen arvokisamitalistia Jani Lakasta.

Suorituksen jälkeen kisapaikalla pääsi pesulle ja saunaan sekä nauttimaan osallistumismaksuun kuuluvasta pastabuffetista. Vaikka ei ihan palkinnoille päästy, niin Antilla kävi tuuri arvonnassa ja ruisleivän lisäksi kotiin viemisinä oli myös Vivobarefootin kengät.


Illalla oli vielä mahdollisuus virkistäytyä ja huolehtia nestetasapainosta elävän musiikin tahtiin Himos trailin ja samaan aikaan järjestetyn Himos Epic MTB maastopyörätapahtuman yhteisillä jatkoilla. Osallistujamäärä jatkoilla ei vielä päätä huimannut, mutta samaa kasvupotentiaalia sillä, kuten koko hienolla tapahtumalla, tulevina vuosina on. Ja kisaorganisaation pääpuuhamies Taini lupasi hommata ensi vuodelle jo nimekkäimmät esiintyjän (vaikkei tämän vuotisessakaan mitään vikaa ollut).

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Raportti Tahkon täydenmatkan kilpailusta 2017 Jarkko Jokela

Sen jälkeen, kun pystyin suorittamaan ensimmäisen maratonini 2014, olen haaveillut, että jonain päivänä suoritan vielä täydenmatkan triathlonin. Tuo haave alkoi realisoitumaan vuonna 2016, kun aloin harjoitella team Manyonen riveissä Miikka Osmon valmennuksessa. Projekti eteni ihan lupaavasti, mutta kisaviikonloppuna jännitystä ja sekoilua oli havaittavissa. Suurimpia huolenaiheita olivat mm. sateinen sää, miten saan riittävästi hiilaria imeytymään erityisesti pyöräosuudella, vaivaako viikontakainen flunssa, heitänkö hanskat tiskiin esim. pyöränkumin puhjetessa ja ylipäänsä jaksanko täydenmatkan (3,8km uintia, 180km pyörää, 42km juoksua) asettamat haasteet.

Perheen kanssa lomareissussa
Pumpputusta




Olin saanut perheen mukaan ”kesälomareissullemme” ja suuntasimme asuntoautolla jo torstaina Tahkovuorta kohti. Jännitys alkoi paistaa ensikertalaisen otteissa viimeistään perjantaina, kun kisavalmisteluja tehtiin yhdessä Minnan ja triathlon treenikaveri Katrin kanssa. Varustepusseja pakattiin useampaan otteeseen, energiageelejä ja numerolappuja teippailtiin pyörän runkoon, rengaspaineita säädettiin, hiilaria tankattiin ja järjestäjien infot kuunneltiin. Tuntui, että koko perjantai oli yhtä sekoilua ja sähläämistä ja pelolla odotti, mitä huomisesta tulee.


 Illalla kävimme katsomassa lasten triathlonkilpailut ja omatkin lapset taisivat saada kipinän lajiin. Sovimme, että ensi kesänä hekin ottavat kisalähdöt jossain tapahtumassa. Kisa-aamu valkeni selkeänä, myös tunnelmat olivat edellispäivää selkeämmät. Tänään oli se päivä, joka oli piirretty kalenteriin jo vuosi takaperin. Silmissä oli hivenen unihiekkaa reilun neljän tunnin unien vuoksi. Suuntasimme kuudeksi vaihtoalueelle pyörien tarkistukseen ja jätimme pyörä- ja juoksuvarusteet omille paikoilleen vaihtoalueelle. Tarkistin vielä rengaspaineet ja säädin yhdessä Miikan kanssa takajarrua, kun se kuulosti hiukan laahaavan vanteeseen. Sitten siirryimme kisakeskuksen luokse etsimään vessaa ja pukemaan märkäpukua. Sieltä siirryimme kohti rantaa, jossa saimme tsempit perheeltä, valmentajalta ja treenikavereilta. 













Komento kuului mennä veteen, jossa ehti vielä testata, etteivät uimalasit valskaa vettä ja katseella tähyillä poijuja, jotka kohta pitäisi kiertää. Hetki ennen starttia pärähtää vielä Finlandia-hymni soimaan, tunnelma on harras ja odottava. Klo 8 täydenmatkan kilpailijat lähtivät matkaan. Hain paikkani oikeasta reunasta, jossa sain hyvin uida omassa rauhallisessa tahdissani. 17-asteinen vesi tuntuu alkuun viileältä. Veto vedolta pääsin lähemmäksi ensimmäistä kääntöpoijua, jossa oli ruuhkaista ja meinasin uintirytmin menettää hetkellisesti. Ensimmäisellä kierroksella paluumatkalla sillalle olin ajautunut hivenen liiaksi oikeaan reunaan ja kiersin näin jokusia lisämetrejä. Uinti kulki kuitenkin hallitusti omassa rytmissäni. Pitää kuitenkin muistaa, että vuosi sitten vapaauinnin opettelu aloitettiin aivan nollasta. Toisellakin kierroksella uinti vietti jatkuvasti hieman oikealle, joten lisämetrejä tuli. Toisaalta pääsin poijuille näin hieman paremmalla linjalla. Enää viimeinen kääntöpoiju ja suunta kohti ponttoonisiltaa. Vaihtopaikalle mennessä uimme sillan alta Tahkolahden poukamaan. Viimeinen pätkä tuntui pitkältä, sillä vasenta pohjetta rupesi hivenen nyppimään ja uin loppumatkan täysin käsillä. Saavutin rannan ajassa 1:38, joka on hyvinkin se, mitä lähdin hakemaan uinnista. Rauhallisin kävelyaskelin etenin kohti vaihtoaluetta ja ei muuta kuin varusteita vaihtamaan. 

Uinnin aikana sää oli muuttunut vesisateiseksi, joten puin pyöräilyosuudelle kisa-asun lisäksi myös tuuliliivin ja irtohihat. Ajattelin, että vaatetta saa sitten heitettyä matkan varrella pois, mutta lisää sitä ei saa. Pyörän luona sain vielä tsempit kannustusjoukoilta ja suolan suuhun, sillä huomasin, että suolat jäi T1-pussiin. Vaihtoon meni aikaa 8min, mikä oli mielestäni ihan ok. Pyöräily lähti poispäin kisakeskukselta kohti Varpaisjärveä. Ajo suoritettiin neljänä 40 km:n lenkkinä ja päälle muutamat siirtymät. 

Polkee, polkee, jaxaa, jaxaa!!
Pyöräilyn aikana vain järjestäjien huolto oli sallittu, joten oma huolto suuntasi kotipizzaan ja kylpylään. Lähdin alussa ajamaan 30 km/h keskivauhtia, mutta aloin säätämään vauhtia alaspäin ensimmäisen tunnin jälkeen. Kaatosade ja rankat ylämäet aiheuttivat, että haluttuun vauhtiin syke oli noin 10 kihausta liian korkea. Niinpä vauhti asettui 28-29 km/h tienoille ja sykkeen sain stabiloitua noin 135 tietämille. Tärkein asia pyöräilyssä oli kuitenkin muistaa nauttia energiaa riittävästi ja tasaisesti. Oma tavoitteeni oli saada vähintään 50 g hiilaria tunnissa menemään läpi. Olin varautunut 12 geelipussilla ja kolmella urheilujuomapullolla. Alkuun pyrin saamaan vähintään yhden geelin tuntiin ja yhden pullon urheilujuomaa, suhde muuttui noin kolmen tunnin jälkeen, kun en saanut järjestäjien urheilujuomaa tippumaan. Niinpä vaihdoin juomaksi veden ja pyrin saamaan 2-3 geeliä tuntiin. Järjestäjät vahtivat melko tarkasti peesaamista ja keskiviivan ylittämistä ohitustilanteissa. Olisi ehkä hieman lähempänä pitänyt roikkua edellä ajavissa ja laskea alamäet rohkeammin, niin olisi saanut helpomman reissun. Ensimmäiset kolme kierrosta vettä tuli välillä kaatamalla ja väliin vaan satoi. Samaa tietä ajettiin molempiin suuntiin, niin tiimikavereilta sai tsemppejä matkan varrella.  Ilma alkoi kuitenkin lämpenemään ja jätin tuuliliivin viimeiselle kierrokselle pois. Jalat alkoivat jo hieman painaa, mutta fiilis pyörässä oli mahtava. Tie oli tyhjentynyt puolimatkan menijöistä, joten kanssakilpailijat olivat samassa veneessä itseni kanssa. Muutamille huutelin tsemppejä, kun näin, että heillä oli vielä vaikeampaa kuin itselläni.Odotin vaihtoa ja kannustusjoukkojen näkemistä. Ajatukseni oli selvitä pyörästä kuudessa tunnissa ja hyvävoimaisena, totuus oli kuitenkin, että matkaan meni 20 minuuttia kauemmin ja reittä kului enemmän kuin oli tarkoitus. Saattoi olla myös suolan puutteesta kysymys. Jo tässä kohtaa tiesin, että maratonista tulee vaikea, mutta siitä selvitään, sillä aikaa oli 8 tuntia maalin sulkeutumiseen. 




Vaihdossa sain taas Minnalta suolaa ja vaihdoin juoksuvarusteet päälle. Olin lopettanut geelien syönnin noin 30 minuuttia ennen vaihtoon tuloa, joten vatsa oli ihan ok. Pääsin lähtemään juoksuun varsin hyvällä rytmillä. Sain sykkeen välittömästi vakiintumaan alakynnykselle noin 140 - 142 tietämille. Päätin alusta lähtien kävellä isoimmat ylämäet ja juosta helpommat kohdat. Suunnitelma alkoi muuttumaan noin 15 kilometrin taivalluksen kohdalla. Kävelyosuuksia tuli enemmän, sillä molemmat pohkeet kramppailivat. Koitin syödä suolaa ja energiaa, mutta en saanut kramppeja loppumaan. Keskivauhti putosi 7:30min/km tuntumaan ja aloin kävelyillä varmistelemaan maaliin pääsyä. Oma huolto oli Tahkon maalialueella ja hyvä niin, sillä kannustajia tarvittiin, kun maalin edessä käytiin kääntymässä uudelle kierrokselle. Keli alkoi lämpenemään, joten aloin kaatelemaan vettä huolloissa päälleni. Joka kierroksella pyrin saamaan energiani kahdesta geelistä ja colasta. Urheilujuoma ja kaikki uusi esim. suklaa ja pähkinät eivät uponneet. 
Maratonin toinen ja kolmas kierros olivat vaikeimmat, matkaa oli paljon ja juoksu ei vaan lähtenyt enää kunnolla kulkemaan. Onneksi tsemppaajia kuitenkin riitti, missään kohtaa luovuttaminen ei ollut vaihtoehto. Nyt kuitenkin oli jo varmaa, että oma tavoitteeni 12 - 13 tunnin suorituksesta ei tule toteutumaan. Viimeiselle kierrokselle sain Minnalta vaseliinia hankaumiin ja kylmäsprayta pohkeisiin ja polviin. Kylmä helpottikin kramppeihin paremmin kuin suola ja viimeisellä kierroksella sain taas juoksuosuuksia pidennettyä. Kilometrit vähenivät yksi kerrallaan, vain suola ja vesi meni enää huollosta läpi. Huimasi ja oksetti, ei siis kovin teräsmiesmäinen olo. Sain vielä viimeiset tsempit valmentajalta, tiimikavereilta ja monilta kanssakilpailijoilta. Minna ja lapset olivat ponttoonisillalla odottamassa, enää viimeinen nousu maalialueelle (kävellen). Maalisuoralla en meinannut pysyä lasten perässä, kädet ylös ja mitali kaulaan. Tehtävä Tahkolla oli viety maaliin vaikeuksista huolimatta.