Rautaveden Maraton 3.11.2012 - Willen eka muttei vika

Ensimmäinen kokomaraton oli antanut odottaa itseään kohtuullisen pitkään, ajatus tuntui jotenkin ylivoimaiselta kun oli juossut "vain" puolikkaita ja pirkan hölkkiä. Lopulta kun uskollinen juoksukaverini JussiK ilmoitti olevansa menossa rautavedelle tänä vuonna kokomatkalle, kypsyi päätös lähteä itsekin kokeilemaan. Kilometrejä oli kuitenkin alla ihan kohtuullisesti ja  hyvin sujuneet tampereen puolikas ja pirkan hölkkä antoivat uskoa selviytymismahdollisuuksista. Kirsikkana kakunpäällä olivat vielä tiimin kanssa tehdyt pyhäjärven kierrot.

Lähdön tunnelmia

Kisaa edeltävä viikko oli jo ennakkoon luokiteltu kategoriaan "haastava". Vaimo oli alkuviikon opiskelemassa toisella paikkakunnalla ja minulla päivystysvuoro töissä. Päivystys työllistikin enemmän mitä koskaan aiemmin (tietysti) ja kolme yötä meni noin tunnin-kahden unilla. Onnekseni suorituksen ajaksi tuurajakseni lupautunut työkaverini kysyi perjantaina josko hän päivystäisikin myös pe-la yön että saisin varmasti nukkua. Siinä kaiken hässäkän keskellä ei kauheasti ehtinyt miettiä mitään tankkauksiakaan saati jännittämään etukäteen. Perinteisesti join kyllä maltojuomiani parina päivänä ennakkoon ja koitin syödä suht järkevästi.

Lauantai aamun koittaessa lähdimme Jussin kanssa samalla kyydillä kohti Vammalaa. Matkalla satoi aika rankastikin mutta asteet olivat kuitenkin plussan puolella reilusti.Lähtö- ja maalipaikkana toimivalla keskuskentällä alkoi jonkinlainen pieni jännityskin kutkuttelemaan mahanpohjassa. Onneksi paikalla oli Anu ja muita tiimiläisiä toivottelemassa hyvää juoksua ja kannustamassa. Lähdimme "hitaasti kiiruhtavien" lähdössä joka oli tuntia ennen varsinaista starttia, lähtöviivalla olevan porukan keski-ikä oli huomattavan korkea mutta meininki oli leppoisaa ja sulauduimme hyvin joukkoon. Joukossa oli pikkupaikkakuntien tapaan myös todellisia persoonoita kuten mm. kultaiseksi spraymaalatuilla lenkkareilla juossut "veturimies" joka juoksi 200. juhlamaraa pikkutakissa ja kauluspaidassa. Osa hitaasti kiiruhtavista kiiruhti kyllä huomattavan nopeasti kadoten pian horisonttiin :) Olimme ennakolta miettineet että käyttäisimme aikaa jotain neljä-viisi tuntia ja sen mukaisesti lähdimmekin sitten jolkottelemaan tasaista 6min/km vauhtia. Omat sykkeet olivat heti lähdöstä jonkin verran normaalia korkeammalla liekö unenpuute, jännitys tai molemmat yhdessä ollut syynä. Nappailin geelejä ja suolaa sopivasti ennen juomapisteitä ja matka eteni varsin mukavasti ja ilman draamaa aina sinne noin 30km kohdalle. Tällöin juoksutoverini ilmoitti että matka alkaa vähän painaa jaloissa ja toivoi minun menevän menojani jos voimia on enempi. Onneksi en lähtenyt sooloilemaan sillä ei tarvinnut mennä kauaakaan kun omat jalat, etenkin etureisien sisäpuolet alkoivat viestittämään rasituksesta. Vauhtimme hiipui hieman ja juomapisteiden jälkeen kävelimmekin vähän järjestäjien hyviä eväitä nauttien.

Ei o paljo enää!

Kilometrit 33-39 olivat ennakko-odotusten mukaisesti ne vaikeimmat. 39km kohdalla saimme yllättävän boostin kun Lotta perheineen kurvasi autolla rinnalle kannustamaan ja yllyttämään loppukiriin. Tulisimmat kirit jäivät kyllä nyt ottamatta mutta tasaisen varmasti taivalsimme kohti maalia ja ihastelimme tunnin myöhemmin lähteneiden kärkiporukan keveää menoa heidän ohittaessaan meidät. Oli kiva tulla maaliin ripirinnan varsinkin kun Lotta miehistöineen oli ottamassa vastaan oikein palautuseväiden kera. Tapasimme maalissa myös kaverimme Tapsan joka oli juossut puolikkaalle oman ennätyksensä, suuren urheilujuhlan tuntu oli siis valmis. Loppuaika 4.29 ja risat.

Wille ja Jussi tyylittelevät maaliin

Seuraavana päivänä kävely oli vielä hieman jäykähköä mutta mitään pieniä hiertymiä kummempia vammoja ei tainnut tulla. Tiistaina kävinkin jo sitten varovasti kokeilemassa pikkulenkillä väsyneitä mutta onnellisia jalkoja. Maalissa ei voinut tosiaan todeta että "ei ikinä enää" sillä seuraava koitos on 20.12.2012 oleva Maailmanlopun Maraton Nokialla, saa muuten ilmottautua. :) Mukava fiilis jäi, tahtoo lisää! Ensiavuksi luen lainaamiani Dean Karnazesin opuksia. :)

Noname

Tiistaina 20.11. klo 18.00 mennään porukalla Nonamen Tampereen myymälään. 
Kannattaa tulla mukaan Team Raholalle järjestettyyn tilaisuuteen! Täällä on mahdollisuus iskeä kiinni esittelytuotteisiin yms.
Meidän tiimipuvut ovat täältä ja yritys tarjoaa paljon muitakin laadukkaita urheilutekstiilejä, tossuja jne.

Kaikki mukaan!!!!

No Name 
Satamakatu 26
33200 Tre

Kuukauden raholalainen Markus J.

Marraskuun raholalainen on salskea Eurassa alkunsa saanut Markus J.

Markus on siis kotoisin Eurasta, josta tie toi Tampereelle vuonna 2005. Markuksella on kaksi veljeä, yksi nuorempi ja yksi vanhempi, mutta ikäeron myötä ei suurempia veljellisiä paineja ole nähty, välit ovat painimattakin hyvät. Työkseen mies tekee koneasennuksia ja on koulutukseltaan omien sanojensa mukaan metallin yleismies.

Duunia maailmalla

Ennen Tampereen löytymistä Markus käväisi maailmalla hieman hommissa. Poikamiehen kalenteriin sopi mukavasti parin vuoden keikka Saksan telakoille rakentelemaan laivoja. Ohjelmassa oli mm. Karibian risteilijöiden keittiöiden väsäämistä sekä kylmähuoneiden värkkäämistä. "Saksan kiertueella tuli tehtyä hommia eri kaupungeissa Kiel, Wismar ja Papenburg  olivat osoitteina, mutta aika kului töitä tehden, joten paljoa ei tullut kylillä pyörittyä", Markus muistelee rankkaa rupeamaa. Myös Englannissa ja Puolassa on tämä uuttera työmyyrä työskennellyt.

Haastattelija on pannut merkille, että Markus kurvailee ja kaasuttelee komealla Saabilla, mutta nyt vastaus tuli siihenkin, että mistä ihmeestä johtuu tämä merkki. Saksan reissulta sai ostettua tällaisen Saabin, mutta merkki on kuulemma kuitenkin sukuvika. No, onhan se kova rauta!

Harrastustoimintaa

Kun vuonna 2005 tämä herrasmies muutti Tampereelle, löysi hän nopeasti Raholan liikuntakeskuksen punttisalin. "Salilla tuli käytyä, mutta saman vuoden aikana puntti hiukan unohtui ja vuonna 2011 hyvän palautumisen jälkeen ostinkin seuraavan kortin liikkarille", Markus muistelee. Liikunta on alkanut todenteolla vasta 2011, jolloin kuvioihin astui Team Rahola. Herra toteaakin olevansa tiimin tuote. Kun Markus löysi tiimin netin kautta ajatteli hän, että siellä on porkkanamehua juovia kurkia, jotka ajattelevat vain juoksua ja kuinka vedot irtoavat tänään. No, näistä harhaluuloista Markus pääsi heti ensimmäisen kohtaamisen jälkeen. "Koen tärkeäksi sen, että ihan kaikki mahtuvat porukkaan mukaan, eikä kukaan katso toisten yli", Markus kertaa. Kesällä 2011 lenkkeilyn aloittanut kuntoilija osallistui omin päin Hämeenlinnan Linnakympille, mutta sen jälkeen ei ole tarvinnut omin päin paljon liikkua. Mies muistelee, että miten ihmeessä sekosi tähän porukkaan. Mielessä oli käynyt jumpille osallistuminen, mutta kynnys tahtoi olla kovin korkea. Kuvioihn astui muuan Anu, joka sai houkuteltua mukaan spinningiin. Lähitulevaisuuden tavoitteeksi kova kuntoilija luetteleekin pumppiin osallistumisen ja lihaskunnon iskuun saattamisen.

Pyöräilyn lomassa maistuu makea

Syksyllä 2011 oli vuorossa ensimmäinen puolimaraton, mikä sitten sujui tietysti loistavasti ja siitä se kipinä sitten taisi roihahtaa. Nyt tuosta ekasta puolikkaasta on kulunut hieman yli vuosi ja plakkarissa on 10 puolikasta, on Pirkan kierros suoritettuna ja vaikka mitä. Loppukesästä tuli suoritettua ensimmäinen maratoonikin Islannin Reykjavikissa.

"Pirkan kierros oli yllättävän helppo taivaltaa läpi, vain hiihto tuotti pientä tuskaa. Pyöräilystä voisi sanoa, että se oli pala kakkua, mutta siellä tarjoiltiin reitin varrella kääretorttua, joten olkoon se sitten pala torttua.",Markus muistelee yöpyöräilyä ja sen loistavaa huoltoa. Rennie kuulemma maistui pyöräilyn jälkeen.

Tiimimatkalle Reykjavikiin Markus lähti murtamaan maratonin muuria. Myös maraton sujui tältä huikealta kuntoilijalta mutkitta.

"Lähdettiin matkaan yhdessä Ritun kanssa ja kaverin läsnäolo helpotti hommaa", muistelee maratoonari.

Ritu ja Markus loppusoralla Reykjavikissa.

Markus on sellainen viilipytty, ettei hänestä saa juurikaan puristettua suurta hehkutusta edes ekasta maratonista. Mahtaisiko ultramatkat saada kaverin innostumaan? "Olen miettinyt ultran suorittamista n.2 sekunnin ajan, mutta luopunut ajatuksesta toistaiseksi. Parannetaan nyt vaikka puolikkaan aikaa ja koitetaan pysyä hyvässä kunnossa.", Markus ajattelee viisaasti.

Hyvä kunto vaikuttaa monella tapaa miehen arkeen. Raskas työ sujuu nykyään paljon mukavammin ja virtaa jää myös vapaa-aikaan. Kuntoilu näkyy myös päällepäin. "Olemus on muuttunut ja ryhtiä on tullut lisää"; toteaa kuntoilija itse. Ja kyllä kaikkien on todettava, että kyseessä onkin rautainen kaveri.

Ralli lähellä sydäntä

Markus haaveili jo pikkupoikana rallista ja alkoikin harrastaa sitä jo hyvin nuorena. Nykyään ralliautot ja osat on myyty, koska nyt muiden harrastuksien aika, mutta kyllä männät ja sylinterit ovat aina miehellä mielessä.

Markus ajoi yksittäisiä kisoja ja pokaaleja kertyi vaihtelevasti. Pari viimeistä vuotta auto oli hyvä ja sijoitukset sen mukaisia. "Paljon piti ajaa kisoja, että sai vauhtia kasvatettua. Välillä ajoin sprintti-kisoja ilman kartanlukijaa. Auto kuului F-ryhmään, missä autot olivat hieman vanhempia ja viritykset melko vapaita ja se sopi hyvin minulle.", kertaa raholan Loeb.

Vauhtia piisaa! Kuva: Toni Ruotsalainen

Pokaaleja rallista kertyi n.30kpl, joten kova kuski on kyseessä, mutta aikansa kutakin.
"Ajaminen oli tosi hauskaa, mutta siihen menee kaikki aika ja raha. Oli hienoa toteuttaa pikkupojan unelma, mutta nyt harrastetaan Team Raholan touhuja."

Tiimiläiset kysyy

Muutamalla tiimiläisellä oli mahdollisuus esittää kysymys kuukauden raholalaiselle ja näitä tiukkoja kysymyksiä tuli myös. Ensin vuorossa Tiina Hä?

Kumpi vaati pidemmän suunnittelun ja valmistelun ensimmäinen maraton vai keittiöremontti?

Maratonille ei varta vasten harjoiteltu, kuljettiin vain tiimin mukana lenkeillä. Keittiöremontti on rassannut selkeästi enemmän.

Mistä ammennetaan juoksun parhaat ideat?

www.teamrahola.fi millä kellonlyömällä porukka lähtee liikkeelle.

Mikko kysyy: Penkkienkka ja nykyinen taso?

Ykkösiä ei ole tullut kokeiltua, mutta sanotaan 100kg, nykytaso hieman alempi.

Ritun mauste soppaan:  Olet osallistunut monipuolisesti erilaisiin urheilutapahtumiin (juoksua,hiihtoa, rallia, soutua, pyöräilyä), mikä on sellainen urheilulaji / taito, jota haluaisit harrastaa tai jota haluaisit osata / taitaa?

No, ralli on jäänyt sydämeen, ehkäpä joskus vielä takaisin rallin maailmaan entistä parempana.

Tulevaisuuden tiimimatkat

Nähdäänkö mies tulevaisuuden tiimimatkoilla? "Dublinin reissu lokakuussa 2013 on kalenterissa, muihin on sen verran aikaa, ettei sitä osaa vielä sanoa", miettii maailmanmatkaaja.

Miten sitten Honolulu joulukuussa 2015? "En ole moisesta kuullutkaan!", hämmästelee Markus.

Tiimi toivottaa Markukselle onnea ja menestystä kaikkeen mitä ikinä hän keksiikin!



PIKKUJOULUT

Vihdoin on kauden parhaan tapahtuman aika eli lauantaina pidettävien PIKKUJOULUJEN!

Lauantaina 10.11. poljetaan pari tuntia spinningiä klo 15.00-17.00 ja sen jälkeen maistetaan pienet glögit ennen siirtymistä ravintola Franklyyn. Ravintolassa pitäisi olla klo 19.00.

Ota mukaan tonttulakki spinningiin ja saa sen tietysti ottaa mukaan raflaankin ja tietysti jatkoille!

Mukaan myös pieni lahja arvoltaan max. 5€!

Luvassa on siis hikoilua, mukavaa yhdessäoloa ja epäilemättä paljon naurua ja vauhtia!

Tervetuloa!!!!!

Tiina H ja vihdoinkin SE maratoni !// Kankaanpää lauantaina 20.10.2012

Ensimmäiseksi täytyy todeta, että koittihan se päivä vihdoinkin! Kaikenmoista on matkan varrelle sattunut ja jalatkin olleet jonkinmoisena ”hidasteena”. Jos nyt hidasteeksi voi lukea kolmea jalkaleikkausta viimeisen 1.5 vuoden aikana.

Kankaanpää oli tavoite. Yksi onnistunut maraton-kokemus tänä vuonna! Eli ajatuksena mitä mainioin. Vielä kun Anu lupautui kuskaamaan, huolehtimaan, kannustamaan, auttamaan ja tietty vetämään perässä raskaita kilometrejä, niin kyllähän sitä jaxaa, pystyy ja kykenee. Ja todistettuahan se tuli...

Aamulla sitä matkaan lähdettiin aikamoisen jännityksen kera. Pitkiä lenkkejä ihan liian vähän alla ja   kaikenmoisia kipuja oli liiasta rasituksesta jaloissakin ollut ja esiintynyt. (Ja KYLLÄ - kannattaisi jalkojen lihaksia treenata muutakin kuin juosten, ja KYLLÄ - kannattaisi joskus venytellä).

 

Jännitystä ilmassa

 

Ilma oli juoksuaamuna mitä parhain, aurinkokin paistoi välillä ja on se vaan oma tunnelma starttia odotellessa. Ja niinhän sitä päästiin pitkää rupeamaa taivaltamaan (maraton juostiin neljänä 10,55 km:n lenkkinä).

Ensimmäiset muutamat kilometrit menivät perinteisesti; ei puhetta, vain hiljaista kiroilua, kunnes lihakset vähän edes lämpimänä ja hengitys tasaantunut. Aluksi juoksu kulki ihan hyvin ja matka meni nopeasti muiden juoksijoiden kanssa jutellessa. Tai oikeastaan, niinhän se meni, Anu huolehti juttelut ja oli sosiaalinen, minä vaan juoksin. Ensimmäinen kierros meni tasaisella vauhdilla ja kivuttomasti. Kuten toinenkin. Mutta kolmas, siitä se lysti sitten alkoi ;-). Ensin alkoi kipuilemaan oikea nilkka, vähän myöhemmin muutenkin jalat. Aika kokonaisvaltaisesti. Saimmepa pieniä kuittauksia lähinnä huoltopisteillä, ihan hyväntahtoisia kuitenkin. Anulla olisi vauhti ja voimia ymmärrettävästi riittänyt vaikka kuinka, minä sitten puujaloilla koitin jollain lailla edetä kohti päämäärää. Pakko todeta, että tuskaista se oli ja etenkin juomapisteiden jälkeen joutui hammasta purren juoksuun itsensä pakottaa (jos sitä voi juoksuksi sanoa ja kuvailla). Viimeinen kierros edettiin sisulla ja Anun toteamuksilla, tämä viimeinen kerta kun tästä mennään tänään, maali lähenee... Ja kyllähän se onneksi läheni ja jossain vaiheessa maaliinkin pääsi. Aikaahan juostessa meni ihan riittämiin, mutta eipä voi olla muuta mieltä kuin että tavoitteeseen päästy!!! Ja sehän on aina hienoa! Taisin siinä hieman huvittuneita katseita saada maalialueellakin. Empä oikein tiedä miten voisi juoksun jälkeistä etenemistä kuvailla, ainakin tönkköä ja tuskaista. Autoon kun päästiin, niin uni tuli aika nopeasti. Eipä edes palautusjuomaksi varattua siideriä jaksanut nauttia.



Kevyttä on, jaxaa, jaxaa!!!!

 

Jälkipyykki: Juoksun jälkeen oli tarkoitus lähteä kaupungilla pyörähtämään. Ei jaxanut eikä pystynyt. Seuraavana aamuna naapuri ystävällisesti kuskasi minut paikalliseen ensiapuun kyynärsauvoja hakemaan. Ilman niitä ei eteneminen onnistunut. Lisäksi koitettu kipulääkkeiden tehoa ja kinesioteippausta (pariakin erilaista). Ilmeisesti ottaa vaan aikansa palautuminen moisesta urakasta. Vieläkin on nilkka 1.5 viikon jälkeen aika turvoksissa ja kipeäkin. Odottakoot seuraavat tavoitteet toipumista.

 Lopuksi vielä todeten, että vaikka juoksu olikin jossain määrin kivulias kokemus, niin fiilikset jälkeenpäin ovat pelkästään positiiviset. Yksi kokemus muiden joukossa eikä todellakaan viimeinen minun maratoni... Uusia haasteita ja tavoitteita kohti... Super-hyper-iso kiitos Anulle! Ja tietysti ja ehdottomasti kiitokset ja terveiset teamiläisille, Teamin tuella ja kannustuksella jaxaa!!!

Wihan nonstop-juoksu 27.10.2012

Waikeuksien kautta Wihaan

 Kun elokuun puolivälissä polveni alkoivat reistailemaan lapasesta lähteneiden treenimäärien takia, enpä olisi arvannut miten vaikea urakka siitä hetkestä käynnistyi. Polvet ärtyivät, ja lisäksi säärissä oli niin mojovia kiinnikkeitä että oli ihme, etten saanut penikkatautia. Lihakset olivat venyttelyrutiineista huolimatta takapuolesta akillesjänteisiin kireässä sumpussa. Ensimmäiset neljä viikkoa menivät täysin ilman juoksua. Tauon jälkeen lenkille lähtöä ja ensimmäisiä kilometrejä siivitti usean viikon ajan huoli ja ahdistus, että onnistuuko lyhytkään lenkki vai ei. 8 visiittiä ja 312 euroa urheiluhierojalle, kolmen viikon Burana 800-kuuri (kolmesti päivässä joka päivä, ja sen jälkeen vielä ennaltaehkäisevästi ennen ja jälkeen juoksun), päivittäiset kylmä- ja lämpöhoidot, tympääntymiseen asti jauhetut venyttelyrutiinit, peruskunnon laskeminen, kolme missattua juoksutapahtumaa, muutamat katkerat itkut tyngäksi jääneiden lenkkien ja missattujen juoksutapahtumien takia.. Tämä ei ollut ihan sitä, mitä tilasin tälle syksylle.

 Parin kuukauden parantelun jälkeen uskalsin ilmoittaa itseni Wihan kilometreille. Juoksin viikkoa ennen 18 kilometrin testilenkin ja selvisin urakasta ilman polvi- tai säärikipuja. Ennen koko rasitusvammataistelua olin suunnitellut juoksevani nonstopissa 35 kilometriä (vanha matkaennätykseni oli 25 km), mutta nyt en ollut enää laisinkaan varma, mihin näillä jaloilla pystyisi. Tavoitteen määrittely oli mahdotonta, joten päätin lähteä juoksemaan kierroksia täysin tuntemusten mukaan.

 Valmistautumiskuviot

 Päivät keskiviikosta lauantai-aamuun menivät jälleen vanhojen tuttujen neuroott— taikauskoisten rutiinien parissa. Tankkausta, varusteiden arvontaa, venyttelyä. Timo oli työmatkalla koko tuon ajan, joten sain keulia ja jännittää itsekseni.  Kisapäivänä Markus ja Anu kaartoivat pihaan hyvissä ajoin, ja luontoäidin oikkuja ihmetellessä huristelimme Pirkkahallille.  Olo alkoi muuttua melko vakavaksi, kun numerolappu lyötiin käteen. Pukuhuoneessa arvoin hetken jos toisenkin sopivia varusteita, laitoin hevoslinimentit jalkoihin ja lopulta menin pihalle odottelemaan lähtöä. Ämyreistä ilmoille kajahtanut Pikku-Oravan herkkä tulkinta Tsingis Khanista irroitti lopulta vähän hymyäkin. Ennen lähtöä vaihdoimme porukalla onnentoivotukset ja lähtöhalit. Sitten päästiinkin jo matkaan.

 Nautiskellen seinää päin.

 Aurinko paistaa, ihana fiilis. Etenen kaikessa rauhassa mukavalla maanantailenkki-sykkeellä, sillä olen päättänyt että tänään vauhti on rauhallinen, sillä eihän sitä tiedä, kuinka pitkälle pääsee, jos kaikki vaan osuu kohdalleen.  "Onpas mukavaa kun ei tartte raastaa!"  Hemmetti soikoon, tämähän on ihan uusi lähestymistapa. Pysähtelen jokaisen kiepin kohdalla tiimin huoltopisteelle hörppimään pullostani urheilujuomaa, ja jutustelemaan Tanjan kanssa. Yhdeksän kilometrin kieppeillä jotain meni pieleen.  Vatsaa alkaa vääntämään sen verran pahasti, että 13.5 km kohdalla pitää pujahtaa radalta tyyppaamaan Pirkkahallin WC-tiloja. Tajuan, että olen luultavasti tehnyt epähuomiossa liian vahvaa urheilujuomaa, sillä vatsani ei ikinä oireile näin näin vähillä kilometreillä, tai näin rauhallisella vauhdilla. Taikauskoiset valmistautumisrituaalit puolestaan olivat minimoineet virheet tankkauksessa. Vaihdan juomani järjestäjien huoltopöydän mehuun ja herkkuihin, sillä suunnitelmani nesteytyksestä ja geeleistä olivat nyt virallisesti ja kirjaimellisesti vedetty viemäristä alas (hah haa).

Kato äiti, dorkat juoksee. Tunnelma on korkealla. (Kuva: Antti S.)

 

Matka jatkuu vatsan väänteistä huolimatta loistavissa ja leppoisissa tunnelmissa. Vauhtia tosin pitää vatsakipujen takia hidastaa 6.40-07.00 min/km --> 7.10-7.30 min/km vauhtiin.  Rennon tahdin vuoksi alan vasta 18 km jäljistä pääsemään kunnolla taajuuksille. Aika eksoottista, kun muistelee millä adrenaliininhuuruisella raastomentaliteetilla olen puolimaratonini kisannut. Totean parinkympin nurkilla, että tämähän menee vatsanväänteistä huolimatta hyvin. Vanhan matkaennätyksen (25 km) rikkominen alkaa lähestyä, eihän se ole kuin pari hassua rundia. Pidän pieniä pausseja järjestäjän huoltopisteen kohdalla, haukkaan evästä ja venyttelen koipia.

Valinnan vaikeus huoltopöydän herkkujen äärellä. (Kuva: Antti S.)

 

Lopulta 25 km tulee täyteen. Vielä hymyilyttää ja on iloinen olo, kun sain matkaenkan rikki.  Sovin itseni kanssa, että kokeilen juosta 30 km täyteen. Katsotaan sitten miltä tuntuu - Kaikki tästä eteenpäin on uutta ja tuntematonta. Tiimin huoltopisteeltä tulee aina aimo annos energiaa antavia kannustuksia. Jossain 27-30 kilometrin välillä taidan vähän kopautella päätäni siihen kuuluisaan seinään. Jalat alkavat painaa, tuntua tönköiltä  ja päässä pyörii kaikenlaisia ajatuksia. Olin onneksi lukenut pitkien matkojen psykologiasta, ja siitä pienestä äänestä, joka jossain vaiheessa alkaa kyseenalaistamaan koko homman mielekkyyttä. Joogaharrastuksen kautta olen oppinut, että  harjoituksen aikana saattaa nousta kaikenlaisia tunnetiloja pintaan, mutta niihin ei tarvitse kiinnittyä. Tuntemukset voi vaan kylmän viileästi todeta (tyyliin: “Jaahas, nyt tuntuu tältä”), ja päästää ne sitten menemään niihin sen kummemmin takertumatta. Siispä käskin äänen olla hiljaa, annoin ajatusteni olla ja siirryin tarkkailemaan olojani ja itseäni ikään kuin ulkopuolisen näkökulmasta. Mietin, miten monen juoksijan meno näyttää ulospäin useasti hyvinkin sujuvalta, vaikka fyysinen ja psyykkinen todellisuus onkin aivan toinen. Siispä minunkaan menoni ei todennäköisesti näytä niin vaikealta siihen nähden miltä minusta tuntuu, joten ei muuta kuin eteenpäin.  Vatsanväänteitä en valitettavasti saanut järkeiltyä pois. Pakki on totaalisen sekaisin ja takana on jo kolme visiittiä Pirkkahallille. Jossain vaiheessa vatsaa vääntää niin pahasti, että on pakko nöyrtyä kävelemään muutaman metrin matkoja, että saa kivun loppumaan. Ja minähän kun en juostessani kävele. Koskaan. Varsinkaan kisatessa.

Välillä vähän vakavammalla ilmeellä.. (Kuva: Antti Näreaho)

 

"Kaks menee viel."

Kolmessakympissä askel alkaa painamaan entistä enemmän. Jalat tuntuvat todella tönköiltä, mutta vielä ei ole huumori lopussa, eikä olo ole niin uupunut, etteikö pääsisi vielä vähän. Jaksan vielä fiilistellä musiikin tahtiin ja virnuilla tien varressa heiluville kuvaajille, joten tiedän että mitään hätää ei ole. Lisäksi taas on aihetta iloita - kolmenkympin rajan rikki! Myös tiimin huoltopiste ja iloiset tsempparit antoivat hurjan määrän voimia. Jo pelkkä tieto siitä, että oli samalla suoralla tiimin huoltopisteen kanssa, auttoi jaksamaan.  Jossakin vaiheessa näytän itselleni sormilla, että mene vielä kaksi kierrosta - Vaivaiset kuusi kilometriä jäljellä toiseen tämän kauden tavoitteista, jonka eteen on tehty niin paljon töitä ja jonka puolesta on polvien takia pelätty niin paljon. Jotta en vahingossakaan luistaisi tavoitteestani, tai hyytyisi matkan varrelle, ilmoitan nämä kierrokset myös ohittaessani tiimin huoltopisteen. Yritän asettaa väsymystäni ja jäljellä olevaa matkaa sopiviin mittasuhteisiin miettimällä, kuinka pieni matka kuusi kilometriä on esimerkiksi maanantailenkillä. Järkeilystä huolimatta viimeiset kolme kilometriä ovat elämäni pisimmät. Markus  juoksee vierelleni viimeisen 1,5 kilometrin kohdalla ja yrittää suostutella minua jatkamaan ne maagiset 42.1 km täyteen - "Älä ainakaan ota maalissa heti numeroa pois". 

 

Olin jo lukinnut ajatukseni 35 kilometrin ylitykseen, ja päässä alkaa olemaan jo niin utuinen olo etten enää erota varmaksi, koskeeko jalkoihini ihan perusväsymyksen, vai rasitusvammojen takia. Kisan aikainen tankkaus meni metsään, lisäksi vatsaa vääntää edelleen. Teen järkevän päätöksen: Tällä reissulla on saavutettu jo tarpeeksi, vaikka huumori ei vielä loppunutkaan - Siihen ilmeisesti vaaditaan ne puuttuvat 5-6 kilometriä. Päätän itsekseni, että kokeilen kokonaista, kun jalat ovat olleet pitemmän aikaa hyvässä kunnossa. Maalisuoralla jaksan vielä hiukan kiristää vauhtia, ja maaliviiva ylittyi mahtavissa fiiliksissä. Otan numeron pois rinnasta ihan varmuuden vuoksi, ja hyvä niin - Noin 10 minuuttia maaliin saapumisen jälkeen aloin miettimään, että olisiko sittenkin pitänyt mennä vielä ne kaksi kierrosta.

Tästä tietää, ettei ole mitään hätää. (Kuva: Antti S.)

 

 Virallinen matkani oli 36.70 kilometriä, sykemittarissa 37.24 km. Matkaennätys paukkui rikki 12 kilometrillä, jalat kestivät matkan ongelmitta. Nyt voin varmasti todeta, että taistelu rasitusvammailua vastaan on vihdoin ohi, ja minä voitin. Wihan nonstop-juoksu oli lähes täydellinen hyvitys viime kuukausien kärvistelystä (jonka aikana tuli tosin opittua aimo annos kohtuullisuutta). Kokemus oli vatsavaivoista huolimatta melkoista herkkua, ja tunnelma oli niin tiimitovereiden, kuin järjestäjienkin osalta mahtava. Iso kiitos kaikille, ketä matkan aikana tuli kohdattua!

 

Lauantai meni melkolailla levätessä ja syödessä. Sunnuntaina kohosi kova maratonkuume, ja työmatkalta kotiutunut Timo sai kuunnella yhtään liioittelematta kuusi tuntia  sirkutusta ja mikroanalyysia juoksusuorituksestani - Vähemmällä olisi varmaan päässyt, jos olisi ollut paikalla.. ;-)  Nyt ei muuta kuin täysi matka kiikariin ensi vuoden puolelle. Marin sanoin, “Maraton on lähempänä kuin koskaan.”