 |
| Voittajafiiliksin maalissa! On ne kunkkuja nuo hiihtäjät(kin)! |
Niin, kaikkihan sai alkunsa Teamin pikkujouluista, missä sain tämän aivan "ihanan joululahjan" Team Raholan Anulta ja Markukselta (lahjan, josta ei voi kieltäytyä).
98 kilometriä, siinä oli mun reenimäärä ennen Pirkan hiihtoo.
Viimeisin hiihtoreeni oli viikkoa ennen Pirkkaa. Se jäi kyllä mieleen: latu oli täynnä roskaa ja välillä olis päässyt vesisuksilla paremmin kun oli hiihtoura veden peitossa. Olin aika kypsä. Tätäkö tulee oleen mun eka Pirkan hiihto, tämmöisessä loskassa ja roskien seassa hiihtäminen? Ei tuu mitään, siinä kohtaa katkee meikäläisen kamelin selkä, en tule ikinä pääseen maaliin. Ei auttanut itku markkinoilla, toivoa vain että sää muuttuisi (ja onneksi niin kävi).
Viikko alkoi viemällä sukset huoltoon ja loppuviikko meni lepäillen, poislukien torstain spinningiä. Oli pakko mennä polkeen jännitystä pois, ja huomasin et huili oli tehnyt hyvää. Olin kuin uusi mies, jaksoin komeesti polkee tunnin ja oli positiivinen olo kun tuo sääkin oli muuttumassa parempaan päin hiihdon kannalta. Lauantaina hain sukset huollosta ja rupesin keräileen kamoja kasaan kun oli sunnuntaina aikainen herätys.
Kello soi 3.15, sitten ylös ja aamutoimiin ja muonaa kitusiin. Klo 4.20 Teija lähti heittään mua Sorvaan josta lähdimme 4.45 kohti Niinisaloa, minä keltanokka ja kolme konkaria, Anu ja Juhani sekä Markus, joka oli tällä kertaa kuskina.
Aika rauhallista oli autossa, kaikilla ajatukset jo tulevassa. Muutaman asian kyselin Juissilta, Anulta ja Markukselta. Lähinnä missä on tiukemmat alamäet ja ylämäet, et osaa vähän jakaa voimia ja olla "varuillaan".
Saavuttiin Niinisaloon. Siitä heti vessajonoon, jossa menikin tovi. Kun saavuin autolle, niin Anu ja Juhani oli jo lähtenyt kohti lähtöaluetta. Ei muuta kun monot jalkaan ja minäkin Markuksen ohjaamana kohti lähtöaluetta. Saavuttiin lähtöalueelle ja Markus toivotti hyvät hiihdot ja jatko matkaa tarkoituksena nähdä lähtölaukaus, minä kävin vielä vaatetukseni läpi. Suoristin hiihtovermeet ja tarkastin, että geelit ja muut oli taskuissa niin kuin pitikin olla.
Lähtölaukaus kajahti kun mä vasta laitoin suksensiteitä monoihin kiinni. Aika rauhallinen startti siis, eikä sitten muuta kun matka kohti Teivoa alkakoon. Loivaa alamäkeä alas rauhallisesti jonon mukana eteenpäin kohti ensimmäistä etappia joka oli Kuninkaanlähde.
Hetki meni niin huomasin että Anu tulee mun viereistä latua. Hihkaa et "mä luulin et sää oot jo mennyt", mutt ei Anullakaan ollut mennyt lähtö niin kuin olis pitänyt. Suksien kanssa jotain ongelmia oli ollut. No, mä ajattelin et kokeillaan ny pysyä Anun peesissä mahdollisimman pitkään. Eka kymppi siinä mentiin pitkässä letkassa. Anu välillä huuteli vieläkö sää oot mukana, vielä mä oon täällä vastasin. Mikäs tässä. Matka eteni kuin juna, rauhallisesti, välillä vähän nykien, mutta hyvää vauhtia. Sukset toimi hyvin. Oli kyllä todella hyvä luisto. Melkein tasatyönnöillä mentiin eteenpäin. Saavuttiin Kuninkaanlähteelle ja pysähdyin tankkaan lämmintä urheilujuomaa ja geelin niin kuin olin suunnitellut. Joka pisteellä reilu tankkaus, joka toinen geeli roctainegeeli ja joka toinen normaali geeli. Siinä juodessani katseeni etsii Anua. Vilahduksen ehdin näkeen selästä kun se jo meni menojaan. No, se oli odotettavissa.
Siitä sitten kohti Jämiä, hyvällä fiiliksellä. Aurinko oli jo noussut ja oli tulossa hieno keli hiihdellä, nyt on kaikki kohdallaan. Matka eteni hyvin ja saavuin ilman mitään kommelluksia Jämille. Sukset pois jalasta ja kuumaa juomaa, roctanegeeli kitusiin ja vessaan ja sitten taas menoksi. Pääsin muutaman hiihtäjän letkaan mukaan. Vauhti oli sopivaa ja huomasin itsessäni että vau, mähän nautin tästä, sukset suorastaan lentää, ei tarvi töitä hirveesti tehdä, paitsi muutamassa ylämäessä. :) Saavuttiin Varpeeseen ja matkaa oli kuljettu jo 25 kilometriä. Taas tankkaus ja matka jatkui edelleen hyvillä fiiliksillä, pahin ruuhka oli jo hellittänyt. Sain hiihdellä yksin.
Sitten rupesi tapahtuun, tuli alamäki ja sitten olikin jo myöhäistä huomata, että se kääntyy jyrkästi vasemmalle! Koitin kyllä saada suksia kääntyyn mutta ei auttanut, maasto kutsui. Siinä sitten makasin naama hangessa ja mietin että kävipä se äkkiä tuo kaatuminen, siitä ylös ja tarkistus onko sukset, sauvat ja äijä vielä kunnossa. Onneksi pääsin nopeesti ylös ja eteenpäin ja siinä samalla kävin kehityskeskustelua itseni kanssa ja lupasin, että ei moista saa enää käydä. Välineet ei kestä monia kaatumisia, saatika loukkaan itseni ja leikki loppuu siihen. Äkkiä se hyvä fiilis sitten muuttu vähemmän hyväksi tuon kaatumisen takia. No, saavuin Vatulaan, 33 kilometriä taivalta takana. Tankkaus, ja nyt sain maistaa mustikkasoppaa jota oli kehuttu, ja maistu kyllä todella hyvälle niin että mielialakin parani hieman. Siinä huilatessani vielä teroitin itseäni et ollaan tarkkana alamäissä, näin sovittiin.
Matka jatkui, oli tasaista ja loivaa ylämäkee alkuun ja sitten tuli alamäkee jonka nyt ymmärsin tulla vähän hiljempaa. Kunnes tuli kohta jossa latu-uraa tuskin oli, oikeenpuoleinen suksi rupee kääntyyn kohti ladun juurella, tai ainakin sillä hetkellä liian lähellä olevaa mäntyä kohti, sain väistettyä männyn. Ei tarvinnut vielä ainakaan aloittaa puiden halailua. Tilanteesta vähän pelästyneenä hiljensin vauhtiani alamäessä entisestään, jolloin sain seuraa taakseni. No, ajattelin, menköön ohi jos mun vauhti on liian hiljainen.
Näin edettiin kohti lentokenttää. En muista kaunko mentiin peräkkäin, mutta ennen lentokentää tuli pitkähkö nousu ja kaveri oli siinä aivan kantapäillä edelleen kun aloitettiin nousu. Kuuntelin, että lähteekö ohi vai tuleeko vaan peesissä. Peesissä tulee. Sitten ennen mäen puoliväliä laitoin kaikki peliin mitä koivista sain irti, ensin Kleebomaisesti niin kauan kun pitoo oli, sitten siirryin haarakäyntiin ja mäen päälle päästyäni sainkin loppumatkan hiihtää rauhassa lentokentälle. Olin puolivälissä urakkaani, 44 kilometriä takana.
Siinä tankatessani tuumailin, että aikani jumpilla ja spinningissä ei ole mennyt turhaan vaan reisissä oli vielä hyvin voimia tallella, tosin kovemmat koitokset on vasta edessäpäin. Näin olin Teamin veljiltä kuullut, Rokkakoskee odotellessa. Edessäpåin on mielenkiintoisia mäkiä sanoi kanssahiihtäjä, kun tankkailtiin siinä ennen seuraavaa koitosta, ei muuta kun toivotettiin hyvät hiihdot ja jatkettiin eteenpäin.
Matka Kyröskoskelle meni muuten hyvin, mutta siinä kohtaa kun latu menee valtatien vieressä niin siinä oli, ei nyt mikään iso mäki, mutta mäki kumminkin, niin siinä sitten haarakäynnillä onnistuin kompuroimaan itseni taas naamalleni. En tiedä oliko siinä jäätä vai luistiko suksi muuten vaan, mutta äkkiä ylös ja mäen päälle ja ladun sivuun ja annoin isomman ruuhkan mennä edelle. Saavuin koululle ja päätin, että nyt sitten pidän reilun tauon, sukset pois jalasta ja soppaa kulhollinen sisuksiin siinä ulkona auringon lämmittäessä.
Päätin käyttää koulun wc:tä hyväkseni. Siinä jonotellessani kuuntelen kun nainen sanoo vieressä olevalle miehelle, että tästä se hiihto vasta alkaa. Kolme kilometriä nousua yhteensä ennenkuin ollaan Teivossa. No tuon halusinkin kuulla, että semmoinen rypistys vielä edessä. Wc-käynnin jälkeen sukset kainaloon ja käveleen noin kilometri kohti hiihtobaanaa.
Sukset jalkaan ja eteenpäin kohti Lintuharjua, jolloin matkaa on menty 59 km. Mutta ennenkuin pääsin Lintuharjulle niin siinä oli ainakin yksi muuttuja. Nimittäin jäinen, loiva, pitkä ylämäki. Sen puolivälissä sain yhden mieshiihtäjän kiinni ja mulla oli suksi syönnillään, niin päätin tehdä ohituksen, siitä urasta sukset rohkeesti tasaselle ja menoksi. Juuri kun pääsen kaverin viereen, niin taas kompuroin ja rähmälleni mäkeen. Nyt pääsi jo kunnon voimasanoja kun kömmin ylös ja kaveri katsoo, että mitä tapahtu. Ei sano mitään, on ihan vaan ihmeissään, mä siinä toteen et tällaista tää on. Jatkoin ohitukseni loppuun ja otti pannuun ja hävetti.
Lintuharjulle päästyäni suoritin nopean tankkauksen jotta pääsen nopeesti vaan jatkaan matkaani. Ennen Rokkakoskee oli yksi paha alamäki jonka onneksi pystyin selvittään ilman kaatumisia. Johtu varmaan siitä, ettei ollut lopussa mutkaa vaan ylämäki. :)
Saavuttuani Rokkakoskelle kuulen huutokannustusta, ja sit mä kuulen kun mun nimi huudetaan, katson sivulleni. Siellä oli mukava yllätys: Kataja-ahon Kirsi, Sanni ja Simo oli kannustamassa. Tuntu kyllä hienolta, kaiken tämän jälkeen sain hymyn taas naamalleni.
Rokkakoski, 67 km takana. Mennyt matka tuntu jo kropassa, varsinkin yläkroppa oli jo aikas väsynyt. Roctanegeeli suuhun ja muki mustikkasoppaa ja kauravelliä ja taas menoksi. Laskettelen rauhallisesti peltoaukeen ja saavun metsän reunaan jossa on kyltti missä lukee vaativa lasku. Siinä päivystää nuorempi naishenkilö jolta kysyn, että toiko se on, ja osoitan mäkeä mikä nyt ei näyttänyt vaativalta. Joo, siinä on tiukka mutka, vastaa tyttö. Ok vastaan, ja huilaan hetken ennenkuin jatkan matkaa. Eikä tullut edes mieleen, että olisin ottanut sukset pois ja mennyt kävellen alas. Mistään mitään oppineena lähden alaspäin ja kuinkas kävikään!??!! Äitimaa taas kutsui! Rähmälleni taas. Siinä ähisin ja koitin nousta ylös, mutta en päässyt! Ei ollut enää käsissä voimia, että saisin noustua ylös. Onneksi tajusin, että otappa toinen suksi pois niin se on paljon helpompaa, ja pääsin lopulta ylös.
Suksi takaisin jalkaan ja nopeesti pois. Oli siinä tytöllä varmaan naurussa pitelemistä, mietin samalla kun jatkoin matkaani ja sanoin itelleni taas että kiitos. Hetken hiihdettyäni huomaan naisen ladun varressa ilmeisesti odottamassa jotain oikeeta hiihtäjää siinä lähestyessäni häntä. Kysyn, että näyttääkö tämä mun hiihto edes etäisesti hiihtämistä, johon hän vastaa et joo, jollain tapaa. Siitä rohkaistuneena jatkoin matkaa kohti Rokkakosken nousua, joka sieltä sitten vihdoinkin tuli eteeni. Mahdollisiman kova vauhti ja menoksi ja yhteensoittoon haarakäyntiä ylös, tää mäki ei mua lannista päätin, eikä lannistanut! Rehellisesti sanottuna, ei tarvinnut edes pysähtyä mäen päälle ottaan happee. Se meni kivuttomasti. Eteenpäin, reidet palautuu liikkeessä mietin. Saavuin Pentinmaahan, matkaa takana 75 km. Taas tankkaus ja pieni huili ja eteenpäin. Nyt rupesin jo ajatteleen, että taidan päästä Teivoon ja vielä valosaan aikaan. Ja sekin toi voimia lisää ajatella, että kohta tää on ohi!
Pentinmaan ja Topintuvan väli meni mukavasti. Päästyäni Topintuvalle matkaa oli takana 79 km. Soitto Teijalle että menee varmaan reilu tunti niin saavun Teivoon, tuu ajoissa vastaan. Teija: ok. Viimeinen roctane suuhun ja lämmintä urheilujuomaa huuhteluun ja eikun menoksi. Taas uutta virtaa täynnä lähden kohti Teivoa. Hiihdettyäni tovin niin taas tulee alamäki ja kääntyyy… jyrkästi!! Yllätys, yllätys, sieltä taas löydän itseni rähmältäni! No, sen verran tämä erosi muista, että siinä oli oikein mukavan pehmeetä kaatua. Nyt en enää voinut kun hymyillä itelleni, suksi irti, ylös, suksi kiinni. Matka jatkui. Jostan syystä mulle tuli Joensuussa Kurvisen Ellun toivoma kappale viimeiset viisi kilometriä soimaan päähän. Mutta mulla ne soi viimeiset viisi pannua (kaatumista) on aivan liikaa niin.
Vihdoinkin saavuin tuttuihin maisemiin. Nyt tiedän montako ylä- ja alamäkee on jäljellä. Enää. Saavun Pikku-Ahvenistoon, 84 km takana. Siinä nopea juomatankkaus ja viimeiselle etapille. Se menee oikeinkin kevyesti, saavun harjulla siihen paikkaan josta alkaa viimeinen lasku. Nyt lasken hiljaa auraamalla, tähän en kaadu! Viimeinen mutka enää ja siellä näkyy suoran päässä maali. Nyt uskallan jo sanoo et sä teit sen, pieni liikutus ja pari nielausua ja oon MAALISSA. Jes! Teijan sanoin kun saavuin maaliin: Hyvä Pete, sieltähän tuli ihan hiihtäjän näköinen mies! <3
Sitten lyhyt yhteenveto: Olipahan reissu, haastoin itseni, menin mukavuusalueeni ulkopuolelle ja kunnolla! Nyt on ihan voittajafiilis, koska voitin Pirkan Hiihdon. Se ei voittanut mua! Selvisin kaikista kaatumisista huolimatta ehjin nahoin, saatika että varusteet pysy ehjinä.
Jos ja kun seuraavan kerran hiihdän Pirkan Hiihdon, niin kaksi asiaa on oltava kunnossa; ainakin lunta vähintään tämän verran kuin oli nyt ja reenikilometrejä huomattavasti enemmän.
Kiitoksia Anu ja Markus että haastoitte, ¼ SUORITETTU!
Kiitoksia myös kaikille teamiläisille tsemppaamisesta ennen ja jälkeen Pirkan Hiihdon.
Teksti: Ihan hiihtäjän näköinen mies
Sitten rupesi tapahtuun, tuli alamäki ja sitten olikin jo myöhäistä huomata, että se kääntyy jyrkästi vasemmalle! Koitin kyllä saada suksia kääntyyn mutta ei auttanut, maasto kutsui. Siinä sitten makasin naama hangessa ja mietin että kävipä se äkkiä tuo kaatuminen, siitä ylös ja tarkistus onko sukset, sauvat ja äijä vielä kunnossa. Onneksi pääsin nopeesti ylös ja eteenpäin ja siinä samalla kävin kehityskeskustelua itseni kanssa ja lupasin, että ei moista saa enää käydä. Välineet ei kestä monia kaatumisia, saatika loukkaan itseni ja leikki loppuu siihen. Äkkiä se hyvä fiilis sitten muuttu vähemmän hyväksi tuon kaatumisen takia. No, saavuin Vatulaan, 33 kilometriä taivalta takana. Tankkaus, ja nyt sain maistaa mustikkasoppaa jota oli kehuttu, ja maistu kyllä todella hyvälle niin että mielialakin parani hieman. Siinä huilatessani vielä teroitin itseäni et ollaan tarkkana alamäissä, näin sovittiin.
Matka jatkui, oli tasaista ja loivaa ylämäkee alkuun ja sitten tuli alamäkee jonka nyt ymmärsin tulla vähän hiljempaa. Kunnes tuli kohta jossa latu-uraa tuskin oli, oikeenpuoleinen suksi rupee kääntyyn kohti ladun juurella, tai ainakin sillä hetkellä liian lähellä olevaa mäntyä kohti, sain väistettyä männyn. Ei tarvinnut vielä ainakaan aloittaa puiden halailua. Tilanteesta vähän pelästyneenä hiljensin vauhtiani alamäessä entisestään, jolloin sain seuraa taakseni. No, ajattelin, menköön ohi jos mun vauhti on liian hiljainen.
Näin edettiin kohti lentokenttää. En muista kaunko mentiin peräkkäin, mutta ennen lentokentää tuli pitkähkö nousu ja kaveri oli siinä aivan kantapäillä edelleen kun aloitettiin nousu. Kuuntelin, että lähteekö ohi vai tuleeko vaan peesissä. Peesissä tulee. Sitten ennen mäen puoliväliä laitoin kaikki peliin mitä koivista sain irti, ensin Kleebomaisesti niin kauan kun pitoo oli, sitten siirryin haarakäyntiin ja mäen päälle päästyäni sainkin loppumatkan hiihtää rauhassa lentokentälle. Olin puolivälissä urakkaani, 44 kilometriä takana.
Siinä tankatessani tuumailin, että aikani jumpilla ja spinningissä ei ole mennyt turhaan vaan reisissä oli vielä hyvin voimia tallella, tosin kovemmat koitokset on vasta edessäpäin. Näin olin Teamin veljiltä kuullut, Rokkakoskee odotellessa. Edessäpåin on mielenkiintoisia mäkiä sanoi kanssahiihtäjä, kun tankkailtiin siinä ennen seuraavaa koitosta, ei muuta kun toivotettiin hyvät hiihdot ja jatkettiin eteenpäin.
Matka Kyröskoskelle meni muuten hyvin, mutta siinä kohtaa kun latu menee valtatien vieressä niin siinä oli, ei nyt mikään iso mäki, mutta mäki kumminkin, niin siinä sitten haarakäynnillä onnistuin kompuroimaan itseni taas naamalleni. En tiedä oliko siinä jäätä vai luistiko suksi muuten vaan, mutta äkkiä ylös ja mäen päälle ja ladun sivuun ja annoin isomman ruuhkan mennä edelle. Saavuin koululle ja päätin, että nyt sitten pidän reilun tauon, sukset pois jalasta ja soppaa kulhollinen sisuksiin siinä ulkona auringon lämmittäessä.
Päätin käyttää koulun wc:tä hyväkseni. Siinä jonotellessani kuuntelen kun nainen sanoo vieressä olevalle miehelle, että tästä se hiihto vasta alkaa. Kolme kilometriä nousua yhteensä ennenkuin ollaan Teivossa. No tuon halusinkin kuulla, että semmoinen rypistys vielä edessä. Wc-käynnin jälkeen sukset kainaloon ja käveleen noin kilometri kohti hiihtobaanaa.
Sukset jalkaan ja eteenpäin kohti Lintuharjua, jolloin matkaa on menty 59 km. Mutta ennenkuin pääsin Lintuharjulle niin siinä oli ainakin yksi muuttuja. Nimittäin jäinen, loiva, pitkä ylämäki. Sen puolivälissä sain yhden mieshiihtäjän kiinni ja mulla oli suksi syönnillään, niin päätin tehdä ohituksen, siitä urasta sukset rohkeesti tasaselle ja menoksi. Juuri kun pääsen kaverin viereen, niin taas kompuroin ja rähmälleni mäkeen. Nyt pääsi jo kunnon voimasanoja kun kömmin ylös ja kaveri katsoo, että mitä tapahtu. Ei sano mitään, on ihan vaan ihmeissään, mä siinä toteen et tällaista tää on. Jatkoin ohitukseni loppuun ja otti pannuun ja hävetti.
Lintuharjulle päästyäni suoritin nopean tankkauksen jotta pääsen nopeesti vaan jatkaan matkaani. Ennen Rokkakoskee oli yksi paha alamäki jonka onneksi pystyin selvittään ilman kaatumisia. Johtu varmaan siitä, ettei ollut lopussa mutkaa vaan ylämäki. :)
Saavuttuani Rokkakoskelle kuulen huutokannustusta, ja sit mä kuulen kun mun nimi huudetaan, katson sivulleni. Siellä oli mukava yllätys: Kataja-ahon Kirsi, Sanni ja Simo oli kannustamassa. Tuntu kyllä hienolta, kaiken tämän jälkeen sain hymyn taas naamalleni.
Rokkakoski, 67 km takana. Mennyt matka tuntu jo kropassa, varsinkin yläkroppa oli jo aikas väsynyt. Roctanegeeli suuhun ja muki mustikkasoppaa ja kauravelliä ja taas menoksi. Laskettelen rauhallisesti peltoaukeen ja saavun metsän reunaan jossa on kyltti missä lukee vaativa lasku. Siinä päivystää nuorempi naishenkilö jolta kysyn, että toiko se on, ja osoitan mäkeä mikä nyt ei näyttänyt vaativalta. Joo, siinä on tiukka mutka, vastaa tyttö. Ok vastaan, ja huilaan hetken ennenkuin jatkan matkaa. Eikä tullut edes mieleen, että olisin ottanut sukset pois ja mennyt kävellen alas. Mistään mitään oppineena lähden alaspäin ja kuinkas kävikään!??!! Äitimaa taas kutsui! Rähmälleni taas. Siinä ähisin ja koitin nousta ylös, mutta en päässyt! Ei ollut enää käsissä voimia, että saisin noustua ylös. Onneksi tajusin, että otappa toinen suksi pois niin se on paljon helpompaa, ja pääsin lopulta ylös.
Suksi takaisin jalkaan ja nopeesti pois. Oli siinä tytöllä varmaan naurussa pitelemistä, mietin samalla kun jatkoin matkaani ja sanoin itelleni taas että kiitos. Hetken hiihdettyäni huomaan naisen ladun varressa ilmeisesti odottamassa jotain oikeeta hiihtäjää siinä lähestyessäni häntä. Kysyn, että näyttääkö tämä mun hiihto edes etäisesti hiihtämistä, johon hän vastaa et joo, jollain tapaa. Siitä rohkaistuneena jatkoin matkaa kohti Rokkakosken nousua, joka sieltä sitten vihdoinkin tuli eteeni. Mahdollisiman kova vauhti ja menoksi ja yhteensoittoon haarakäyntiä ylös, tää mäki ei mua lannista päätin, eikä lannistanut! Rehellisesti sanottuna, ei tarvinnut edes pysähtyä mäen päälle ottaan happee. Se meni kivuttomasti. Eteenpäin, reidet palautuu liikkeessä mietin. Saavuin Pentinmaahan, matkaa takana 75 km. Taas tankkaus ja pieni huili ja eteenpäin. Nyt rupesin jo ajatteleen, että taidan päästä Teivoon ja vielä valosaan aikaan. Ja sekin toi voimia lisää ajatella, että kohta tää on ohi!
Pentinmaan ja Topintuvan väli meni mukavasti. Päästyäni Topintuvalle matkaa oli takana 79 km. Soitto Teijalle että menee varmaan reilu tunti niin saavun Teivoon, tuu ajoissa vastaan. Teija: ok. Viimeinen roctane suuhun ja lämmintä urheilujuomaa huuhteluun ja eikun menoksi. Taas uutta virtaa täynnä lähden kohti Teivoa. Hiihdettyäni tovin niin taas tulee alamäki ja kääntyyy… jyrkästi!! Yllätys, yllätys, sieltä taas löydän itseni rähmältäni! No, sen verran tämä erosi muista, että siinä oli oikein mukavan pehmeetä kaatua. Nyt en enää voinut kun hymyillä itelleni, suksi irti, ylös, suksi kiinni. Matka jatkui. Jostan syystä mulle tuli Joensuussa Kurvisen Ellun toivoma kappale viimeiset viisi kilometriä soimaan päähän. Mutta mulla ne soi viimeiset viisi pannua (kaatumista) on aivan liikaa niin.
Vihdoinkin saavuin tuttuihin maisemiin. Nyt tiedän montako ylä- ja alamäkee on jäljellä. Enää. Saavun Pikku-Ahvenistoon, 84 km takana. Siinä nopea juomatankkaus ja viimeiselle etapille. Se menee oikeinkin kevyesti, saavun harjulla siihen paikkaan josta alkaa viimeinen lasku. Nyt lasken hiljaa auraamalla, tähän en kaadu! Viimeinen mutka enää ja siellä näkyy suoran päässä maali. Nyt uskallan jo sanoo et sä teit sen, pieni liikutus ja pari nielausua ja oon MAALISSA. Jes! Teijan sanoin kun saavuin maaliin: Hyvä Pete, sieltähän tuli ihan hiihtäjän näköinen mies! <3
 |
| Maalissa! Väsynyt 'pannujen kantaja'. Se oli siinä!!! |
Sitten lyhyt yhteenveto: Olipahan reissu, haastoin itseni, menin mukavuusalueeni ulkopuolelle ja kunnolla! Nyt on ihan voittajafiilis, koska voitin Pirkan Hiihdon. Se ei voittanut mua! Selvisin kaikista kaatumisista huolimatta ehjin nahoin, saatika että varusteet pysy ehjinä.
Jos ja kun seuraavan kerran hiihdän Pirkan Hiihdon, niin kaksi asiaa on oltava kunnossa; ainakin lunta vähintään tämän verran kuin oli nyt ja reenikilometrejä huomattavasti enemmän.
Kiitoksia Anu ja Markus että haastoitte, ¼ SUORITETTU!
Kiitoksia myös kaikille teamiläisille tsemppaamisesta ennen ja jälkeen Pirkan Hiihdon.
Teksti: Ihan hiihtäjän näköinen mies
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.