Miksi juosta 50 mailia?

Miksi juosta 50 mailia?

Niin - se on hyvä kysymys ja vastaus riippuu täysin siitä, että keneltä asiaa kysytään. Heti alkuun on todettava, että 50 mailia eli 80,5 kilometriä on pitkä matka. Melkein kuin juoksisi neljä puolimaratonia tai kaksi maratonia peräkkäin.

50 mailia on kuitenkin mitä parhain matka, jos maraton on jo tullut juostua - ehkä useampaankin otteeseen - ja ajatuksissa on käynyt, että minkälaista mahtaisi olla juosta ultra. Lyhyimmäksi ultramatkaksi lasketaan yleisesti 50 kilometriä, mutta vaikka sekin on matkana varsin kunnioitettava, niin se on kuitenkin vain vajaa 8 km pidempi kuin maraton. Maratonilta 50 kilometrille siirryttäessä juoksija ei yleensä koe mitään isompaa tunnetilaa, ei henkisesti eikä fyysisesti.

100 km sitten. Se vasta jotakin olisikin, miettii moni ensimmäisestä ultrasta haaveileva. Jos hyppy 42,2 kilometriltä 50 kilometrille on pieni, niin siirtyminen maratonilta sataselle on jo äärettömän iso. Puhutaan kahdesta täysin erilaisesta kisasta. Maratonkokemuksesta on varmasti hyötyä, mutta 100 kilometrille lähdettäessä niin vauhdinjaon kuin tankkauksen merkitys kasvaa suhteessa moninkertaisesti maratoniin verrattuna. Rasitus on sekin täysin toista luokkaa.


Näinkin kivaa voi olla 50 mailisella. Kuvassa Henna Värikoski ja Eerika Hedin 50 mailin matkalla viime vuonna. Taustalla huoltaja Marko Silvennoinen.

Onneksi on kuitenkin olemassa 50 mailin matka. Sen pituus on sopivasti maratonin & 50 km:n ja 100 km:n välissä. Vaikka myös 50 km:n juoksija voi täysin oikeutetusti sanoa itseään ultrajuoksijaksi, niin kunnioitus 50 mailin urakoinutta kohti on jo eri luokkaa. 50 mailisella ehtii varmasti kokea ultramatkoille ominaiset olotilat, kuten voimistuvan väsymyksen, ehkäpä hiljaa hiipivän pahoinvoinnin tunteen, rakot ja hiertymät, mutta näiden vastapainona äkilliset piristymiset ja kuinka endorfiinipiikit tuntuvat peittävän alleen kaikki vastoinkäymiset, myös vain hetki sitten koetut kivut. Ennen kaikkea 50 mailia tarjoaa ainutlaatuisen matkan omaan itsensä, niin henkisten kuin fyysisten voimavarojen rajojen etsimisessä. Ja tämän jälkeen onkin jo lyhyt harppaus sinne aikaisemmin mainitulle sataselle.

Moni asia puhuu siis 50 mailisen puolesta, mutta ultrakisamatkana se on melko harvinainen. Touko-joulukuu 2019 -akselilla Pohjoismaissa järjestetään vain viisi kisaa, jossa yhtenä matkana on juuri 50 mailinen (Tanska 2, Norja 1, Ruotsi 1 ja Suomi 1). Suomen 50 mailinen juostaan Nokialla lauantaina 8.6. Anun maratonin yhteydessä. Ota haaste vaan ja tule etsimään rajojasi. Tukenasi on koko Team Raholan kokenut toimitsijakaarti. Me elämme vahvasti mukana suorituksessasi.

Tervetuloa siis mukaan Anun maratonin 50 mailiselle!

Kirjottaja Kaj Koivumäki ei ole itse juossut yhtäkään 50 mailista, mutta kylläkin monta pidempää ultraa.

PS. Anun maratonin muut matkat ovat 10 km, puolimaraton ja maraton.

Endurance 24h 23.-24.2.2019 -itkuvirsiraportti

Espoon yössä podium-paikka, ennätyksiä, jänis ja kettu

17. ultrasuoritukseni ja viides Espoon 24 h -juoksuni alkaa pienten vastoinkäymisten saattelemana. Nyt en tarkoita sitä, että kahden viimeisimmän viikon aikana olen ainoastaan kerran päässyt juoksulenkille flunssatuntemusten takia tai että kisapäivän aamuna huomaan suosikkisortsien kuminauhan pettäneen. Ensimmäisen tunnin aikana joudun nimittäin pysähtymään poikkeuksellisen monta kertaa, sillä vasemman pikkuvarpaan suojaamiseksi hankkimani varvassuoja ei tunnu toimivan yhtä hyvin kuin oikean jalan vastaavassa varpaassa oleva suoja. Ensin vaihdan puolinumeroa isompaan juoksukenkään, joka helpottaa varpaan puristuksen tunnetta hetkeksi. Jonkun ajan kuluttua heivaan koko suojan menemään ja jatkan matkaani luomuna toisen jalan osalta. 

Team Rahola valmiina koitokseen.

Miten pitkälle riittää tammikuussa hankittu kuntopiikki?

Ensimmäisen tunnin säätämisten jälkeen pääsen taas hommasta kiinni ja kaikki tuntuu sujuvan mukavasti. Etenen 4 kierrosta juoksua ja 1 kävelyä -taktiikalla, sillä aikaisempien kokemusteni perusteella se tuntuu sopivan minulle. Uuden kierroksen alkaessa tarkkailen ainoastaan kierrosaikaani, lähinnä sitä että en juokse liian kovaa kuntooni nähden. Sinänsä tällä kertaa en ole osannut asettaa itselleni mitään selkeätä km-tavoitetta, näen kisan enemmän valmistavana koitoksena kevät/kesäkauden kahteen polkujuoksukisaan, vaikka hallissa juostavan kilpailun reittiprofiili onkin todella kaukana tulevista koitoksista. Toki silti haaveilen itseni ylittämisestä ja 100 mailin tuloksesta – siitä huolimatta että kisaa edeltäneen jakson aikana minulle on kertynyt marraskuussa juoksukilometrejä lonkkavaivoista johtuen surkuhupaisat 78 km (Joensuu Night Run), joulukuun vaatimattomat 164 km ja tammikuun kelvolliset 324 km. Pilvilinnani perustuvat lähinnä siihen, että tammikuun hyvät viikot olisivat saaneet aikaan jonkinlaisen kuntopiikin.

Noin viiden ja puolin tunnin jälkeen iskevät ensimmäiset vatsaongelmat ilman mitään ennakkovaroitusta. Täysistunto numero yksi ei jää viimeiseksi, sillä noin puoli tuntia myöhemmin joudun uudelleen tutustumaan Espoon Ratiopharm -areenan viihtyisiin saniteettitiloihin. Imodium suuhun ja matka jatkuu. Pientä vaihtelua ongelmiin tuottaa myös vasen jalka. Kauhajoelta viime kesänä hankkimani kompressiosukkakammo ei ole vielä antanut periksi, joten olen liikkeellä lyhyillä juoksusukilla. Sukan lyhyt varsi tuntuu kuitenkin painavan sääriluun alaosan ja jalkapöydän yhtymäkohtaa ja leikkaan sukan sauman auki. Superhuoltajamme Virpivetäisee Ice Poweria kipukohtaan ja ei kun radalle uudestaan.

Juoksijapoikaa laulattaa, juoksu se sille maittaa...

Virpi lähtee Espoon yöhön

Ennen puolta yötä arvuuttelen itsekseni, että mikä on isompi ongelma; äsken mainittu vasemman jalan kipu (jota yritän myöhemmin hoidattaa Magnesium-voiteella) vai se, että vessakäynnit jatkuvat Imodium-kuurista huolimatta. Välillä uskon vatsaongelmien jo hellittäneen, mutta vaivat palaavat kuin uskollinen koira isäntänsä luo. Omat Imoni loppuvat jo kesken, koska en ole varautunut tämän luokan ilotulitukseen ja Virpi katoaa Espoon yöhön hankkimaan lisäpillereitä. Sillä aikaa minulla on puhelinaika lääkäri P. Monoselle, joka kirjoittaa minulle reseptin, jossa määrätään vaivoihin alkoholitonta olutta. Bisse jää ottamatta, sillä Virpi löytää ylimääräisiä tabuja Anunja Markuksen auton kätköistä. Vasta neljäs Imo – oma henkilökohtainen ennätykseni tällä saralla – näyttää rauhoittavan tilanteen, mutta siinä vaiheessa olen menettänyt jo runsaasti nestettä ja suoloja. Koitan kaikesta huolimatta pysyä positiivisena ja muistaa Anun sanat: ”Kisa on pitkä, vaikeuksista ehtii selviytyä”.Yritän tempoa uusia pupuja taikurinhatustani tilanteen pelastamiseksi: ”Virpi, hakisitko kioskilta jäätelötuutin”.Lasi cokista järjestäjien pöydästä – sehän ei voi enää tilannetta pahemmaksi muuttaa. Tai 15–20 minuutin nokkaunet ja palaan supermiehenä radalle. Henkisellä puolella taas mietin, että mitenkä hienon tarinan pääsenkään kirjoittamaan tiimin sivuille, kun olen ensin selvinnyt alun varvas-hankaluuksista ja sen jälkeen vielä selättänyt vatsavaivat ja kaikesta huolimatta olen jaksanut juosta ennätykseni. Kaikella ihminen yrittääkin huijata itseään, sillä kun vuorokausi vaihtuu, niin sekä minä että haaveeni kirjaimellisesti kuivuvat kasaan.

Puhelu dr. Dogille on ajankohtainen

Ei lähde polte tää mihinkään

Kauneusunet toimivat sinänsä mainiosti, sillä sen jälkeen juoksen ilman vatsavaivoja ja unien lyhyydestä johtuen isompi kangistuminenkaan ei ole vielä ehtinyt iskeä. Mutta kun pian kello 01:30 tulee täyteen 90 km eli 10 km vähemmän kuin ennätysvuotenani ja kun fiilis on mikä on, ainoa poltetta lajiin muistuttava tunne löytyy häntäluun alapuolelta ja taikurinlaatikko on tyhjä, niin vaihtoehdot alkavat käydä vähiin. Kisaa on toki paljon jäljellä. Kymmenessä tunnissa esimerkiksi etenee kävellenkin jo 50 km. Tai kun homman lopettaa tähän, niin palautuu kisasta paljon nopeammin. En päädy oikein kumpaankaan, sillä painin myös sen valinnan kanssa, että jos olen itsekäs, niin onko ratkaisullani merkitystä muiden tiimiläisten lopputuloksiin. Aikarajoitteisissa kisoissa sillä on nimittäin vaikutuksensa muihin (tai niin ainakin kuvittelen), että millä puolella huoltopöytää olet numerolappu rinnassa. Oletko taistelemassa kanssani vai oletko kaivautunut – syystä tai toisesta – poteroosi huoltopöydän rojujen sekaan. Minun tapauksessani heilun jossakin rintaman ja poteroiden välimaastossa ja tilanteesta johtuen huomioni alkaa kävelyn lomassa kiinnittymään enemmän muiden raholalaisten suorituksiin. 

Kovakin suorittaja tarvitsee energiaa

24h-ensikertalaisesta  Ilonasta en ole huolissani. Sen mitä häntä tunnen aikaisempien suoritusten perusteella, luotan vahvasti siihen, että hän saavuttaa sen mitä on hakemassa. Lopputulos 135,344 km on hänen pisin koskaan kerralla etenemänsä matka. Marko tekee usein tasaisen suorituksen, hänellä olisi kapasiteettia parempaankin, mutta hänkin on joutunut kohtaamaan erilaisia ongelmia. Sitä tosin on vaikea uskoa, kun aamuyön nokkauniltaan herätetty mies juoksee kierros toisensa peräänJuhani-vauhtia, eikä auta vaikka häntä toppuuttelen. Ehkä juuri siitä syystä Markon tulos 137,684 merkitsee sitä, että viime vuoden debyyttikisan lukemat paranevat noin 400 metrillä. Markus on kisan alkupuolella hyvinkin omassa tavoitevauhdissaan, kunnes kaikki ei sujukaan suunnitelmien mukaan (lopputulos 154,846). Tyrkytän sopivalla hetkellä edellä mainitulle kolmikolle milloin mukaan raahaamani putkirullaa, milloin laastaria varpaan väliin, milloin chilillä terästettyä magnesiumia tai Felden-rasvaa. Ninalle riittää tällä kertaa 50,3 km, sillä valmistautumisjaksolla juoksukilometrit ovat jääneet vähiin, joten en oikein ehdi tarjota hänelle muuta kuin huonoja juttujani.

Hanki itsellesi uusi elämä

Noin neljä tuntia ennen kisan päättymistä saan täyteen runsaat 110 km ja varmistan samalla, että viime vuoden suoritukseni vastaavasta kisasta pysyy edelleen vähintään 5 km:n erolla huonoimpana 24 h -tuloksenani. Zippiä en kuitenkaan luovuta vaikka suihkuun lähdenkin, sillä mietin, että palaan vielä radalle nauttimaan kisan viimeisistä ja hienommista hetkistä. Pukuhuonekeikan jälkeen alan tarkemmin seuraamaan Anun etenemistä naisten sarjassa, sillä taistelu kolmossijasta on käynnissä ja Anu näyttää ottavan pikkuhiljaa tukevimman otteen pronssisesta pokaalista. Laskeskelemme Virpin kanssa, että 200 kilometrin saavuttaminen on mahdollista, mutta se tavoite ei salli kävelykierroksia viimeisen puolituntisen aikana. Löydän siis itselleni uuden elämäntehtävän; Anun kirittämisen. En ole asiasta sopinut hänen kanssaan. Muistelen, että kisasäännöissä kiriapua toisen juoksijan toimesta ei kielletä, ja jos ryhdyn siihen täysin omasta päätöksestäni, niin se tuskin on rangaistava teko. Tässä kaikessa on vielä pieni Mutta. Anu painaa nimittäin menemään edelleen sellaista vauhtia, että en ole varma pystynkö toimimaan jäniksenä yhtä kierrosta pidempään. Suihkusessioni aikana olen todennut, että vasemman koipeni jalkapöytä on ottanut turpiinsa enemmän kuin odotin, sillä jalka on selvästi paisunut. Puolirampana jäniksenä valmistaudun tehtävään kolmella kävelykierroksella, jotta pääsen pahimmasta kankeudesta eroon. Ja kun meikäläisen 289. ja Anun 505. kierros täyttyvät, alkaa yhteinen taipaleemme. Anu juoksee seuraavat kahdeksan kierrosta 2:29 – 2:34 kierrosaikoihin huohottaen niskaani Markuksen edetessä hänen rinnallaan. Viimeiset Markuksen ohjeet Anulle, jotka kuulen, ovat selkeät: ”Jos olisit nyt vain hiljaa ja otat tuon Kaitsun selän tavoitteeksi.”En osaa sanoa mitä keskustelua aikaisemmin on käyty, mutta näiden sanojen saattelemina Team Raholan punaisiin väreihin pukeutunut trio jatkaa matkaansa ja Anu saavuttaa lopulta 200 km:n maagisen rajan ”hyvissä” ajoin eli viisi minuuttia ennen kisan päättymistä. Tällaista loppuhetkien käsikirjoitusta kisaan minäkään en osannut etukäteen kuvitella. Että olisin Anun jäniksenä 24 tunnin kisassa – viimeisen puolen tunnin ajan. Anun lopullinen tulos on 200,481 ja sijoitus naisten kisassa kolmas.

Anu jäniksen perässä

Kun rampa jänis muuttuu viekkaaksi ketuksi

Okei, mission completed viisi minuuttia ennen määräaikaa. Nyt kun olen päässyt vauhtiin, voisin vielä motivoida itseäni jollakin. Silvennoisen tuttu pikajuna kiitää ohitseni sellaista vauhtia, että perävalot katoavat näkyvistäni saman tien. Tämä on kuin toisinto Joensuun Night Runista kahden vuoden takaa. Paikallisjuna ei pysty Pendolinon vauhtiin. Mutta kun ohitseni pyyhältää hiukan hitaammin Ruotsin keltaisen edustusasuun pukeutunut herrasmies, on kuin olisin saanut elämälleni jälleen uuden suunnan. Muutun jäniksestä ketuksi ja seuraavat 2,5 kierrosta jahtaan länsinaapuria. Kierroksen vaihtuessa hän katsoo tulostaulua ja ilmeisesti huomaa, että hänen nimensä perään ilmestyy välittömästi toinen nimi (minun nimeni) samalla kierrosajalla. Hän vilkaisee hiukan sivulleen ja kiristää vauhtia. Vastaan n. 05:21 tempoon, mutta en uskalla vielä lähteä loppurutistukseen, sillä en osaa sanoa, että onko hän pitkän kirin mies vai löytyykö hänen takataskustaan vielä ylimääräinen vaihde. Takakaarteessa sijaitseva kisakello näyttää aikaa olevan jäljellä alle 10 sekuntia, kun vihdoin uskallan painaa tallan pohjaan. Lähes Suomi–Ruotsi -maaottelun hengessä ja Topi Raitanen-sisulla nousen ensin rinnalle ja lopulta olen pari metriä edellä, kun kisan loppulaukaus kajahtaa ilmoille. Voitto! Olkoonkin, että olen varma, että hän on juossut kisassa enemmän kierroksia kuin minä.

Tämän kaltaisten kisojen jälkeen tulee usein kysyneeksi itseltään pitäisikö tälle kaikelle nauraa vai itkeä. Tällä kertaa vastaus on helppo: Ehdottomasti nauraa, sillä kaikkien kisaajien suorituksia varjelevat ultrajumalat suovat minulle lopputuloksen 116 km, joka sisältää aikaisemmin mainitsemani 100 mailin lukemat (161 km), numerot ovat vain väärässä järjestyksessä. Aivan kuten suolen mutkat vatsalaukussani. 

Teksti: Kaj Koivumäki

Joensuu Night Run -kisaraportti

Ilon kautta. Tiimi hyvin edustettuna. Kuvasta puuttuvat veryttelemässä olleet Hedin ja Vahtolammi.

Kuva: Petteri Jokela.

Oot sä joku Robin vai?

Ei hemmetti, ei tästä taaskaan tule yhtään mitään, ajattelen. Paitsi, että suihkunraikkaalla ja juoksuradan vierellä seisovalla Vahtolammen Mikalla homma on purkissa. Mika on Joensuu Night Runin miesten maratonilla rikkonut Tallinnan tavoin uudelleen neljän tunnin rajan ja sijoittunut kolmanneksi (loppuaika 3:58:41). Itse olen kello kahdeksalta illalla alkaneessa omassa 12 tunnin urakassani vasta puolessa matkassa ja tulos on 600 metriä alle 50 km eli olen hiukan jäljessä vauhdinjaossa, joka takaisi 100 km:n tuloksen. Kaiken lisäksi jälkipuolisko tuppaa ultrajuoksuissa usein olemaan ensimmäistä puoliskoa hiukan huonompi. Taaskaan-sana viittaa puolestaan toukokuun Kokkolan reissuun, jossa vastaavassa 12 tunnin kisassa sain kasaan 70 km ja hyppäsin pettyneenä Tampereen junaan jo pari tuntia ennen kilpailun päättymistä.

Alle 4 tunnin pronssimies.

Kuva: Petteri Jokela.

Suunnitelmien mukaisen alun jälkeen - joka on koostunut 10 kierroksesta juoksua + kierros kävelyä -rytmistä - viides ja kuudes juoksutuntini ovat olleet vaikeita. Vessaistuntoja on tullut luvattoman monta. Geelienoton olen jo joutunut lopettamaan, nesteytystabletilla ei ole ollut mitään vaikutusta ja Imodiumkin tuntuu vain pahentaneen tilannetta. Suolatablettien ottamisesta kolmen tunnin välein en sentään ole päättänyt luopua. Olen siis tilanteessa jota olen muutaman muun juoksijan kanssa pähkäillyt pukuhuoneessa ennen kilpailun starttia. Minkä osa-alueen pettäminen vaikuttaa eniten juoksun lopputulokseen: Pää, jalat vai vatsa? Liputan vatsan puolesta, koska kahden ensimmäisen pettäessä on vielä mahdollisuuksia liikkua eteenpäin. Vatsan reistaillessa matka ei edisty - ei ainakaan vessassa. Kuinka ikävän oikeassa olenkaan ollut mielipiteeni kanssa.

Itsesääli on mukavaa

Päätän, että kun 50 km on täynnä, niin istahdan Team Raholan huoltopöydän taakse ja suon itseni vaipuvan hetkeksi itsesäälin valtaan. Mielestäni olen sen ansainnut. Olen sentään matkannut junalla Joensuuhun jo edellisiltana, että olisin hyvin levännyt ja tarmoa täynnä ennen kisaa. Tallinnan maratonin jälkeinen Joensuun kisaan valmistautuminen on ollut ankea, kun kolme viikkoa vaivannut sitkeä flunssa on pakottanut minut harjoittelutauolle. Juoksematta jääneet harjoituskilometrit yritän kompensoida hyvällä kisastrategialla sekä huolellisella valmistautumisella. Vihdoin 50 km tulee täyteen ja olen kurvaamassa huoltoomme. Nyt voin hyvin pujahtaa tiskin taakse, kun Anun Enkeleiden (lopputulos yht. 95,7 km) kakkososuuden viestinviejä Päivi Linnero on vaihtanut kutimet juoksukenkiin ja ykkösosuuden eli ensimmäiset kuusi tuntia urakoinut Eerika Hedin on häipynyt suihkuun. Muut joukkuejuoksussa mukana olleet joukkueet vaihtavat juoksijaa tuhka tiheään - mutta sellainen ratkaisu tuntuu ilmeisesti liian helpolta tiimin rouvaduolle. 6 tuntia per nokka - ei mikään pikajuoksuviesti.

Anun enkelit - ultraviestinviejät.

Joku on siirtänyt roskiksen tukkien aikaisemmin pöytien välistä löytyneen kulkuväylän. Yrittääkö joku sanoa minulle jotakin - pysy pois täältä? No, kierrän pidemmän kautta, että pääsen pöytäni taakse. Hetken seison siinä ja katsoin eväitäni. Mustikkamehua, Mountain Drewtä, Vichyä, Gatoradea, suklaata, vaahtokarkkeja, geelejä, suffelipuffeleita ja mutakakkua. Mutta en uskalla syödä mitään, koska vatsa on sekaisin. Team Raholan ykköspyssy Anu Ossberg kävelee huoltopisteemme ohi. Jo aivan kisan alkukierroksista lähtien hänen juoksuasennostaan on näkynyt, että nyt kaikki ei ole kunnossa. ”Vi…uun kaikki tasaisen vauhdin juoksusuunnitelmat” mietin. Anukin tuossa kävelee sitkeästi (77,8 km), vaikka tilanne on mikä on. Ja Kurvisen Ellu. Hän on nakuttanut kierroksen toisensa perään kävellen - pidemmälle kuin koskaan ennen (30,2 km). Nyt lähden takaisin radalle ja myös minä etenen sen minkä jaksan ja vatsa suo. Tiedän kokemuksesta, että saattaa se olo parantuakin. Ainakin kovasti toivon sitä.

Nyt ollaan pohjalla

Ruokaympyräni kutistuu pieniin vesihörppyihin, välillä urheilujuomaa, satunnaisiin raffeleihin ja suolapähkinöihin sekä appelsiinilohkoihin - nekin saattavat emäksisyydellään ärsyttää lisää vatsaani, mutta jotakin tässä on yritettävä. Olen hyppäämässä monen ultrajuoksijan kokemaan tilanteeseen. Energiavarastoni ovat hupenemassa ja yritän silti jatkaa etenemistä välittämättä tästä tosiasiasta. Juoksun seitsemäs tunti (7,5 km) on hiukan parempi ja kahdeksas (8,1 km) jo melkein lupaava. Ajassa 8:17 Kurvisen Jari puolestaan päättää lähteä suihkuun - 55 km on hänelle yhtä kuin määräennätys ja hän on siihen tyytyväinen. Hetken. Vajaata tuntia myöhemmin hän on uudelleen radalla ja jatkaa oman road sixtysixin taivaltamista - tietysti 66,4 km:n verran.

Minun suihkuni rajoittuvat vesikipollisiin, joilla kastelen päälakeni, mutta hyöty on näennäinen, sillä seuraavan tunnin aikana en saa kasaan edes 7 kilometriä. Nyt ollaan pohjalla - tätä huonommin on mennyt vain Kokkolassa. Joensuu Areenan äänet kantautuvat pohjallekin, sillä kuulen, kun juontaja kertoo mikä on miesten sarjan kymmenen kärki. Olen yllättäen yhdeksäntenä, kun maratonin täyttyessä sijani oli 16. Taitaa olla vaikeata muillakin. Kuulutuksen aikana olen tietysti…vessassa.

Kaikki peliin - All-in

Kello on viisi aamulla ja juoksun kolmanneksi viimeinen tunti alkaa. Ensin päätän vaihtaa vasempaan jalkaani puolta numeroa isomman kengän, sillä minulla ei ole aikaa alkaa operoida vasemman pikkuvarpaan kärkeen muodostunutta vesirakkulaa. Hoka Clifton syrjäyttää Hoka Vanquisin. Mutta vain toisesta jalasta, sillä toisenkin kengän tuplasolmun avaamiseen en ehdi paneutua. Jatkan juoksemista eri paria olevilla tossuilla. Kysyn tiimin ihmiskokeesta vastaavan Marko Silvennoisen mielipidettä asiasta. ”Ootsä joku Robin vai?” Marko lohkaisee osuvasti. Marko on juossut vain parisen viikkoa sitten Wihan kilometreissä synttäriensä kunniaksi 100 km ja on jo nyt uudelleen haastamassa itseään. Ihan kreisiä - itse en olisi moiseen lähtenyt. Markon ihmiskoe tuo tuloksen 86,2 km ja 12h-juoksijoiden joukossa nopeimman viimeisen kierroksen 01:20.

Oloni alkaa kohenemaan. Vauhtinikin tuntuu paranevan - vaikka en edelleenkään uskalla syödä mitään ihmeempää. Olen kuin rulettipöydässä ja pistän kaikki pelimerkit samalle numerolle. Rulettikuulan tavoin kierrän ympyrää toisensa jälkeen - parhaimmillaan 16 kierrosta putkeen ilman kävelytaukoa. Neljä kierrosta peräkkäin alle kahden minuutin. Minusta tuntuu, että ainoastaan viestijoukkueiden juoksijat ovat minua nopeampia. Clifton & Vanquish tekevät vakuuttavaa jälkeä. Jos minulla on kasassa 82 km ennen kahden viimeisen tunnin alkamista, niin minulla on pienen pieni mahdollisuus saavuttaa tavoitteeni 100 km. Juoksen ja juoksen - en tunne väsymystä ja Runner`s High puskee läpi. Tätä varten tänne on tultu, juoksemaan kierros toisensa jälkeen. Minusta tuntuu, että minulle on annettu tehtävä ja se on toteutettava - uusi sheriffi on tullut areenalle.

Kaikki peliin -ilme.

Kuva: Heidi Ikäheimo.

Kymmenes tunti täyttyy ja tulostaululle heijastuu taivaltamani matka: 80,6 km. Se ei riitä. En millään pysty juoksemaan vajaata 20 km kahdessa tunnissa. En näillä jaloilla - kun takana on jo monta kilometriä ja energiatankkaus on minimissä. Ei perk…le. Plan F - onko sitä - kaikki edelliset suunnitelmat kiertävät jo Joensuun kaupungin viemäriverkostossa.

Silvennoisen kello kahdeksan pikajunan imussa pääteasemalle

Onhan tässä vielä tavoiteltavaa. Kokkolan antikliimaksi on jo taputeltu. Ossin Unelmassa vuonna 2011 olen myös juossut 12 tuntia. Silloin pääsin lähinnä innokkuuden ansiosta 92 kilometriä. No siitähän tehdään hakkelusta. Muita tavoitteita. 300 kierrosta - ei taida ehtiä. Tampereella henkiin herätetyn radioaseman taajuus 957 (95,7 km) ja uuden tulemisen slogan ”Ei tehrä tästä ny numeroo” tuntuu sopivimmalta tavoitteelta. Tai pystyisinkö vielä parantamaan sijoitustani? Mutta koska se isoin maali (100 km) on jo kaikonnut, en piiskaa itseäni enää edellisen tunnin kaltaiseen suoritukseen.

Viimeiset kaksi tuntia kuluvat nopeasti ja yhtäkkiä käsillä ovat viimeiset minuutit. Nyt kaikki tuntuvat painelevan kuin aropuput ja minäkin heitän isompaa vaihdetta silmään. Huoltojoukot taputtavat, lehmänkellot kalkkaavat ja harvalukuinen yleisö hurraa. On tämä outo laji. Kokeakseen muutaman minuutin nirvanan pitää ensin juosta lähes 12 tuntia. Toiseksi viimeinen kierros menee alle kahden minuutin ja kun aivan lopussa Silvennoisen pikajuna pyyhältää ohi, yritän epätoivoisesti vielä kerran roikkua siinä kyydissä. Turhaan - se juna katoaa pian näkyvistä ja omalta osaltani 12 tuntia päättyy n. 1,7 metriä ennen uuden täyden kierroksen täyttymistä. Mietin, että olipa hyvä, että se satanen ei jäänyt noin pienestä kiinni. Tulokseni on 96,8 km ja onnistun kiipeämään lopputuloksissa vielä yhden sijan ylöspäin sijoittuen kahdeksanneksi. Tavoite jäi saavuttamatta, mutta toisaalta juoksussa oli hyviäkin hetkiä.

Tallinnan kisaraporttini päätin Miljoonasateen sanoihin. Tällä kertaa on paikallaan siteerata Robinin - kenenkäs muunkaan -  Kipinän hetki -kappaletta, sillä sen sanat sopivat jokaiselle Joensuussa olleelle tiimiläiselle. Yhteistuloksemme oli 495 km:

Vaikeinta on itsensä voittaa

Mut loppuun asti sitkeät koittaa

Ja vaik ei tuu aploodei

Mikään himmentämään pysty sun tahtoo ei

Muiden on sun kenkiin mahdoton tulla

Tahtomattaskin maailma on sulla

Sun pitää vaan viedä se maaliin

Sä tiedät sen saaliin

Ja saat vielä sen haaviin

Teksti: Kaj

24: Live Another Day

Istun suihkunraikkaana ja väsyneenä Anun ja Markuksen auton takapenkillä. Olen samaan aikaan sekä iloinen että kateellinen Anulle. Iloinen siitä, että Anu on runsas tunti sitten rikkonut Endurancen 24 tunnin juoksussa 200 kilometrin rajan ja sijoittunut ennätyksellään naisten sarjan kuudenneksi. Kateellinen siitä, että en Anun tavoin pysty tyhjentämään vatsalaukkuani Esport Ratiopharm -areenan pysäköintipaikan asvaltille, siitä huolimatta, että hypistelemäni oksupussi on violetin värinsä ansiosta oivallinen huonon olon tunteen lisääjä. Markus istuu tyynenä ratin takana. Tunnelmallinen hetkemme päättyy, kun huoltopäällikkö Virpi saapuu paikalle. Virpi - Ihmenainen. Vähillä unilla huoltaa, tsemppaa ja käy vielä pokkaamassa Anun palkinnonkin. Projekti 24 h on ohi meidän kaikkien osalta. Autossa sanon, että kirjoittamani raportin nimeksi tulee 24 h - Tehtävä Espoossa. Kotona kuitenkin huomaan, että 24-tv-sarjan toistaiseksi viimeisen tuotantokauden nimi - Live Another Day - kuvaa 24 tunnin kisaa paremmin. Tämän tyylisessä kestävyyskisassa on suositeltavaa olla jonkinlaisessa terässä myös toisena päivänä.

 

Maamerkki kohdillaan

 Pesusieni hukassa

Tavoitteeni on 100 mailia (160,9 km), ja jotta voisin nukkua pitkään, olen saapunut jo perjantai-iltana Espoon Leppävaaran Glo Hotelliin. Sadalla maililla tosin ei nousta tuloslistassa korkealla, sillä kisasta povataan sekä naisten että miesten puolella kovatasoista. Ja se ennuste tulee osoittautumaan aivan oikeaksi. En osaa sanoa, että onko syy kisajännityksen, mutta herään aikaisin lauantai-aamuna runsaan kuuden tunnin yöunien jälkeen. Suunnitelmien muutos ja olen hotellin aamupalalla klo 7:30. Päätän yrittää lampaiden laskemista uudelleen syömisen jälkeen, mutta sitä ennen poikkean vielä Kauppakeskus Selloon. Salainen aseeni numeroni 1 - pesusieni - on nimittäin jäänyt kotiin. Myös edellisenä iltana olen vieraillut Sellossa, sillä juoksusortsit ja mustikkamehut ovat nekin jääneet pakkaamatta mukaan. Tämän jälkeen nukun ehkä vartin. Päätän kuitenkin jatkaa ennakkosuunnitelmani mukaisesti ja saavun kisapaikalle puolitoista tuntia ennen kilpailun alkua. Tiimin jäsenistä Mikko, Ville ja Mimmi ovat jo paikalla huoltajiensa kanssa ja ovat varanneet ystävällisesti paikat myös meille muille tiimin jäsenille. Pete on jättänyt pienen hajuraon meikäläiseen, sillä viereisestä pöydästä löytyvät kokeneiden kehäkettujen Hanna Vauhkosen ja Unto Stenroosin eväät. Lopulta myös Anu, Markus ja Virpi ilmaantuvat paikalle.

Valmiina matkaan

Huoltotiimi

Taktiikkana 4+1 ja myöhemmin 3+1

Ennen kisan starttia kertaan kuulumisten vaihtamisten lomassa kisastrategiaani. Olen hyvissä ajoin eli jo peräti torstai-iltana verrannut vastaavan kisan kierrosaikojani vuodelta 2014 Ultrajuoksuseura Sisun Mika Issakaisen aikoihin. Mika nimittäin saavutti silloin suorituksellaan edellä mainitsemani 160,9 kilometriä meikäläisen hyytyessä 140 km:n. Silmäilen Mikan ja omia kierrosaikojani ja nyökyttelen vanhalle totuudelle: Ei se matka tapa vaan vauhti. Excel-jumpan jälkeen päätän, että suunnitelmani on edetä ensimmäiset 12 tuntia taktiikalla neljä kierrosta vauhdilla 7:02 min/km (2:44 / kierros), jonka jälkeen kävelykierros, jolloin huolehdin energiatankkauksesta. Kisan puolen väliin jatkan 3+1 rytmillä Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että 100 kilometriä tulisi täyttyä noin 14 tunnissa ja 100 mailia ajassa 23:01:00. Se tuntuu hitaalta, kun olen juossut 100 km parhaimmillani 11 tunnissa. Olen luottavainen, vaikka valmistautumistani ovat sotkeneet vuodenvaihteen flunssa ja helmikuun Sorvan Juoksun jälkeinen A-virus influenssa.

Viime hetken peruutusten jälkeen kisaan lähtevien juoksijoiden määrä on lopulta 114. Kilpailujen suojelija kansanedustaja Pauli Kiuru lähettää meidät matkaan kello 12 ex-triathlonistin viisaudella: ”Seuraavan 24 tunnin aikana tulette löytämään itsestänne uusia ominaisuuksia”. Tuota vapaasti siteeraamaani ajatusta mutustelen tulevan yön pimeinä hetkinä. Eivät nämä ominaisuudet ole mitään uusia minulle - tuskin kenellekään ultramatkoja taivaltaneelle. Olen kokenut tämän järjettömyyden tunteen aikaisemminkin ja kysyn taas kerran itseltäni useamman kerran: Miksi? Miksi olen maksanut tästä, että saan yhä uudelleen, kierros toisensa jälkeen kiertää 390,04 metrin pituista rinkulaa vuorokauden putkeen? Tiedän senkin, että kisan aikana pääkopassa pyörivä hullun hommaa ajatus ei ole oikea vastaus, vaan salaisuus selviää vasta suorituksen loppuvaiheessa tai sen jälkeen.

Sekalaisia havaintoja

Pystyykö ihminen kuvaamaan 24 tunnin kisan kokemuksensa ja tuntemuksessa loogisessa aikajärjestyksessä. En minä ainakaan. Sen voi sanoa, että yötä lukuun ottamatta hallissa tuntuu kuumalta. Nestettä kuluu ja kylmäksi kasteltu pesusieni on käytössä. Kisan jälkeen kierrosaikoja katsellessani voin vetää joitakin johtopäätöksiä. Tuossa oli vaikea hetki. Tuossa meni hyvin. Tuossa näköjään sekosin 4+1 taktiikassani ja juoksin kuusi kierrosta putkeen. Selkeimmät muistikuvani liittyvät joka kuuden tunnin välein tapahtuviin juoksusuunnan vaihtoihin. Ne ovat ikään kuin pieniä erävoittoja. Kisasta on helppo poimia esiin myös yksittäisiä hetkiä. Esimerkiksi kärkijuoksijat, jotka eivät tunnu lepäävän koskaan. Voimistuvat pahoinvoinnin tunteet, kun kaikki tarjoiltava ei enää maistu sekä ensimmäiset vatsavaivat, jotka vain jatkuvat, mutta loppuvat onneksi Imodiumin ottamisen jälkeen. Tai päänsärky, joka ei mene ohi kahvilla ja cokiksella, vaan on turvauduttava Buranaan. Kanssakilpailijat, jotka ottavat tukea seinästä ja yrittävät oksentaa roskakoriin. Verkkokalvolleni on jäänyt myös mielikuva Mikosta - jonka juoksutekniikan mielelläni kopioisin - pakkaamassa aamuyön tunteina kamojaan jalkavaivojen iskettyä ja Markus kävelemässä rauhallisesti pitkissä housuissa, suu yhä hymyssä vaikka kisa ei mene tällä kertaa suunnitelmien mukaan. Muistan erityisesti Peten, sillä yhdessä vaiheessa hän on niin huonovointisen näköinen, että itsekin pelästyn tai Mimmin, joka sisukkaasti jatkaa etenemistä vaikka havaintoni mukaan hän liikkuu juosten yhä harvemmin. Vastoinkäymiset kuuluvat kisan henkeen eikä niitä ei voi olla huomaamatta ja ne tuntuvat vaanivan ketä tahansa.

Onnellinen juoksija??

Vähemmän mukavista asioista ja etovasta olostani huolimatta yritän pysyä positiivisena. Netin kautta tulevat tsemppiviestit ilahduttavat myös. Villen ja Anun suorituksista tuntuu kumpuavan voimaa minullekin. Ville hymyilee, naureskelee, heittää läppää, syö jäätelöä - todennäköisesti Ville Vallattomia. Kukaan muu juoksija ei kannusta minua niin usein kuin Anu. Anu juoksee lopulta noin sata kierrosta enemmän kuin minä eli varmaankin kuulen kisan aikana noin sata kertaa ”Hyvä Kajtsu” -kannustuksen. Sitten on vielä Virpi. Superhuoltaja. Kaikki hoituu. Harmi, kun ei tullut pyydettyä, että tilaisi pizzataksin. Ehkä pizza olisi uponnut? Ensimmäinen matkan etenemisestä koittava iso piristysruiske tulee, kun 100 km rikkoontuu osaltani ajassa 13:33. Sitä ennen en ole ollenkaan tuijottanut aikataulunäytön km-saraketta, vaan tyytynyt pelkästään kierrosaikojen seuraamiseen. Olen siis vajaat puoli tuntia edellä aikatauluani, mutta tiedän, että se johtuu lähinnä siitä, että kävelykierrokseni ovat sujuneet oletettua rivakammin.

Kiinan muuri Espoossa

Noin 3,5 tuntia myöhemmin - noin klo 5:00 aamulla - kohtaan kisan vaikeimman hetkeni eli sen kuuluisan muurin (123 km juostuna). Ja se muuri on korkea, paksu ja pitkä. En tiedä miten selviän siitä yli tai ali tai voiko sen kiertää. Tietäisikö 24h-sarjan agentti Bauer? Minua nukuttaa aivan tolkuttomasti. Ei auta kahvi, ei cokis, ei Arctic Warriorsin hunajageelit, ei mikään. Tulen huoltoon ja ilmoitan ottavani vartin nokkaunet. Pienen arpomisen jälkeen valitsen lepopaikakseni pukuhuoneen puupenkin. Nukun koiranunta ja kuuntelen käsienkuivaajan lähes tauotonta huminaa. Runsas varttia myöhemmin raahustan radalle takaisin ja lähden juoksemaan. Jotakin ihmeellistä on tapahtunut. Väsymys on kadonnut ja saan juoksusta uudelleen kiinni. Jack Bauer is back - Live Another Day! Kun 140 km taittuu ajassa 19:49, mietin, että näin pitkälle en ole koskaan edennyt ja nyt olen todellakin matkalla kohti sitä tuntematonta. Tätä se Kiuru taisi tarkoittaa. Tosin yhä edelleen kierrän tätä hemmetin 390,04 metrin kokoista jättioravanpyörää uudelleen ja uudelleen.

Kevyttä menoa, ei tunnu missään

Kun 151 km tulee mittariin, niin lasken, että minulla on aikaa ruhtinaalliset 2:25 tuntia edetä viimeinen 10 km, jotta saavutan tavoitteeni. Sehän on Sorvan Juoksussa käynti Shellillä ja takaisin ja hallissa ei ole edes mäkiä. Samoihin aikoihin pysähdyn huoltoon yhtä aikaa Anun kanssa, joka osaa hyvin pukea tuntemuksensa sanoiksi: ”Nyt on kyllä V-käyrä todella korkealla”. Markus istuu keskeyttämisen aiheuttaneella ahterillaan huoltopöytämme takana ja myhäilee minulle. ”Kajtsu, aivan jäätävä juoksu. Sä tulet saavuttamaan tavoitteesi reippaasti ennen kisan päättymistä”. ”Mie saatan vielä romahtaa”, vastaan ja muistelen vanhoja Marja-Liisa tokaisuja. Tosiasia on, että voin yhä edelleen todella huonosti ja syön pikkulinnun annoksia. Järjestäjien pöydästä löytyy runsaasti vaihtoehtoja ja omista eväistä vielä lisää, mutta mikään ei maistu. Yksi sipsi tai puolikas suolakeksiä tuntuu maksimiannokselta. 

Kaikki loppu aikanaan

Vihdoin sunnuntai-aamupäivällä klo 11:03 ilmaantuu järjestäjien tulosseurantanäytölle rivi, josta näen että nyt olen juossut yli 161 km. Se on siinä! Tunnen suurta helpotusta, vähän iloakin. Ei kuitenkaan kyyneleitä, ei vapisevaa alaleukaa, sen sijaan päätän palkita itseni vessakäynnillä. Vaikka kuinka yritän kääntää pötsini ylösalaisin yläkautta, joudun palaamaan ihmisten ilmoille pettyneenä. Vartin ihmettelen huoltopöydän takana muiden juoksijoiden etenemistä ja otan vastaan tiimiläisten selkään taputteluja, kunnes lähden kävelemään kisan viimeistä puolituntista. Petekin kirmaa taas muiden joukossa ja viimeiset pari minuuttia innostun uudelleen juoksemaan, kunnes tuo päätön touhu viimein loppuu keskipäivällä. Zippi nilkasta ja numeropalikka radalle. Lähden raahustamaan kohti huoltoa ja näen liikuttuneen Anun, joka on Markuksen ja monen muun onniteltavana ja halattavana. Tilanteen herkkyys tarttuu minuunkin ja en saa sanottua oikein mitään vaan tyydyn antamaan Anulle rutistuksen. Niin ikään 200 km:n rajan ylittäneiden kerhoon itsensä urakoinut Ville näyttää kisan jälkeen hänkin hetken vähän hämmentyneeltä, mutta vain hetken, sillä pukuhuoneessa ryhdymme vielä uuteen kisaan, jossa vertailemme rakkojemme määrää ja kokoa. Tämä skaba on tasaisempi, kuin radalla käyty koitos, sillä vaikka Villellä on enemmän rakkoja, on minulla esittää pesäpallon kokoiseksi paisunut nilkka. 

Täydelliset ja kattavat tulokset löytyvät järjestäjän Endurancen verkkosivuilta. Kuvia ja tekstiä on tarjolla myös Ultrajuoksu.fi -sivustolla, joten tyydyn kertaamaan lyhyesti Team Raholan tiimiläisten tulokset:

Anu Ossberg 203,069 km, Ville Niemenmaa 201,789 km, Kaj Koivumäki 164,474 km, Maarit Aaltonen 140,024 km, Mikko Aaltonen 118,182 km, Markus Ilva 106,481 km ja Petri Mononen 102,971 km. Yhteensä runsaat 1 037 km eli se on melkein saman verran kuin taivaltaisi Sorvan kylästä Utsjoelle. Ei hassummin.

 Kuvia tapahtumasta paina tästä

Tule elävänä takaisin!

Wihan 100 kilometrin kisassa tulee täyteen kierros 27. Maalialueen aikaseuranta on armoton. Viimeiset kolme kierrosta minun tulee selvittää ajassa 01:06:59, jotta 11 tunnin raja alittuu.  Ei mahdotonta, mutta kun jaloissa on jo 90 km, tuntuu se kuitenkin kaukaiselta tavoitteelta. Samaa mieltä on myös järjestäjien tarjoama loppuaikaennuste. Varustaudun viimeisille kierroksille vesipullolla, jonka laitan juoksuvyöhöni. Taskuun loput nallekarkit ja käteen puolikas Gatoradea. Nyt ei ole enää aikaa jäädä notkumaan huoltopöytien luo, vaikka Minna jaksaa edelleen pitää huolta viimeisistä tiimiläisistä.

Hämärtyneessä illassa saan hetkeksi seuraa Team Raholan El Presidentestä. Edellinen havaintoni Markuksesta on, kun hän kävelee, mutta nyt hän on löytänyt uuden vaihteen. Myös minä yritän edetä liukkaammin. Kaksi kierrosta jäljellä ja aikaa 11 tunnin rajaan 00:43:37. Vauhtini on parantunut, mutta ei tarpeeksi. Markus lähtee omalle viimeiselle kierrokselleen ja sytyttää suihkumoottorit. Vanhalla lentokentän suoralla hän kiihdyttää kuin koneet joskus muinoin ja katoaa näkökentästäni.

Pian myös minun viimeinen kierrokseni alkaa. Hiekka tiimalasissa valuu nopeasti. Aikaa jäljellä 11 tunnin rajaan 00:20:46. Monelle juoksijalle tuttu henkien taistelu alkaa. Pää tai ehkä jalat, sanovat: ”Mennään rauhassa nautiskellen. Ei kannata vetää itseään henkihieveriin”. Ultraajan sydämeni kuiskaa kuitenkin, että: ”Ei mahdotonta. Mitäpä jos ottaisit kisan ensimmäiset Cokikset ja lopettaisit tuon surkuttelun. Nyt kaikki peliin”. Tunteet voittavat järjen, joten nappaan järjestäjien huollosta lasin Cokista. Sen jälkeen temponi paranee ja lentokentän suoralla tunnen lähes lentäväni. Miljoonasateen takavuosien hittiä muokaten hyräilen hetken itsekseni: ”Lennä Kaj lennä, tule elävänä takaisin”. Pakkohan tämän vauhdin on riittää, hoen itselleni. Adrenaaliini virtaa suonissani kohisten, pari nallekarkkia ja ryypyt Gatoradea auttavat vielä asiaa. Viimeisellä kierroksella ohitan yhden tiimimme sitkeistä sisseistä, Peten, joka on ottamassa selkävoittoa omista vaikeuksistaan.

Gatorade antaa siivet!!

Kiidän hiljentynyttä huoltosuoraa viimeisen kerran ulkotulien valaistessa etenemistäni ja lopulta ajannäyttötaulun numerot tulevat näkyviini kummun takaa. Tuijotan lasittuneella katseellani punaisia led-numeroita. 01…59…00! Ja 20 sekunnin kuluttua laskeudun maaliin. Mitali kaulaan. Ei suurempia tunteenpurkauksia, mutta se on siinä. Check & done. 11 tunnin raja alittuu 40 sekunnilla ja ennätys paranee 18 minuuttia. Viimeinen kierros on lopulta urakkani kolmanneksi nopein, joten välillä vaivannut fiilis ”Eniten vi…ttaa kaikki” on yhtäkkiä kadonnut niin kuin eräs Saharaan. Tällaista juoksu on parhaimmillaan. Hyvät hetket voittavat huonot hetket.

Väännetäänpä nyt aikakelloa reippaasti taaksepäin saman lauantaipäivän aamuun. Herätys kello 6 ja olo tuntuu hyvältä. Perjantaiaamuna olen nimittäin herännyt etovaan tunteeseen. Ei hemmetti, ei kait mikään pöpö ole iskemässä, kun olen sitä ennen yrittänyt väistellä nuhassa köhivän vaimoni pöpöjä. Minulla on jo entuudestaan syvä viha-rakkaussuhde Wihaan. Siellä olen juossut ensimmäisen maratonia pidemmän matkani, kun vuonna 2010 taivalsin Nonstop-sarjassa 50 km. Kaksi vuotta myöhemmin lopputuloksissa luki kohdallani DNS, kun sairastuin kisan kynnyksellä ja jäin siten ilman tulosta Suomalaiset Sataset -sarjassa. Samassa kisassa olen siis kokenut sekä kiintymisen maratonia pidempiin matkoihin että pahimman pettymykseni. Oloni onneksi kohenee perjantain mittaan. Eiköhän se tästä.

Täydessä sotisovassa tulen Pirkkahallille lauantaiaamuna joskus kahdeksan jälkeen – tosin en niin sotisovassa kuin savusukeltajan varusteissa maratonille lähtevä Sami Putkisaari. Tunnen itseni hetken ajan normaaliksi – kuka tervejärkinen tuossa asussa maratonille lähtisi? Tiimin itseoikeutettu äitihahmo Anu antaa vielä onnenrutistuksen. Ei kun lähtöviivalle. Kisa on kolmas sataseni (kaksi edellistä vuodelta 2012) ja suunnitelmassani on neljä tavoiteporrasta: 1. Lähden hakemaan 10:30 aikaa. Reitti, keli ja järjestelyt ovat erinomaiset, joten niistä aika ei ainakaan jää kiinni. 2. Jos se ei onnistu, niin alle 11 tunnin. 3. Jos sekään ei onnistu, niin uusi ennätys. 4. Maaliin vaikka ryömien.

10:30 on tasooni huomioiden kova tavoite. Mutta joskus pitää vaan uskaltaa. 3.333 km:n pituinen kierros 21 minuutissa riittää tähän. Kevyttä kauraa, yritän vakuuttaa itselleni. Ja onhan se. Ensimmäinen 50 km taittuu ajassa 5:15:10. Elämä hymyilee. Kaikki on kivaa. Juoksu on kivaa. Kaikki juoksijat ovat nastoja tyyppejä. Peukkuja sinne ja tänne. On Ultrajuoksijan palkkapäivä. Sen jälkeen tapahtuu kuitenkin jotakin. Vauhtini alkaa hiipumaan, kuin itsestään. Kierrosten kohokohdaksi tulee – ei pysähtyminen vaan pysäköinti – tiimin huoltopöydän luo, jonka järjestelyistä vastaa Valehtelijoiden Klubi. ”Kyllä sun meno näyttää hyvältä. Kyllä on helpon näköistä. Sä oot niin pirteän näköinen Sä oot ihan kone”. Ymmärrän. Asiantunteva huolto kommunikoi juuri tällä tavalla. Valaa uskoa meihin juoksijoihin, joita koko homma alkaa vähitellen kyllästyttämään. Kiitos teille huollon ihmiset, joita riitti seurasta myös järjestäjien avuksi. Vaikka juoksu onkin yksilölaji, niin Team Raholan joukkuehenki on aistittavissa ja omalta osaltani tuntuu hyvältä, kun joku muukin jakaa saman tuskan ja ilon kanssani. Siinä on iso ero aikaisempien vuosieni tahkoamisiin, kun olen ollut ikään kuin oman onneni seppä.

Kevyttä menoa, kuvat kertovat enemmän kuin fiilis

Vähitellen Via Dolorosaksi muuttuva kisa jatkuu kauniissa auringon paisteessa. Maalialueen poppi ja kierroksen alkutaipaleella kannustavat GoGo-tytöt saavat hymyilemään, mutta jalkojen polttoaine ei ole enää lyijytöntä. Matkaa on vielä jäljellä enemmän kuin tarpeeksi. Tosin ainoa ongelmani on vauhdin hidastuminen. En tunne itseäni kovinkaan väsyneeksi ja välillä epäilen järjestäjien ajanottolaitteita. Camoon –  mähän juoksen lähes koko ajan. Huollossa näen ja kuulen muiden raholalaisten taisteluista. Kaikilla ei ole yhtä helppoa, mutta poikkeuksiakin on onneksi tai siltä ne ainakin näyttävät. Niin ikään kuninkuusmatkalla kisaava Ville etenee määrätietoisen näköisesti. Välillä näen hänet Mikon kanssa, jonka askel on niin pehmeän kevyt, että hänen ei edes kuule lähestyvän. Nonstopissa Juissi tekee upeaa juoksua. Virpi ei ehkä yllätä itseään, mutta 70 km Nonstopissa on suoritus, jonka jälkeen ystävällismieliseksi tarkoitettu pikkunaljailu tiimin maanantailenkeillä saattaa hiljentyä hetkeksi. 80 km:n täyttyessä mieleni kirkastuu. Tämähän on hauskaa ja täältähän pääsee kotiinkin. Joskus. Loppu onkin sitten jo kerrottu tuossa raportin alkuosassa.

Olin liikkeellä pitkälti omilla eväillä ja varautunut, että jos tulee pahoinvointia, niin pitää löytyä naposteluvaihtoehtoja. Niinpä monet tillpehööreistä jäivät testaamatta. Hyvä niin. Vettä kului noin 0,75 l + järjestäjien huollosta pari mukia, Gatoradea kaksi pulloa, Mountain Drew -limsaa n. yksi litra (sisältää Cokiksen tavoin mm. kofeiinia), Valion mustikkamehua niin ikään litra, kolme Arctic Warriorsin hunajageeliä, vajaa pussillinen Haribon nallekarkkeja ja Taffelin sipsejä, muutamia Pågensin pikkupullia ja puoli pussia Suffelin tryffelipaloja (maistuivat myös Jarkon lapsille). Järjestäjien huollosta nappasin edellä mainitun Cokis-rakettijuoman lisäksi suolakurkkuja ja pari mukillista mehua. Cokista välttelin viimeiseen asti, sillä olin edelleen epävarma siitä, että miten vatsani suhtautuisi siihen perjantain huonojen tuntemusten jälkeen. Ainoa pilleri, jonka pistin suuhuni kisan aikana oli magnesiumtabletti. Kotiin tuomisina mitalin lisäksi oli muutama pieni hiertymä ja jo ennestään turpiinsa ottanut varvas, nyt vieläkin kurjemman näköisenä. Ei muuta mainittavaa. Kisan jälkeinen puoli kilometriä, kun kävelin autolta kotiin, oli päivän vaativin suoritus. Näytin todennäköisesti kodittomalta, kun raahustin eteenpäin huppu tiukasti pääni ympärillä horkasta kärsien ja kantaen sinisessä Ikean kassissa juoksuvarusteitani. Mutta tulin elävänä takaisin.

Team Rahola oli siis hyvin edustettuna Wihan kilometreillä. Naisten 100 kilometrillä mukana oli Anu Ossberg (5. / 10:32:52), joka kruunattiin kisan jälkeen Wihanestoriksi (viisi 100 km suoritusta Wihalla) ja Suomalaiset Satasen -naisten sarjan voittajaksi. Naisten satasella nähtiin uusi Suomen ennätys, kun Esbo IF:n Riitta Paasio tykitti uuden Suomen ennätyksen hurjalla ajalla 08:18:39. Miesten vastaavalla matkalla kirmasivat meikäläisen lisäksi Ville Niemenmaa (7. / 09:17:34), Mikko Aaltonen (11. / 09:34:00), Markus Ilva (20. / 10:33:47) ja Petri Mononen (30. / 12:12:18). Kovinta vauhtia piti Vegaaniurheilijat Ry:n Juuso Simpanen (08:14:39). Myös naisten 50 km:lla syntyi uusi SE, kun KU-58:n Sanna Kullberg tuli maaliin ajassa 03:47:25. Miesten aamumaratonilla tiimin Marko Kangasmäki ei ollut aamu-uninen, vaan alitti neljän tunnin rajan reippaalla marginaalilla (12. / 03:52:12). Samassa sarjassa Jukka Puronlahti käytti vähän enemmän aikaa kuin Marko, kun matka taittui välillä koiraa ulkoiluttaen (31. / 06:22:50). Koira ei kuulemma ollut maksanut osallistumismaksuaan ja eikä sen takia ollut saanut omaa numerolappua. Naisten maratonilla Outi Vatulalle tuli tällä kertaa DNF (syytä en tiedä), mutta paukkuja riitti kaikesta huolimatta vielä tiimin huoltoonkin. Naisten puolikkaalla Tiia Häkkinen sijoittui kymmenen sakkiin (9. / 02:03:05).

Pakollinen ryhmäkuva ennen lähtöä

Nonstop-sarjassa tiimiläisten taso oli laadukas. Sekä Juhani Yli-Marttila (06:25:22) että Virpi Virtanen (09:05:11) keräsivät kilometrejä komeat 70. Eerika Hedinille ei riittänyt hänellekään maraton, vaan 50 km taittui ajassa 05:21:02. Ultrajuoksulegenda Kalevi Montela osallistui kisaan Team Raholan väreissä ja paukutti rutiinilla kasaan 11 kierrosta (36.7 km / 04:45:58). Jos joku jäi mainitsematta, niin nöyrä anteeksipyyntöni jo etukäteen. Reittiennätyksiä tehtiin lähes joka matkalla.

Wihan kilometrien verkkosivuilta voi kaivella esiin kattavat tulokset. Kuvia löytyy Wihan sivujen kautta lisäksi myös osoitteesta Ultrajuoksu.fi. Ei sitten muuta tällä kertaa. Kiitos Teille kaikille ja jaxaa jaxaa jatkossakin.

Kaj K.

Kuvia Wihalta, löytyy tästä