Raportti Tahkon täydenmatkan kilpailusta 2017 Jarkko Jokela

Sen jälkeen, kun pystyin suorittamaan ensimmäisen maratonini 2014, olen haaveillut, että jonain päivänä suoritan vielä täydenmatkan triathlonin. Tuo haave alkoi realisoitumaan vuonna 2016, kun aloin harjoitella team Manyonen riveissä Miikka Osmon valmennuksessa. Projekti eteni ihan lupaavasti, mutta kisaviikonloppuna jännitystä ja sekoilua oli havaittavissa. Suurimpia huolenaiheita olivat mm. sateinen sää, miten saan riittävästi hiilaria imeytymään erityisesti pyöräosuudella, vaivaako viikontakainen flunssa, heitänkö hanskat tiskiin esim. pyöränkumin puhjetessa ja ylipäänsä jaksanko täydenmatkan (3,8km uintia, 180km pyörää, 42km juoksua) asettamat haasteet.

Perheen kanssa lomareissussa

Pumpputusta

Olin saanut perheen mukaan ”kesälomareissullemme” ja suuntasimme asuntoautolla jo torstaina Tahkovuorta kohti. Jännitys alkoi paistaa ensikertalaisen otteissa viimeistään perjantaina, kun kisavalmisteluja tehtiin yhdessä Minnan ja triathlon treenikaveri Katrin kanssa. Varustepusseja pakattiin useampaan otteeseen, energiageelejä ja numerolappuja teippailtiin pyörän runkoon, rengaspaineita säädettiin, hiilaria tankattiin ja järjestäjien infot kuunneltiin. Tuntui, että koko perjantai oli yhtä sekoilua ja sähläämistä ja pelolla odotti, mitä huomisesta tulee.

 Illalla kävimme katsomassa lasten triathlonkilpailut ja omatkin lapset taisivat saada kipinän lajiin. Sovimme, että ensi kesänä hekin ottavat kisalähdöt jossain tapahtumassa. Kisa-aamu valkeni selkeänä, myös tunnelmat olivat edellispäivää selkeämmät. Tänään oli se päivä, joka oli piirretty kalenteriin jo vuosi takaperin. Silmissä oli hivenen unihiekkaa reilun neljän tunnin unien vuoksi. Suuntasimme kuudeksi vaihtoalueelle pyörien tarkistukseen ja jätimme pyörä- ja juoksuvarusteet omille paikoilleen vaihtoalueelle. Tarkistin vielä rengaspaineet ja säädin yhdessä Miikan kanssa takajarrua, kun se kuulosti hiukan laahaavan vanteeseen. Sitten siirryimme kisakeskuksen luokse etsimään vessaa ja pukemaan märkäpukua. Sieltä siirryimme kohti rantaa, jossa saimme tsempit perheeltä, valmentajalta ja treenikavereilta. 

Komento kuului mennä veteen, jossa ehti vielä testata, etteivät uimalasit valskaa vettä ja katseella tähyillä poijuja, jotka kohta pitäisi kiertää. Hetki ennen starttia pärähtää vielä Finlandia-hymni soimaan, tunnelma on harras ja odottava. Klo 8 täydenmatkan kilpailijat lähtivät matkaan. Hain paikkani oikeasta reunasta, jossa sain hyvin uida omassa rauhallisessa tahdissani. 17-asteinen vesi tuntuu alkuun viileältä. Veto vedolta pääsin lähemmäksi ensimmäistä kääntöpoijua, jossa oli ruuhkaista ja meinasin uintirytmin menettää hetkellisesti. Ensimmäisellä kierroksella paluumatkalla sillalle olin ajautunut hivenen liiaksi oikeaan reunaan ja kiersin näin jokusia lisämetrejä. Uinti kulki kuitenkin hallitusti omassa rytmissäni. Pitää kuitenkin muistaa, että vuosi sitten vapaauinnin opettelu aloitettiin aivan nollasta. Toisellakin kierroksella uinti vietti jatkuvasti hieman oikealle, joten lisämetrejä tuli. Toisaalta pääsin poijuille näin hieman paremmalla linjalla. Enää viimeinen kääntöpoiju ja suunta kohti ponttoonisiltaa. Vaihtopaikalle mennessä uimme sillan alta Tahkolahden poukamaan. Viimeinen pätkä tuntui pitkältä, sillä vasenta pohjetta rupesi hivenen nyppimään ja uin loppumatkan täysin käsillä. Saavutin rannan ajassa 1:38, joka on hyvinkin se, mitä lähdin hakemaan uinnista. Rauhallisin kävelyaskelin etenin kohti vaihtoaluetta ja ei muuta kuin varusteita vaihtamaan. 

Uinnin aikana sää oli muuttunut vesisateiseksi, joten puin pyöräilyosuudelle kisa-asun lisäksi myös tuuliliivin ja irtohihat. Ajattelin, että vaatetta saa sitten heitettyä matkan varrella pois, mutta lisää sitä ei saa. Pyörän luona sain vielä tsempit kannustusjoukoilta ja suolan suuhun, sillä huomasin, että suolat jäi T1-pussiin. Vaihtoon meni aikaa 8min, mikä oli mielestäni ihan ok. Pyöräily lähti poispäin kisakeskukselta kohti Varpaisjärveä. Ajo suoritettiin neljänä 40 km:n lenkkinä ja päälle muutamat siirtymät. 

Polkee, polkee, jaxaa, jaxaa!!

Pyöräilyn aikana vain järjestäjien huolto oli sallittu, joten oma huolto suuntasi kotipizzaan ja kylpylään. Lähdin alussa ajamaan 30 km/h keskivauhtia, mutta aloin säätämään vauhtia alaspäin ensimmäisen tunnin jälkeen. Kaatosade ja rankat ylämäet aiheuttivat, että haluttuun vauhtiin syke oli noin 10 kihausta liian korkea. Niinpä vauhti asettui 28-29 km/h tienoille ja sykkeen sain stabiloitua noin 135 tietämille. Tärkein asia pyöräilyssä oli kuitenkin muistaa nauttia energiaa riittävästi ja tasaisesti. Oma tavoitteeni oli saada vähintään 50 g hiilaria tunnissa menemään läpi. Olin varautunut 12 geelipussilla ja kolmella urheilujuomapullolla. Alkuun pyrin saamaan vähintään yhden geelin tuntiin ja yhden pullon urheilujuomaa, suhde muuttui noin kolmen tunnin jälkeen, kun en saanut järjestäjien urheilujuomaa tippumaan. Niinpä vaihdoin juomaksi veden ja pyrin saamaan 2-3 geeliä tuntiin. Järjestäjät vahtivat melko tarkasti peesaamista ja keskiviivan ylittämistä ohitustilanteissa. Olisi ehkä hieman lähempänä pitänyt roikkua edellä ajavissa ja laskea alamäet rohkeammin, niin olisi saanut helpomman reissun. Ensimmäiset kolme kierrosta vettä tuli välillä kaatamalla ja väliin vaan satoi. Samaa tietä ajettiin molempiin suuntiin, niin tiimikavereilta sai tsemppejä matkan varrella.  Ilma alkoi kuitenkin lämpenemään ja jätin tuuliliivin viimeiselle kierrokselle pois. Jalat alkoivat jo hieman painaa, mutta fiilis pyörässä oli mahtava. Tie oli tyhjentynyt puolimatkan menijöistä, joten kanssakilpailijat olivat samassa veneessä itseni kanssa. Muutamille huutelin tsemppejä, kun näin, että heillä oli vielä vaikeampaa kuin itselläni.Odotin vaihtoa ja kannustusjoukkojen näkemistä. Ajatukseni oli selvitä pyörästä kuudessa tunnissa ja hyvävoimaisena, totuus oli kuitenkin, että matkaan meni 20 minuuttia kauemmin ja reittä kului enemmän kuin oli tarkoitus. Saattoi olla myös suolan puutteesta kysymys. Jo tässä kohtaa tiesin, että maratonista tulee vaikea, mutta siitä selvitään, sillä aikaa oli 8 tuntia maalin sulkeutumiseen. 

Vaihdossa sain taas Minnalta suolaa ja vaihdoin juoksuvarusteet päälle. Olin lopettanut geelien syönnin noin 30 minuuttia ennen vaihtoon tuloa, joten vatsa oli ihan ok. Pääsin lähtemään juoksuun varsin hyvällä rytmillä. Sain sykkeen välittömästi vakiintumaan alakynnykselle noin 140 - 142 tietämille. Päätin alusta lähtien kävellä isoimmat ylämäet ja juosta helpommat kohdat. Suunnitelma alkoi muuttumaan noin 15 kilometrin taivalluksen kohdalla. Kävelyosuuksia tuli enemmän, sillä molemmat pohkeet kramppailivat. Koitin syödä suolaa ja energiaa, mutta en saanut kramppeja loppumaan. Keskivauhti putosi 7:30min/km tuntumaan ja aloin kävelyillä varmistelemaan maaliin pääsyä. Oma huolto oli Tahkon maalialueella ja hyvä niin, sillä kannustajia tarvittiin, kun maalin edessä käytiin kääntymässä uudelle kierrokselle. Keli alkoi lämpenemään, joten aloin kaatelemaan vettä huolloissa päälleni. Joka kierroksella pyrin saamaan energiani kahdesta geelistä ja colasta. Urheilujuoma ja kaikki uusi esim. suklaa ja pähkinät eivät uponneet. 

Maratonin toinen ja kolmas kierros olivat vaikeimmat, matkaa oli paljon ja juoksu ei vaan lähtenyt enää kunnolla kulkemaan. Onneksi tsemppaajia kuitenkin riitti, missään kohtaa luovuttaminen ei ollut vaihtoehto. Nyt kuitenkin oli jo varmaa, että oma tavoitteeni 12 - 13 tunnin suorituksesta ei tule toteutumaan. Viimeiselle kierrokselle sain Minnalta vaseliinia hankaumiin ja kylmäsprayta pohkeisiin ja polviin. Kylmä helpottikin kramppeihin paremmin kuin suola ja viimeisellä kierroksella sain taas juoksuosuuksia pidennettyä. Kilometrit vähenivät yksi kerrallaan, vain suola ja vesi meni enää huollosta läpi. Huimasi ja oksetti, ei siis kovin teräsmiesmäinen olo. Sain vielä viimeiset tsempit valmentajalta, tiimikavereilta ja monilta kanssakilpailijoilta. Minna ja lapset olivat ponttoonisillalla odottamassa, enää viimeinen nousu maalialueelle (kävellen). Maalisuoralla en meinannut pysyä lasten perässä, kädet ylös ja mitali kaulaan. Tehtävä Tahkolla oli viety maaliin vaikeuksista huolimatta.

HCM 2015 Jarkon silmin

Tein päätöksen Helsinkiin lähdöstä jo viime syksyn puolella. Helsingistä tulisi minulle vuoden 2015 ”the Maraton” ja siellä yritetään parantaa Valencian hivenen pettymysaikaa 4h19min. Varsinaisesti homma otti ilmaa alleen alkukesästä, jolloin tiimin El Presidente Markus lupautui toimimaan minulle 4:n tunnin jäniksenä, jos lupaudun ensin hoitaan Pirkan soudut alta pois. Tavoite kuulosti alusta pitäen utopistiselta, sillä matkavauhti 5.35min/km liikkuu lähellä puolimaratonenkkaani. Vielä, kun kesä alkoi viikkoa ennen h-hetkeä ja juoksupäiväksikin oli luvattu tukalan kuumaa, oli soppa valmis. Tuntui, että jännitin juoksua enemmän kuin ensimmäistä maratonia tai ensimmäistä ulkomailla juostua maratonia. Tämä kertoo tosin vaan siitä, että latausta oli ilmassa.

#Maratonpäivänlook

Maratonpäivä oli aurinkoinen, niinkuin pelkäsin. Pääsin Anun ja Markuksen kyydillä Helsinkiin ja oma perhe saapui kannustamaan myöhemmin paikan päälle. Numerolaput tuli hakea exposta klo 13 mennessä, joten Helsingissä oli rutkasti aikaa jännittää kisan starttia. Kävin jälleen katsomaan maalin ennen lähtöä ja viestittelin kotiin, että olen 18.59 täällä. Markuksen kilpailunumero 1666 oli pelottavan pahaenteinen, kohta olisi peto irti.

Asetuimme lähdössä 4 tunnin suorittajien sekaan, hivenen kisajärjestäjien jänisryhmän perään. Ensimmäinen espresso love –geeli naamaan ja liikkeelle. Olin jättänyt sykemittarit ja muut tekniset apuvälineet kotiin ja luotin täysin Markuksen määrittelemään matkavauhtiin. Juoksu lähti tunnustellen käyntiin, väkeä oli runsaasti ja baana varsin kapea. Puikkelehdimme autojen seassa omalla merkatulla kaistallamme, nopeammat mukaanlukien Niina ja Mono-koira jolkottelivat ohitse. Markuksen kellottamat kilometrit olivat varsin tarkkoja. Noin 4 km:n kohdalla ohitimme 4.00 h:n jänisryhmän ja sovimme Markuksen kanssa, että se oli viimeinen kerta, kun heidät näemme. Vauhti kasvoi, 5-10 km välillä keskivauhti oli 5.33min/km ja 10-15 km välillä jo 5.20 min/km. Itselle vauhti tuntui hyvältä, Markus toppuutteli intoa ylämäissä ja käski painaa kaasua vasta alamäkeen.

Lauttasaaressa n. 10 km kohdilla huomasimme myös Minnan, Jennan ja Viljamin. Vauhti pysyi hyvänä ja ero jänisryhmään kasvoi. Markus arvioi sataman seudulla, että ollaan puolisen kilometriä heidän edellään. Lämpö ja matka tekivät kuitenkin tehtäväänsä. 15-25 kilometriin vauhti pysyi hyvin suunnitellussa, mutta tuon jälkeen askel rupesi hivenen painaan. Markus laittoi minut ennen kolmeakymppiä kävelemään muutaman kerran noin 50 metrin matkan ja samoin huoltopisteillä tuli käsky kävellä. Mielestäni viisas veto, sillä meillä oli edelleen hyvää jänisryhmään nähden ja edessä oleva matka oli vielä pitkä.

Kolmenkympin paikkeilla alkoi vasen pohkeeni muistutella itsestään ensin pienin krampein ja muutamaa kilometriä myöhemmin hieman suuremmin krampein. Elettiin ratkaisevia hetkiä, sillä kilometrivauhtini olivat kilpailuni hitaimmat näillä main. En pystynyt juoksemaan täysipainoisesti alamäkiä ja jänisryhmä saavutti meitä kilometri kilometriltä. N. 34 kilometrin kohdalla ylämäessä Markus tokaisi, että älä vaan katso taaksesi. No en katsonut, mutta liki samassa hetkessä 4.00h:n jänisryhmä vyöryi oikealta ja vasemmalta ohitseni, ei ollut mitään saumaa päästä siihen kyytiin mukaan. Pieni pettymys valtasi mielen, että näinkö jälleen hyydyn loppumetreillä ja menetän tuhottomasti aikaa kävelypätkissä. Markus tarjosi parit suolatabletit ja sovimme, että otamme 4.05 torjuntavoiton tästä juoksusta. Kramppien helpotettua pääsin jälleen juoksurytmiin kiinni. Jänisryhmä oli edessäni horisontissa koko ajan ts. matkavauhtini oli jälleen oikeansuuntaista.

Matkanteko oli nyt runttaamista, mutta onneksi kilometrit vähenivät koko ajan. Markus piti minut hyvin ajantasalla, että mahdollisuudet neljän tunnin nettoaikaan on olemassa (pääsimme lähtemään aluksi noin 1,5 minuttia kärjen perään). Loppumatkassa kärsin nestehukasta, sillä join jokaisella juomapisteellä vähintään 2 mukillista nestettä ja lisäksi Markus täytti n. desin juomapulloni nesteeksi huoltopisteiden väliksi. Neljässäkympissä kyselin Markukselta hivenen epäuskoisena joko se 4 tunnin juna meni ohitse, kun jänisryhmää ei enää näkynyt edessä, Markus totesi: ”että nyt kun vedät 2200 m:n cooperin, niin se on siinä”. Itse asiassa tuo oli juuri niin konkreettinen havainnollistus, että sitten mentiin. Viimeiset pari kilsaa juoksin samaa vauhtia kuin n. 15-20 kilometrin paikkeilla ts. sain aivan uuden vaihteen silmään.

Viimeiseen huoltoon Markus antoi ohjeeksi, että jatka vaan, hän täyttää juomapullon ja heittää kylmää vettä viilennyksenä niskaan. Stadionin torni näkyi jo, matkaa ei voinut olla enää paljoa. En ollut tietoinen kellosta, mutta uskoin, että mahdollisuudet olivat edelleen, sen verran innoissaan Markus kannusti nyt. Epätodellisesta oli tulossa totta. Aurinko paistoi vasten kasvoja ja lopussa oli paljon kannattajia, juoksu kulki ja sain selkiä kiinni. Stadioninportista sisään ja sisäradalta lyhin mahdollinen reitti maaliin, se oli siinä. Ensimmäistä kertaa sain maratonilla itsestäni kaiken irti, sitä lähdin jänisjuoksusta hakemaankin. Ja aika näytti Markuksen kellon mukaan 3:59.55! Harvoin olen itseeni tyytyväinen, mutta tuolla hetkellä olin, makasin edelleen tartanilla mutta tiesin että iso tavoite oli nyt saavutettu. Toki edelleen jännitin, että olisiko myös virallinen nettoaika alle neljän tunnin.

Raatona maalissa, pt:llä oma jännitys kellon kanssa

Nämä ovat niitä hetkiä, joiden takia kannattaa raskaan työpäivänkin jälkeen lähteä lenkille. Markus auttoi minut tolpilleni ja lähdimme pokkaamaan mitalit. Kroppa oli kankea, mutta mieli valoisa. Pienet poseeraukset kuvaajille ja katseet katsomoon, missä toivoin kannatusjoukkojeni olevan. Lapset ja Minna löytyivät viimein stadionilta ulos tullessa. Tästä tuli ehkä hienoin päivä sitten Viljamin syntymän. Tästä on hyvä jatkaa kohti Honolulua.

Mitalien hakuun, eteenpäin elämässä

Onnea Jarkolle enkasta ja hyvästä juoksusta! Hienoa lukea tiimintoiminnan kantavan hyviin suorituksiin.