Endurance 24h 23.-24.2.2019 -itkuvirsiraportti

Espoon yössä podium-paikka, ennätyksiä, jänis ja kettu

17. ultrasuoritukseni ja viides Espoon 24 h -juoksuni alkaa pienten vastoinkäymisten saattelemana. Nyt en tarkoita sitä, että kahden viimeisimmän viikon aikana olen ainoastaan kerran päässyt juoksulenkille flunssatuntemusten takia tai että kisapäivän aamuna huomaan suosikkisortsien kuminauhan pettäneen. Ensimmäisen tunnin aikana joudun nimittäin pysähtymään poikkeuksellisen monta kertaa, sillä vasemman pikkuvarpaan suojaamiseksi hankkimani varvassuoja ei tunnu toimivan yhtä hyvin kuin oikean jalan vastaavassa varpaassa oleva suoja. Ensin vaihdan puolinumeroa isompaan juoksukenkään, joka helpottaa varpaan puristuksen tunnetta hetkeksi. Jonkun ajan kuluttua heivaan koko suojan menemään ja jatkan matkaani luomuna toisen jalan osalta. 

Team Rahola valmiina koitokseen.

Miten pitkälle riittää tammikuussa hankittu kuntopiikki?

Ensimmäisen tunnin säätämisten jälkeen pääsen taas hommasta kiinni ja kaikki tuntuu sujuvan mukavasti. Etenen 4 kierrosta juoksua ja 1 kävelyä -taktiikalla, sillä aikaisempien kokemusteni perusteella se tuntuu sopivan minulle. Uuden kierroksen alkaessa tarkkailen ainoastaan kierrosaikaani, lähinnä sitä että en juokse liian kovaa kuntooni nähden. Sinänsä tällä kertaa en ole osannut asettaa itselleni mitään selkeätä km-tavoitetta, näen kisan enemmän valmistavana koitoksena kevät/kesäkauden kahteen polkujuoksukisaan, vaikka hallissa juostavan kilpailun reittiprofiili onkin todella kaukana tulevista koitoksista. Toki silti haaveilen itseni ylittämisestä ja 100 mailin tuloksesta – siitä huolimatta että kisaa edeltäneen jakson aikana minulle on kertynyt marraskuussa juoksukilometrejä lonkkavaivoista johtuen surkuhupaisat 78 km (Joensuu Night Run), joulukuun vaatimattomat 164 km ja tammikuun kelvolliset 324 km. Pilvilinnani perustuvat lähinnä siihen, että tammikuun hyvät viikot olisivat saaneet aikaan jonkinlaisen kuntopiikin.

Noin viiden ja puolin tunnin jälkeen iskevät ensimmäiset vatsaongelmat ilman mitään ennakkovaroitusta. Täysistunto numero yksi ei jää viimeiseksi, sillä noin puoli tuntia myöhemmin joudun uudelleen tutustumaan Espoon Ratiopharm -areenan viihtyisiin saniteettitiloihin. Imodium suuhun ja matka jatkuu. Pientä vaihtelua ongelmiin tuottaa myös vasen jalka. Kauhajoelta viime kesänä hankkimani kompressiosukkakammo ei ole vielä antanut periksi, joten olen liikkeellä lyhyillä juoksusukilla. Sukan lyhyt varsi tuntuu kuitenkin painavan sääriluun alaosan ja jalkapöydän yhtymäkohtaa ja leikkaan sukan sauman auki. Superhuoltajamme Virpivetäisee Ice Poweria kipukohtaan ja ei kun radalle uudestaan.

Juoksijapoikaa laulattaa, juoksu se sille maittaa...

Virpi lähtee Espoon yöhön

Ennen puolta yötä arvuuttelen itsekseni, että mikä on isompi ongelma; äsken mainittu vasemman jalan kipu (jota yritän myöhemmin hoidattaa Magnesium-voiteella) vai se, että vessakäynnit jatkuvat Imodium-kuurista huolimatta. Välillä uskon vatsaongelmien jo hellittäneen, mutta vaivat palaavat kuin uskollinen koira isäntänsä luo. Omat Imoni loppuvat jo kesken, koska en ole varautunut tämän luokan ilotulitukseen ja Virpi katoaa Espoon yöhön hankkimaan lisäpillereitä. Sillä aikaa minulla on puhelinaika lääkäri P. Monoselle, joka kirjoittaa minulle reseptin, jossa määrätään vaivoihin alkoholitonta olutta. Bisse jää ottamatta, sillä Virpi löytää ylimääräisiä tabuja Anunja Markuksen auton kätköistä. Vasta neljäs Imo – oma henkilökohtainen ennätykseni tällä saralla – näyttää rauhoittavan tilanteen, mutta siinä vaiheessa olen menettänyt jo runsaasti nestettä ja suoloja. Koitan kaikesta huolimatta pysyä positiivisena ja muistaa Anun sanat: ”Kisa on pitkä, vaikeuksista ehtii selviytyä”.Yritän tempoa uusia pupuja taikurinhatustani tilanteen pelastamiseksi: ”Virpi, hakisitko kioskilta jäätelötuutin”.Lasi cokista järjestäjien pöydästä – sehän ei voi enää tilannetta pahemmaksi muuttaa. Tai 15–20 minuutin nokkaunet ja palaan supermiehenä radalle. Henkisellä puolella taas mietin, että mitenkä hienon tarinan pääsenkään kirjoittamaan tiimin sivuille, kun olen ensin selvinnyt alun varvas-hankaluuksista ja sen jälkeen vielä selättänyt vatsavaivat ja kaikesta huolimatta olen jaksanut juosta ennätykseni. Kaikella ihminen yrittääkin huijata itseään, sillä kun vuorokausi vaihtuu, niin sekä minä että haaveeni kirjaimellisesti kuivuvat kasaan.

Puhelu dr. Dogille on ajankohtainen

Ei lähde polte tää mihinkään

Kauneusunet toimivat sinänsä mainiosti, sillä sen jälkeen juoksen ilman vatsavaivoja ja unien lyhyydestä johtuen isompi kangistuminenkaan ei ole vielä ehtinyt iskeä. Mutta kun pian kello 01:30 tulee täyteen 90 km eli 10 km vähemmän kuin ennätysvuotenani ja kun fiilis on mikä on, ainoa poltetta lajiin muistuttava tunne löytyy häntäluun alapuolelta ja taikurinlaatikko on tyhjä, niin vaihtoehdot alkavat käydä vähiin. Kisaa on toki paljon jäljellä. Kymmenessä tunnissa esimerkiksi etenee kävellenkin jo 50 km. Tai kun homman lopettaa tähän, niin palautuu kisasta paljon nopeammin. En päädy oikein kumpaankaan, sillä painin myös sen valinnan kanssa, että jos olen itsekäs, niin onko ratkaisullani merkitystä muiden tiimiläisten lopputuloksiin. Aikarajoitteisissa kisoissa sillä on nimittäin vaikutuksensa muihin (tai niin ainakin kuvittelen), että millä puolella huoltopöytää olet numerolappu rinnassa. Oletko taistelemassa kanssani vai oletko kaivautunut – syystä tai toisesta – poteroosi huoltopöydän rojujen sekaan. Minun tapauksessani heilun jossakin rintaman ja poteroiden välimaastossa ja tilanteesta johtuen huomioni alkaa kävelyn lomassa kiinnittymään enemmän muiden raholalaisten suorituksiin. 

Kovakin suorittaja tarvitsee energiaa

24h-ensikertalaisesta  Ilonasta en ole huolissani. Sen mitä häntä tunnen aikaisempien suoritusten perusteella, luotan vahvasti siihen, että hän saavuttaa sen mitä on hakemassa. Lopputulos 135,344 km on hänen pisin koskaan kerralla etenemänsä matka. Marko tekee usein tasaisen suorituksen, hänellä olisi kapasiteettia parempaankin, mutta hänkin on joutunut kohtaamaan erilaisia ongelmia. Sitä tosin on vaikea uskoa, kun aamuyön nokkauniltaan herätetty mies juoksee kierros toisensa peräänJuhani-vauhtia, eikä auta vaikka häntä toppuuttelen. Ehkä juuri siitä syystä Markon tulos 137,684 merkitsee sitä, että viime vuoden debyyttikisan lukemat paranevat noin 400 metrillä. Markus on kisan alkupuolella hyvinkin omassa tavoitevauhdissaan, kunnes kaikki ei sujukaan suunnitelmien mukaan (lopputulos 154,846). Tyrkytän sopivalla hetkellä edellä mainitulle kolmikolle milloin mukaan raahaamani putkirullaa, milloin laastaria varpaan väliin, milloin chilillä terästettyä magnesiumia tai Felden-rasvaa. Ninalle riittää tällä kertaa 50,3 km, sillä valmistautumisjaksolla juoksukilometrit ovat jääneet vähiin, joten en oikein ehdi tarjota hänelle muuta kuin huonoja juttujani.

Hanki itsellesi uusi elämä

Noin neljä tuntia ennen kisan päättymistä saan täyteen runsaat 110 km ja varmistan samalla, että viime vuoden suoritukseni vastaavasta kisasta pysyy edelleen vähintään 5 km:n erolla huonoimpana 24 h -tuloksenani. Zippiä en kuitenkaan luovuta vaikka suihkuun lähdenkin, sillä mietin, että palaan vielä radalle nauttimaan kisan viimeisistä ja hienommista hetkistä. Pukuhuonekeikan jälkeen alan tarkemmin seuraamaan Anun etenemistä naisten sarjassa, sillä taistelu kolmossijasta on käynnissä ja Anu näyttää ottavan pikkuhiljaa tukevimman otteen pronssisesta pokaalista. Laskeskelemme Virpin kanssa, että 200 kilometrin saavuttaminen on mahdollista, mutta se tavoite ei salli kävelykierroksia viimeisen puolituntisen aikana. Löydän siis itselleni uuden elämäntehtävän; Anun kirittämisen. En ole asiasta sopinut hänen kanssaan. Muistelen, että kisasäännöissä kiriapua toisen juoksijan toimesta ei kielletä, ja jos ryhdyn siihen täysin omasta päätöksestäni, niin se tuskin on rangaistava teko. Tässä kaikessa on vielä pieni Mutta. Anu painaa nimittäin menemään edelleen sellaista vauhtia, että en ole varma pystynkö toimimaan jäniksenä yhtä kierrosta pidempään. Suihkusessioni aikana olen todennut, että vasemman koipeni jalkapöytä on ottanut turpiinsa enemmän kuin odotin, sillä jalka on selvästi paisunut. Puolirampana jäniksenä valmistaudun tehtävään kolmella kävelykierroksella, jotta pääsen pahimmasta kankeudesta eroon. Ja kun meikäläisen 289. ja Anun 505. kierros täyttyvät, alkaa yhteinen taipaleemme. Anu juoksee seuraavat kahdeksan kierrosta 2:29 – 2:34 kierrosaikoihin huohottaen niskaani Markuksen edetessä hänen rinnallaan. Viimeiset Markuksen ohjeet Anulle, jotka kuulen, ovat selkeät: ”Jos olisit nyt vain hiljaa ja otat tuon Kaitsun selän tavoitteeksi.”En osaa sanoa mitä keskustelua aikaisemmin on käyty, mutta näiden sanojen saattelemina Team Raholan punaisiin väreihin pukeutunut trio jatkaa matkaansa ja Anu saavuttaa lopulta 200 km:n maagisen rajan ”hyvissä” ajoin eli viisi minuuttia ennen kisan päättymistä. Tällaista loppuhetkien käsikirjoitusta kisaan minäkään en osannut etukäteen kuvitella. Että olisin Anun jäniksenä 24 tunnin kisassa – viimeisen puolen tunnin ajan. Anun lopullinen tulos on 200,481 ja sijoitus naisten kisassa kolmas.

Anu jäniksen perässä

Kun rampa jänis muuttuu viekkaaksi ketuksi

Okei, mission completed viisi minuuttia ennen määräaikaa. Nyt kun olen päässyt vauhtiin, voisin vielä motivoida itseäni jollakin. Silvennoisen tuttu pikajuna kiitää ohitseni sellaista vauhtia, että perävalot katoavat näkyvistäni saman tien. Tämä on kuin toisinto Joensuun Night Runista kahden vuoden takaa. Paikallisjuna ei pysty Pendolinon vauhtiin. Mutta kun ohitseni pyyhältää hiukan hitaammin Ruotsin keltaisen edustusasuun pukeutunut herrasmies, on kuin olisin saanut elämälleni jälleen uuden suunnan. Muutun jäniksestä ketuksi ja seuraavat 2,5 kierrosta jahtaan länsinaapuria. Kierroksen vaihtuessa hän katsoo tulostaulua ja ilmeisesti huomaa, että hänen nimensä perään ilmestyy välittömästi toinen nimi (minun nimeni) samalla kierrosajalla. Hän vilkaisee hiukan sivulleen ja kiristää vauhtia. Vastaan n. 05:21 tempoon, mutta en uskalla vielä lähteä loppurutistukseen, sillä en osaa sanoa, että onko hän pitkän kirin mies vai löytyykö hänen takataskustaan vielä ylimääräinen vaihde. Takakaarteessa sijaitseva kisakello näyttää aikaa olevan jäljellä alle 10 sekuntia, kun vihdoin uskallan painaa tallan pohjaan. Lähes Suomi–Ruotsi -maaottelun hengessä ja Topi Raitanen-sisulla nousen ensin rinnalle ja lopulta olen pari metriä edellä, kun kisan loppulaukaus kajahtaa ilmoille. Voitto! Olkoonkin, että olen varma, että hän on juossut kisassa enemmän kierroksia kuin minä.

Tämän kaltaisten kisojen jälkeen tulee usein kysyneeksi itseltään pitäisikö tälle kaikelle nauraa vai itkeä. Tällä kertaa vastaus on helppo: Ehdottomasti nauraa, sillä kaikkien kisaajien suorituksia varjelevat ultrajumalat suovat minulle lopputuloksen 116 km, joka sisältää aikaisemmin mainitsemani 100 mailin lukemat (161 km), numerot ovat vain väärässä järjestyksessä. Aivan kuten suolen mutkat vatsalaukussani. 

Teksti: Kaj Koivumäki