Tiimin bussi lähti kohti Kokkolaa lauantai-aamuna klo 5.45 Kolmenkulman ABC:ltä eli melko aikainen oli herätys ja unikaan ei yöllä oikein meinannut tulla silmään kun ajatukset olivat tulevassa kisassa.
Matkaan meitä lähti kymmenen juoksijaa ja vahva huoltotiimi: Johanna &Marko. Kaikkiin sarjoihin: 6h,12h ja 24 h oli Team Raholalta edustus. Itse olin ilmoittautunut 12h kisaan.
Kokkolan kisa oli omalta osaltani toinen ultrajuoksu. Ensimmäinen ultrani oli viime vuoden marraskuussa Joensuun NightRun 12h. Joensuun jälkeen lupasin itselleni, että en enää ikinä osallistu mihinkään maratonia pitempään kisaan. Juoksu Joensuussa ei mennyt osaltani hyvin, aloitin kisan siellä aivan liian kovaa omaan kuntotasooni nähden ja viimeiset tunnit olivat yhtä tuskaa.
Ikävät asiat ihminen kuitenkin unohtaa nopeasti ja jo viikon kuluttua ajatus kulki päässä jotenkin niin, että täytyyhän tuollaisen juoksun pystyä juoksemaan paremmin. Niinpä ilmoittauduin jo hyvissä ajoin Kokkolan kisaan, joka siirtyi keväältä koronan takia tänne loppukesään.
Matka Kokkolaan sujui yhden pysähdyksen taktiikalla melko rankassa vesisateessa ja sadettahan oli myös kisan ajaksi sääennusteessa luvattu. Ensi töiksemme pystytettiin kisapaikalla huoltoteltta ja laitettiin huoltopöydät kuntoon. Sen jälkeen kuunneltiin vielä järjestäjien kilpailijaohjeet ja valmistauduttiin kisan starttiin.
 |
| Hetki ennen starttia. |
Kisa juostiin lähes Kokkolan keskustassa vajaan 900 metrin reitillä. Huolto ja tankkaus oli helppo toteuttaa kun juostava kierros oli melko lyhyt.
Joensuusta viisastuneena lähdin hieman rauhallisemmin matkaan. Vettä satoi matkan aikana lähes koko 12 tunnin ajan joitakin taukoja lukuun ottamatta.
 |
| Ei vielä huolen häivää. |
Olin varautunut sateeseen kolmella parilla juoksukenkiä ja ensimmäisen kenkävaihdon tein noin neljän ja puolen tunnin jälkeen kun kengät ja jalat olivat läpimärät. Kaksi kenkäparia olivat samaa kokoa ja yksi pari oli puoli numeroa suurempaa kokoa. Vaihdoin ne puolinumeroa suuremmat jalkaan ja se osoittautui virheeksi, koska sade vain jatkui jatkumistaan ja kun tein viimeisen kenkien vaihdon noin kahdeksan tunnin juoksun jälkeen tuntuivat viimeinen kenkäpari aivan liian pieniltä. Jalat olivat turvonnet juoksun aikana jo melko paljon.
 |
| Kenkien vaihtoa huoltoteltassa. |
Juoksu sujui kuitenkin osaltani juuri suunnitelmieni mukaan 56 km saakka. Voimia tuntui kohtuullisesti riittävän, tankkaus ja nesteytys oli toiminut kohtuullisesti ja sykkeet pysyneet aisoissa. Aloin jo varovaisesti toivoa, että pystyisin juoksemaan matkaa kahden maratonin verran.
Sitten ongelmat kuitenkin alkoivat. Vanha vaivani, juoksijan polvi alkoi vaivata oikeaa jalkaa niin, että juoksu oli mahdotonta ilman erittäin voimakasta kipua. Molemmissa jaloissa oli pikkuvarpaisiin myös tullut juoksun aikana kivuliaat rakot ja oikean jalan ukkovarpaan kynsi tuotti omalta osaltaan myös kipua.
Päätin sinnitellä ongelmien kanssa ripeää kävelyvauhtia loppuajan. Tiesin, että tulos tulisi paranemaan kuitenkin reilusti Joensuuhun verrattuna kunhan en pidä turhia taukoja.
 |
| Enää ei hymyilytä. |
Kuin kirsikkana kakun päälle huomasin, että vasempaan kenkään kantapään alle on päässyt livahtamaan kivi. Kivi tuotti kipua kantapäähän. Toisaalta kipua oli jo niin monessa muussakin paikassa että päätin ettei ole mitään syytä moisen vaivan takia pysähtyä. Olisihan kiven poistaminen kengästä vienyt varmasti lähes minuutin ja kallisarvoista juoksuaikaa oli jäljellä ainoastaan kaksi ja puoli tuntia!!!
Sinnittelin maalin hieman ontuen oikeaa jalkaa ja vasemman jalan kantapäätä varoen. Olin maalissa suoritukseeni melko tyytyväinen. Ihan ei kaksi maratonia onnistunut, mutta 82,7 km oli matkana kuitenkin viisitoista kilometriä enemmän kuin Joensuussa.
 |
| Tämä aforismi kiteyttää koko jutun muutamalla sanalla hyvin. |
Juoksun jälkeen kävelin parinsadan metrin päässä olevaan hotelliin numerolappu rinnassa ja komea mitali kaulassa roikkuen. Hotellin aulassa oli hilpeä hääseurue ja kun he huomasivat minut tuli hyvin hiljaista hetkeksi kunnes joku vääräleuka seurueesta kysyi mahdanko olla Tokiosta tulossa? Seurueella tuntui olevan kysymyksen jälkeen entistäkin hauskempaa.
Aamulla palasin radan varteen kannustamaan 24 h juoksijoita. Heistä jokainen oli kyllä kannustuksensa ansainnut. Niin uskomattoman kova suoritus on juosta 24 h. Itselleni kaksitoista tuntiakin vaatii äärimmäisiä ponnisteluja.
Team Raholan huoltotiimi Johanna ja Marko ansaitsevat erityiset kiitokset meidän juoksijoiden eteen tekemästään arvokkaasta työstä. Johanna yritti parhaansa mukaan jääpussilla ja kipugeelillä myös lääkitä kipeää polveani juoksun aikana.
Järjestestävän seuran järjestelyt Kokkolassa olivat mielestäni ensiluokkaiset. En tiedä mitään mitä he olisivat voineet tehdä enemmän. Juoksija tunsi olevansa todella tervetullut tapahtumaan.
Sunnuntai-iltana kun pääsin kotiin oli vasen nilkka turvonnut melkoisesti ja vasen kantapää oli niin arka ettei sitä voinut laskea lainkaan maahan. Oli pakko käydä lääkärissä kysymässä neuvoa nopeaan parantumiseen. Nilkka ei kuulemma olisi iso ongelma mutta kivi olisi lääkärin mukaan kyllä kannattanut ehdottomasti poistaa kengästä jo kisan aikana. Jalalla ei kuulemma juosta vähään aikaan mikäli haluaa kantapään paranevan. Viikonlopun PaavoNurmi -maratonille lähdenkin Marian huoltomieheksi, vaikka alkuperäinen tarkoitus olikin juosta kisa yhdessä.
Kaiken kaikkiaan viikonlopusta jäi sellainen maku, että matkan Kokkolaan voisi tehdä toisenkin kerran!
Teksti: Kari Koivisto
Kuvat: Kari Koivisto, Johanna ja Marko Silvennoinen
