JNR 2024 Hennan jaloin

Oli synkkä ja myrskyinen yö… 

Tai eipä mulla ole mitään tietoa millainen keli oli Joensuun Areenan ulkopuolella, mutta sisällä oli hyvinkin valoisaa ja tuuletonta. Synkkyys ja myrsky oli vain minun pääni sisällä.

Team Rahola antoi Petteri Jokelalle kiitoksen valokuvista, joita hän on ottanut monissa juoksutapahtumissa.

Olin toivonut saavani tänä vuonna sellaisen tuloksen, johon voisin olla itse tyytyväinen. Aiemmat tämän vuoden satasen juoksut oli mennyt tosi hyvin ja ilman pahempia vaivoja. Nyt oli kuitenkin jo lähtiessä monenmoisia vaivoja, jotka ajattelin kaikki kuvittelevani jännityksen takia. Pahimpana oli perjantaina alkanut polvikipu, joka muuttui matkan aikana pahemmaksi. Hankasalmen Jari-Pekassa huomasin kivun siirtyneen polven takaosaan ja pienenkin portaan astuminen aiheutti kipua. Kurkussani oli ollut ”roskan” tunne jo kaksi viikkoa, mutta sen tiesin olevan itse kuvittelemani asia ja se katosikin heti, kun sunnuntaina pääsin kotiin juoksulta. Mutta kyllä sitä sai yöllä tosissaan nieleskellä Joensuussa!

Peloistani huolimatta juoksu lähti kulkemaan hyvin ja kivuttomasti. Polven kipu helpotti, kun jalat lämpeni. Vessassa jouduin käymään alusta asti noin puolen tunnin välein, olin juonut vähintäänkin riittävästi. Se hieman turhauttikin varsinkin alussa. Mutta jo parin tunnin jälkeen, kun jalkakipuni alkoi ilmoitella itsestään, huomasin pienen vessatauon auttavan kipuun hetkellisesti. 

Tiimiläiset olivat sopineet Kummelihengessä suorittavansa tamppauksen kello 24 ja 04. En uskaltanut tähän osallistua, mutta se sai aikaan hymyjä muissa juoksijoissa. Tamppaus suoritettiin uloimmilla radoilla, jotta emme tapojemme mukaisesti ole tulppaamassa ykkösrataa nopeammilta juoksijoilta.

Maratonin verran taisteltuani alkoi jalkakipu olevan jo niin paha, että jouduin menemään huoltopöydän taakse usein kyykkyyn. Yritin olla siellä matalana piilossa Mr. Presidentiltä, mutta vaikka Ilva muuta väittää, taitaa hänen näkönsä olevan kuitenkin priima. Pienen kyykkäilyn jälkeen pystyin taas jatkamaan kävelyä ja hetken päästä juoksemaan. Kipu tuli aaltoina ja alkoi polven takaa levitä koko jalan takaosaan. Välillä juoksu oli täysin kivutonta (tosin varpaat ja jalkapohjat oli muusina, mutta se on siedettävissä ja normaalia). Ensimmäisen kahvikupillisen jälkeen juoksu oli hetken taas kevyttä ja osasinko  nauttia kaikista helpoista hetkistä. Lopulta koko hommasta ei tullut enää mitään.

Erittäin huono piilo

Ollilan Veikko tarjosi radan varressa kevyttä hierontaa ja lihaksia rentouttavaa ravistelua. Veikko juoksi itse maratonin, mutta oli paikalla koko yön kannustamassa vaimoaan hienoon suoritukseen! Kävin Veikon potilaana kerran ja sain siitä hetkellisen avun. Aamun lähestyessä Veikolla näytti olevan kiirettä ja hierontapisteellä oli koko ajan avun tarvitsijoita.

Anu rentoutumassa

Oli ilo seurata muiden tiimikavereiden hienoja suorituksia. Varmastikaan kenelläkään ei ollut helppoa, mutta sisukkaasti muut tekivät omia suorituksiaan! Teija jaksoi tanssia ja nauttia musiikista. Myös Sandra huomasi etenemisen olevan peräti kevyempää, jos eteni tanssien. Lea painoi menemään tapansa mukaan sitkeästi ja kantoi Susannaa olkapäällään kannustamassa. Arja teki myös upean ennätyksensä, vaikka varpaat oli todella kipeät. Markus ylitti 100km päättäväisesti! 

Yöllä huoltopöydän takana istuessani tiesin, että kisan jälkeen miettisin, miksi en vaan juossut kivun kanssa. Ja silloin jo sanoin itselleni, että muista ettet pystynyt! Itkukin tuli siitä valtavasta harmituksesta. Oikeasti sain kerättyä hyvät kilometrit, mutta vielä en pysty niistä iloitsemaan. Joten nyt iloitsen muiden upeista saavutuksista!

Kisassa nähtiin uusi Suomen ennätys, jonka juoksi Matti Jonkka tuloksellaan 149,395km!

Tein minäkin yhden ennätyksen, nimittäin oman henkilökohtaisen ennätyksen tussaroinnissa. Toivottavasti en tuota ennätystä enää paranna, vaan se saa jäädä tuollaisena ennätystenkirjaan. 

Kiitos jälkeen kaikille tiimiläisille hyvästä seurasta ja myötäelämisestä! Kiitos myös Lehtisen Jaanalle, joka oli mukana reissussamme. Oli kiva tutustua! Joensuun porukka hoiti järjestelyt jälleen moitteettomasti ja kaikki toimi hienosti!

Virkeetä väkee paluumatkalla

Pitkä tie Pirkan kiertäjäksi

Se oli maaliskuussa 2019, kun Virtasen Pete, kirjoitti hienon raportin Pirkan hiihdosta. Raportti sai hiihdon kuulostamaan suorastaan mukavalta ja helpolta! Tästä innostuneena päätin seuraavana vuonna uskaltautua myös itse osallistumaan hiihtoon. Mietin kyllä, että jos osallistun hiihtoon, niin kyllä ne muutkin lajit täytyy suorittaa.

Kesällä kerroin anopille aikomuksestani ja hän tarjosi heti ylimääräistä maantiepyöräänsä minulle lainaan. Hän vakuutti sillä pyöräilyn sujuvan hyvin. Toinen vaihtoehto minulla olisikin ollut kolmevaihteinen Tunturi… Loppukesästä tein maantiepyörällä muutaman lenkin ja se tuntui melko hankalalta käsitellä. Vaihteiden kanssa oli vähän vaikeuksia ja ajo-asento oli huonolle selälleni ikävä. Ekan lenkin jälkeen alaselkä ottikin itseensä aika pahasti.

Kelit viileni ja syyskuussa olin kärppänä ostamassa uusia suksia Pyörätaikureilta. Pelkäsin jääväni ilman suksia ja ryntäsin ostoksille heti syksyn ensimmäisen suksimainoksen nähtyäni. Ostin ensimmäiset karvapohjasukseni ja myyjä lupasi niillä Pirkan hiihdon menevän läpi.

Tiimin pikkujouluissa sainkin suureksi yllätyksekseni lahjakortin koko Pirkan kierrokselle! Innokas valmistautumiseni oli kiirinyt Anun ja Markuksen korviin ja sain loistavan joululahjan. Tosin se tarkoitti sitä, että nyt osallistuminen oli lunastettava…

Kävin testaamassa Eerikan kanssa uusia suksia. Eerika oli myös hankkinut karvapohjat ja niitä oli päästävä kokeilemaan tykkilumelle Kauppiin aidon lumen puuttuessa. Epäilimme alkuun karvojen olevan molemmilla väärinpäin, koska sukset olisi kulkenut taaksepäin paremmin kuin eteenpäin.

Odottelin lunta tuskissani, mutta sitä ei näkynyt. Muutaman lenkin pääsin lopulta hiihtämään Nokialle ja Ylöjärvelle. Niillä kilometreillä olisi turha ollut mennä edes kokeilemaan Pirkkaa ja eihän sitä lumen puutteen vuoksi järjestettykään normaalin mittaisena. Siirsin siis koko kierroksen seuraavalle vuodelle.

No kaikkihan varmasti muistavat tässä vaiheessa maailman menneen sekaisin ja tapahtumia peruttiin urakalla. Vuoden 2021 Pirkan hiihto jäi järjestämättä kokonaan hallituksen päätöksellä perua kaikki massatapahtumat. Siirsin siis jälleen koko kierroksen odottamaan parempia aikoja.

Talvi oli kuitenkin todella hyvä hiihdon kannalta ja treenasin tulevia koitoksia varten. Sain ”sisään hiihdettyä” uudet sukset ja yhteistyömme alkoi sujua hyvin. Sain myös onneksi lisäaikaa tutustua maantiepyörään.

Vuonna 2022 päätin, että nyt on aika käyttää lahjakortti, minulle oli jo ihan sama järjestetäänkö hiihtoa vai ei. Nyt menen pyöräilyyn ja muihin tapahtumiin jos ne järjestetään, vaikka hiihtoa ei olisi. Onneksi talvi oli kuitenkin hyvä ja pääsin treenaamaan hiihtoa ihan kiitettävästi.

Hiihtoaamuna jännitys oli huipussaan. Onneksi Anu tarjosi kyytiä ja kuskina toimi setäni Jarmo. Pääsin siis tutussa ja turvallisessa kyydissä Niinisaloon lähtöpaikalle. Myös Markus ja Niemisen Jenni tulivat samalla kyydillä lähtöpaikalle.

Lähtöä ei tarvinnut kauan odotella ja pääsimme liikkeelle juhlallisuuksien saattelemina. Hiihtokeli vaikutti oikein hyvältä. Latu oli hyvä ja sukset luisti hienosti. Auringon noustessa keli lämpeni ja aurinkolasit piti ottaa käyttöön. Pelkäsin vauhtini olevan liian kova, mutta kun sukset luisti niin hyvin, niin en viitsinyt himmailla. Liekö alun vauhdin syytä vai mikä, mutta ennen Kyröskosken koulua jouduin pysähtymään ladun varteen etureiden krampatessa. Ikinä ennen ei ole ollut lihaskramppeja! Ja nyt olisi vielä pitkä matka hiihdettävänä. Kaivoin repusta suolaa ja magnesiumia ja odottelin hetken ennen kuin uskalsin laskea mäen koululle. Se mäki olikin aika ikävä. Latua ei ollut ja mäki piti aurailla alas. Koululla oli hyvää keittoa ja mukava tunnelma. Jatkoin matkaa kävellen muutaman sadan metrin matkan takaisin ladun varteen. Anu oli antanut hyvän vinkin, että siinä kannattaa käydä samalla puskassa niin ei tarvitse ladun varressa pysähtyä niihin hommiin. Kyröskoskelta lähdettäessä latu oli joko huonossa kunnossa tai sitä ei ollut ollenkaan. Aika pitkä matka mentiin pöperössä. Odottelin kauhulla Rokkakosken kuuluisaa kovaa nousua. Pian alkoi vapaantyylin hiihtäjien kärki mennä ohi ja saavuimme Topin tuvalle Ylöjärvelle. Tästä eteenpäin reitti oli tuttu ja ihmettelin missä se Rokkakoski oli ollut? Nyt uskalsin jo luottaa pääseväni maaliin. Julkujärven jälkeen reisi kuitenkin kramppasi uudestaan. En hetkeen uskaltanut liikkua ja otin jälleen suolaa. Mari ja Jukka ohittivat minut ja katselivat aina ylämäen jälkeen pääsinkö mäen ylös. Heidän perässään ja valvovan silmän alla oli turvallista hiihtää kohti maalia. Maalissa oli iskä vastassa ja auttoi suksien kanssa sekä kyyditsi kotiin. Linneron Päivi oli ottamassa kuvia, kiitos siitä! Myös Niemisen Jenni oli jo päässyt maaliin ja odotteli Jaria, joka starttasi perinteisen hiihtäjiä myöhemmin vapaantyylin hiihtäjien kanssa.

Maalissa oli jo helppo hymyillä ja ei se hiihto lopulta ollutkaan niin paha, kuin olin kuvitellut :) Mutta ne krampit ei ollut kivoja!

Seuraavana olisi vuorossa paljon pelkäämäni pyöräily. En ollut vieläkään saanut säädettyä pyörää selälleni sopivaksi. Lukkopolkimiin olin jo ostanut sopivat kengät ja otin ne lopulta käyttöön. Olin kuullut tarinoita, kuinka unohtaa irroittaa kengän polkimesta ja kaatuu pysähtyessä. No minähän napsuttelin kenkiä kesken ajon irti, etten vain unohtaisi niiden olevan polkimissa kiinni.

Lopulta pari viikkoa ennen Pirkan pyöräilyä kävin ostamassa pyörän ohjaustankoon uuden osan, jolla saan asennon pystymmäksi. Se auttoi selän ongelmaan.

Osallistuin Pirkan yöpyöräilyyn yhdessä muiden tiimiläisten kanssa. Pelkäsin edellisen viikonlopun, Anun maratonilla juostun, 50 mailisen painavan jaloissa. Mutta niinkuin on tapana sanoa: sehän on niin erilaista! Ja jalat oli kyllä ihan kunnossa.

Lähdimme liikkeelle rauhassa ja Kangasmäen Marko lähti saattamaan meitä matkaan omalla lenkillään. Pysähdyimme jo Teivossa ensimmäisen kerran. Muut tiimiläiset onneksi muistuttivat lukkopolkimista kun pysähdyimme! Markus näytti menevän hieman vauhdikkaammin ja ajattelin kokeilla samaa taktiikkaa. Siten saisi pidemmät tauot ja selkä ehtisi toipua paremmin pyöräilystä. Aika pian sai vaatettakin ruveta lisäilemään taukopaikoilla. Ennen ainoaa virallista huoltoa varpaat oli jo niin jäässä, että en enää tuntenut niitä. Muroleessa kaivoin repusta pienet muovipussit ja laitoin ne jalkoihin kenkien sisään. Olin kuullut muilta tämän vinkin aikaisemmilta vuosilta. Muovipussit auttoi aika nopeasti onneksi. Muroleessa oli yön pimein hetki ja jonkin aikaa liikkeelle lähdön jälkeen yhtäkkiä olikin taas valoisaa. Kyllä sai taas ihmetellä ja ihastella kaunista kesäyötä. Liikennettä ei ollut juurikaan ja saimme nauttia maaseudun rauhasta.

Kämmenniemestä lähdettäessä en meinannut saada millään kenkää kiinni polkimeen. Se tuntuikin olevan isoin ongelmani pyöräilyssä. Muistin irrottaa kengän aina pysähdyttäessä, mutta en meinannut saada sitä takaisin kiinni polkimeen.

Loppumatkan menimme kaikki rauhassa ja samassa porukassa. Ajoin taas tuttuun tapaan Marin ja Jukan perässä turvallisesti. Maaliin päästessä oli kyllä hieno ja helpottunut tunne. Olin pelännyt pyöräilyä todella paljon ja sehän olikin ihan mukavaa. Ison osan kyllä tässäkin hommassa teki taas kaverit, joiden kanssa on aina hauskaa. Kiitos seuralaisille!

Seuraavana oli edessä taas iki-ihana soutu. Soudussa olin jo pari kertaa ollut ja sitä en varsinaisesti enää jännittänyt. En varsinaisesti kyllä ollut innoissanikaan, mutta tiesin jo mitä odottaa. Onneksi sain Eerikan yllättäen soutuparikseni! Sää oli suosiollinen ja nyt ei käynyt kovaa tuulta eikä ollut myöskään liian kuuma. Saimme perämieheksi aika kilpailuhenkisen kaverin ja ikinä ennen ei ole ollut tiimiläiset niin hiljaa kuin nyt olivat. Emme saaneet puhua emmekä nauraa. Tosin ei ketään kyllä naurattanutkaan, kun soudettiin täysiä koko ajan. Heti tuli palautetta jos joku jutteli kaverille. Toisaalta oli kyllä mielestäni paras soutu tähän astisista, koska pääsimme nopeasti maaliin.

Enää oli jäljellä juoksu. Iida ajeli aamulla Porista ja nappasi minut kyytiin. Olimme hyvissä ajoin maalipaikalla ja siellä hyppäsimme bussiin. Meitä olikin monta tiimiläistä samassa bussissa ja lähtöpaikalla näkyi vielä muutama lisää.

Lähdössä tuttuun tapaan paleltiin syksyisessä kelissä. Onneksi aika pian lähdön jälkeen tuli lämmin. Iida lupasi juosta kaverinani koko matkan. Poluilla en meinannut pysyä Iidan perässä, kun pelkäsin kaatuvani kivikkoon ja maisemia en ehtinyt paljon ihastella. Matka taittui nopsaan jutellessa kaverin kanssa. Lopussa jouduin kävelemään pari mäen nyppylää ylös, kun takajalka alkoi taas kiukutella. Maaliin kuitenkin selvittiin ehjinä ja hyvissä voimissa! Ja tein oman ennätykseni!

Pirkan kiertäjä vm. 2022 kiittää ja kumartaa koko Team Raholaa! Yksin en olisi tähänkään lähtenyt.

-Henna