Wihan nonstop-juoksu 27.10.2012

Waikeuksien kautta Wihaan

 Kun elokuun puolivälissä polveni alkoivat reistailemaan lapasesta lähteneiden treenimäärien takia, enpä olisi arvannut miten vaikea urakka siitä hetkestä käynnistyi. Polvet ärtyivät, ja lisäksi säärissä oli niin mojovia kiinnikkeitä että oli ihme, etten saanut penikkatautia. Lihakset olivat venyttelyrutiineista huolimatta takapuolesta akillesjänteisiin kireässä sumpussa. Ensimmäiset neljä viikkoa menivät täysin ilman juoksua. Tauon jälkeen lenkille lähtöä ja ensimmäisiä kilometrejä siivitti usean viikon ajan huoli ja ahdistus, että onnistuuko lyhytkään lenkki vai ei. 8 visiittiä ja 312 euroa urheiluhierojalle, kolmen viikon Burana 800-kuuri (kolmesti päivässä joka päivä, ja sen jälkeen vielä ennaltaehkäisevästi ennen ja jälkeen juoksun), päivittäiset kylmä- ja lämpöhoidot, tympääntymiseen asti jauhetut venyttelyrutiinit, peruskunnon laskeminen, kolme missattua juoksutapahtumaa, muutamat katkerat itkut tyngäksi jääneiden lenkkien ja missattujen juoksutapahtumien takia.. Tämä ei ollut ihan sitä, mitä tilasin tälle syksylle.

 Parin kuukauden parantelun jälkeen uskalsin ilmoittaa itseni Wihan kilometreille. Juoksin viikkoa ennen 18 kilometrin testilenkin ja selvisin urakasta ilman polvi- tai säärikipuja. Ennen koko rasitusvammataistelua olin suunnitellut juoksevani nonstopissa 35 kilometriä (vanha matkaennätykseni oli 25 km), mutta nyt en ollut enää laisinkaan varma, mihin näillä jaloilla pystyisi. Tavoitteen määrittely oli mahdotonta, joten päätin lähteä juoksemaan kierroksia täysin tuntemusten mukaan.

 Valmistautumiskuviot

 Päivät keskiviikosta lauantai-aamuun menivät jälleen vanhojen tuttujen neuroott— taikauskoisten rutiinien parissa. Tankkausta, varusteiden arvontaa, venyttelyä. Timo oli työmatkalla koko tuon ajan, joten sain keulia ja jännittää itsekseni.  Kisapäivänä Markus ja Anu kaartoivat pihaan hyvissä ajoin, ja luontoäidin oikkuja ihmetellessä huristelimme Pirkkahallille.  Olo alkoi muuttua melko vakavaksi, kun numerolappu lyötiin käteen. Pukuhuoneessa arvoin hetken jos toisenkin sopivia varusteita, laitoin hevoslinimentit jalkoihin ja lopulta menin pihalle odottelemaan lähtöä. Ämyreistä ilmoille kajahtanut Pikku-Oravan herkkä tulkinta Tsingis Khanista irroitti lopulta vähän hymyäkin. Ennen lähtöä vaihdoimme porukalla onnentoivotukset ja lähtöhalit. Sitten päästiinkin jo matkaan.

 Nautiskellen seinää päin.

 Aurinko paistaa, ihana fiilis. Etenen kaikessa rauhassa mukavalla maanantailenkki-sykkeellä, sillä olen päättänyt että tänään vauhti on rauhallinen, sillä eihän sitä tiedä, kuinka pitkälle pääsee, jos kaikki vaan osuu kohdalleen.  "Onpas mukavaa kun ei tartte raastaa!"  Hemmetti soikoon, tämähän on ihan uusi lähestymistapa. Pysähtelen jokaisen kiepin kohdalla tiimin huoltopisteelle hörppimään pullostani urheilujuomaa, ja jutustelemaan Tanjan kanssa. Yhdeksän kilometrin kieppeillä jotain meni pieleen.  Vatsaa alkaa vääntämään sen verran pahasti, että 13.5 km kohdalla pitää pujahtaa radalta tyyppaamaan Pirkkahallin WC-tiloja. Tajuan, että olen luultavasti tehnyt epähuomiossa liian vahvaa urheilujuomaa, sillä vatsani ei ikinä oireile näin näin vähillä kilometreillä, tai näin rauhallisella vauhdilla. Taikauskoiset valmistautumisrituaalit puolestaan olivat minimoineet virheet tankkauksessa. Vaihdan juomani järjestäjien huoltopöydän mehuun ja herkkuihin, sillä suunnitelmani nesteytyksestä ja geeleistä olivat nyt virallisesti ja kirjaimellisesti vedetty viemäristä alas (hah haa).

Kato äiti, dorkat juoksee. Tunnelma on korkealla. (Kuva: Antti S.)

 

Matka jatkuu vatsan väänteistä huolimatta loistavissa ja leppoisissa tunnelmissa. Vauhtia tosin pitää vatsakipujen takia hidastaa 6.40-07.00 min/km --> 7.10-7.30 min/km vauhtiin.  Rennon tahdin vuoksi alan vasta 18 km jäljistä pääsemään kunnolla taajuuksille. Aika eksoottista, kun muistelee millä adrenaliininhuuruisella raastomentaliteetilla olen puolimaratonini kisannut. Totean parinkympin nurkilla, että tämähän menee vatsanväänteistä huolimatta hyvin. Vanhan matkaennätyksen (25 km) rikkominen alkaa lähestyä, eihän se ole kuin pari hassua rundia. Pidän pieniä pausseja järjestäjän huoltopisteen kohdalla, haukkaan evästä ja venyttelen koipia.

Valinnan vaikeus huoltopöydän herkkujen äärellä. (Kuva: Antti S.)

 

Lopulta 25 km tulee täyteen. Vielä hymyilyttää ja on iloinen olo, kun sain matkaenkan rikki.  Sovin itseni kanssa, että kokeilen juosta 30 km täyteen. Katsotaan sitten miltä tuntuu - Kaikki tästä eteenpäin on uutta ja tuntematonta. Tiimin huoltopisteeltä tulee aina aimo annos energiaa antavia kannustuksia. Jossain 27-30 kilometrin välillä taidan vähän kopautella päätäni siihen kuuluisaan seinään. Jalat alkavat painaa, tuntua tönköiltä  ja päässä pyörii kaikenlaisia ajatuksia. Olin onneksi lukenut pitkien matkojen psykologiasta, ja siitä pienestä äänestä, joka jossain vaiheessa alkaa kyseenalaistamaan koko homman mielekkyyttä. Joogaharrastuksen kautta olen oppinut, että  harjoituksen aikana saattaa nousta kaikenlaisia tunnetiloja pintaan, mutta niihin ei tarvitse kiinnittyä. Tuntemukset voi vaan kylmän viileästi todeta (tyyliin: “Jaahas, nyt tuntuu tältä”), ja päästää ne sitten menemään niihin sen kummemmin takertumatta. Siispä käskin äänen olla hiljaa, annoin ajatusteni olla ja siirryin tarkkailemaan olojani ja itseäni ikään kuin ulkopuolisen näkökulmasta. Mietin, miten monen juoksijan meno näyttää ulospäin useasti hyvinkin sujuvalta, vaikka fyysinen ja psyykkinen todellisuus onkin aivan toinen. Siispä minunkaan menoni ei todennäköisesti näytä niin vaikealta siihen nähden miltä minusta tuntuu, joten ei muuta kuin eteenpäin.  Vatsanväänteitä en valitettavasti saanut järkeiltyä pois. Pakki on totaalisen sekaisin ja takana on jo kolme visiittiä Pirkkahallille. Jossain vaiheessa vatsaa vääntää niin pahasti, että on pakko nöyrtyä kävelemään muutaman metrin matkoja, että saa kivun loppumaan. Ja minähän kun en juostessani kävele. Koskaan. Varsinkaan kisatessa.

Välillä vähän vakavammalla ilmeellä.. (Kuva: Antti Näreaho)

 

"Kaks menee viel."

Kolmessakympissä askel alkaa painamaan entistä enemmän. Jalat tuntuvat todella tönköiltä, mutta vielä ei ole huumori lopussa, eikä olo ole niin uupunut, etteikö pääsisi vielä vähän. Jaksan vielä fiilistellä musiikin tahtiin ja virnuilla tien varressa heiluville kuvaajille, joten tiedän että mitään hätää ei ole. Lisäksi taas on aihetta iloita - kolmenkympin rajan rikki! Myös tiimin huoltopiste ja iloiset tsempparit antoivat hurjan määrän voimia. Jo pelkkä tieto siitä, että oli samalla suoralla tiimin huoltopisteen kanssa, auttoi jaksamaan.  Jossakin vaiheessa näytän itselleni sormilla, että mene vielä kaksi kierrosta - Vaivaiset kuusi kilometriä jäljellä toiseen tämän kauden tavoitteista, jonka eteen on tehty niin paljon töitä ja jonka puolesta on polvien takia pelätty niin paljon. Jotta en vahingossakaan luistaisi tavoitteestani, tai hyytyisi matkan varrelle, ilmoitan nämä kierrokset myös ohittaessani tiimin huoltopisteen. Yritän asettaa väsymystäni ja jäljellä olevaa matkaa sopiviin mittasuhteisiin miettimällä, kuinka pieni matka kuusi kilometriä on esimerkiksi maanantailenkillä. Järkeilystä huolimatta viimeiset kolme kilometriä ovat elämäni pisimmät. Markus  juoksee vierelleni viimeisen 1,5 kilometrin kohdalla ja yrittää suostutella minua jatkamaan ne maagiset 42.1 km täyteen - "Älä ainakaan ota maalissa heti numeroa pois". 

 

Olin jo lukinnut ajatukseni 35 kilometrin ylitykseen, ja päässä alkaa olemaan jo niin utuinen olo etten enää erota varmaksi, koskeeko jalkoihini ihan perusväsymyksen, vai rasitusvammojen takia. Kisan aikainen tankkaus meni metsään, lisäksi vatsaa vääntää edelleen. Teen järkevän päätöksen: Tällä reissulla on saavutettu jo tarpeeksi, vaikka huumori ei vielä loppunutkaan - Siihen ilmeisesti vaaditaan ne puuttuvat 5-6 kilometriä. Päätän itsekseni, että kokeilen kokonaista, kun jalat ovat olleet pitemmän aikaa hyvässä kunnossa. Maalisuoralla jaksan vielä hiukan kiristää vauhtia, ja maaliviiva ylittyi mahtavissa fiiliksissä. Otan numeron pois rinnasta ihan varmuuden vuoksi, ja hyvä niin - Noin 10 minuuttia maaliin saapumisen jälkeen aloin miettimään, että olisiko sittenkin pitänyt mennä vielä ne kaksi kierrosta.

Tästä tietää, ettei ole mitään hätää. (Kuva: Antti S.)

 

 Virallinen matkani oli 36.70 kilometriä, sykemittarissa 37.24 km. Matkaennätys paukkui rikki 12 kilometrillä, jalat kestivät matkan ongelmitta. Nyt voin varmasti todeta, että taistelu rasitusvammailua vastaan on vihdoin ohi, ja minä voitin. Wihan nonstop-juoksu oli lähes täydellinen hyvitys viime kuukausien kärvistelystä (jonka aikana tuli tosin opittua aimo annos kohtuullisuutta). Kokemus oli vatsavaivoista huolimatta melkoista herkkua, ja tunnelma oli niin tiimitovereiden, kuin järjestäjienkin osalta mahtava. Iso kiitos kaikille, ketä matkan aikana tuli kohdattua!

 

Lauantai meni melkolailla levätessä ja syödessä. Sunnuntaina kohosi kova maratonkuume, ja työmatkalta kotiutunut Timo sai kuunnella yhtään liioittelematta kuusi tuntia  sirkutusta ja mikroanalyysia juoksusuorituksestani - Vähemmällä olisi varmaan päässyt, jos olisi ollut paikalla.. ;-)  Nyt ei muuta kuin täysi matka kiikariin ensi vuoden puolelle. Marin sanoin, “Maraton on lähempänä kuin koskaan.”