Rakas aviomieheni päätti yllättää, ja antoi minulle syntymäpäivälahjaksi Nuuksio Classic maraton 2023 -kisaan osallistumisen, ajatuksella osallistua seuranpitäjäksi vaimolle, eikä joudu menemään yksin. Tosin, ei mennyt taaskaan niinkuin Strömsöössä hänenkään osalta, taidettiin olla molemmat seuranpitäjiä toisillemme kaikkine tuskinemme, sen verran kova keikka oli tämä meidän historiassa. Etten sanoisi, että kaikkein kovin, vai kultaako saavutettu päämäärä aina muistot…
Juoksua edeltävän viikon yritin levätä mahdollisuuksien mukaan, että sitten jaksaa vetää tämän urakan läpi. Ei ollut kyllä minkäännäköistä aavistustakaan kuinka kova urakka tämä meille tulisi olemaan. Viikon alussa päätin, että tankkauksesta tämä ei ainakaan jää kiinni, pidin huolen siitä, että tiistaista torstaihin tankkasin sopivasti – nestettä, proteiinia, hiilihydraattia – kuitenkaan ei liikaa.
Lauantaiaamuna kello soi 4.10, ylös, aamupesulle, sumpit tulille. Tässä kohtaa vain kaffikuppi ja yksi leipä, koska suunnitelmiin kuului pysähtyä Iittalassa kunnon aamupalalle. Perjantaina oli hyvissä ajoin pakattu kaikki kamat juoksupäivää ajatellen, joten tässä kohtaa vain juoksukamat päälle, koirat vielä aamulenkille, ja auton nokka kohti Kolmen Kulman ABC:tä, jossa Anu ja Niemisen Jari jo odottelivat. Ei muuta kuin nokka kohti Nuuksiota.
Nuuksioon saavuttaessa ripsoi hieman. Keli oli oikeastaan aikas kohdillaan säätiedotuksen kanssa, joten oli kyllä pieni aavistus, miten kostea päivä olisi edessä. Ajettiin auto parkkiin ohjeiden mukaan, ja lähdettiin ensin tutustumaan hieman alueeseen ja katsomaan, olisiko tiimin toinen autolastillinen tullut jo paikalle (Mari, Jukka ja Juhani). Sieltähän heidät bongattiin laittamassa kamoja kuntoon. Haettiin sen jälkeen juoksunumerot, ja valmistauduttiin itsekkin kohti päivän koitosta, juoksuun aikaa noin tunti.
Maalialueelle valuttaessa alkoi hieman ripsomaan, ja hieman ennen lähtöä sade yltyi, jonka johdosta Pete ja minä päätettiin vetää vielä Inovin takit päälle, ettei ihan lähdöstä asti oltaisi märkiä. Lähtölaukaus kajahti meidän osalta, ja ei kun matkaan. Sade palautui ekan kilometrin aikana pikku tihkuksi, joten Inovit oli kyllä heti riisuttava uudestaan päältä, sen verran tuskaa oli mennä. Eli takit pois ja eteenpäin.
Tässä kohtaa voisi kertoa, että minä en juoksentele enkä reenaile metsäpoluilla, ja otsikon mukaan etenen kestävyyttä pintakaasulla -ajatuksella, joten ennustettavissa oli, että tämä retki tulee olemaan vaativimmasta päästä mitä olen juoksennellut.
Reitti lähti aikas nopeaan jo heti oikeille poluille. Hieman lähdettiin taas porukan mukana liian kovaa, ja se kyllä tuntui. Vein ajatukseni tuttuun tapaan asteelle, että ’’nämä ekat kilsat on aina tällaisia, kyllä tämä taas tästä tasaantuu, kunhan kilsoja on takana hieman enemmän…’’, joten sitä flow:ta odotellessa.
Keli oli säätiedoista huolimatta aikas kohdillaan; välillä hieman ripsoi ja välillä paistoi jopa aurinko.
 |
Swinghillin nousua. Kuva: Miska Koivumäki
|
Ensimmäinen huolto oli vajaan 10 km:n kohdalla. Sinne noustiin laskettelurinnettä – Swinghilliä – pitkin. Sykkeet olivat jo aika lailla taivaissa kun ylhäälle pääsi. Pikku pysähdys hörpäten huollossa tarjottua vettä ja napaten pari palloa Noshtin marmeladia, joka oli toinen oheistuote jota huollossa tarjottiin. Niille, jotka joskus mielivät tälle maratonpolulle, pikku vinkkinä, että reppu täyteen kaikkea mahdollista tankkaustavaraa mitä tykkää nautiskella suorituksen aikana, ja tarpeeksi koko matkalle, koska huollossa oli tosiaan vain vettä ja energiageeliä/-marmeladia. Sivuillakin siitä oli kyllä maininta.
Tässä kohtaa oli fiilis vielä hyvinkin reipas, vaikka jalat olivat kyllä pohkeista jo kovilla, mutta roppa oli lähtenyt liikkeelle ja matka maistui. Pikkuhiljaa alkoi polut ja nousut tuntua, ja ennenkuin päästiin seuraavaan huoltoon (n. 24 km), pikku Möröt olivat kyllä jo useampaan kertaan yrittäneet koputella pääkoppaan. Puolessa välissä oli pari huoltajaa soittelemassa kelloa, ja jostain syystä luulin, että kohta ollaan 24:n huollossa. Mutta se tosiaan olikin (vasta) puoliväli, ja voi kristus kun aattelin siinä kohtaa, että vielä 3 kilsaa seuraavaan huoltoon, niin meinas itku päästä. Seuraavat kolme kilsaa tuntuivatkin (nekin) ihan ikuisuudelta!!
Eteneminen oli tosi hidasta. Polkua oli jos jonkin näköistä, puhumattakaan rappusista. Oli nousua, oli laskua, juurista sekä selkeää polkua, oli isoja ja pieniä lätäköitä, välillä hieman syvempiä ja välillä vieläkin syvempiä. Oli kuramultahöttöä, ojia, joiden yli oli heitetty heinäseipäitä muistuttavia puunvarsia joita pystyi käyttämään hyväkseen ojia ylittäessä, ja välillä tuntui, että oli ihan pieniä järviäkin, ja piti miettiä mistä ne kiertäisi, että ei ihan uisi. Eikä niitä kaikkia mitenkään pystynyt kiertämään, vaan oli niinsanotusti vaan uitava. Tossut lotisten sitten vaan jatkettiin matkaa (todellakin lotisten). Kyllä se lotina aikanaan joka kerta loppui, kun hetken matkaa eteni.
Tämä osuus ennen 24 kilsan huoltoa oli kaikkein vaativin omalle päälleni. Kyllä kävi kaikkea mielessä. Mutta kävi mielessä myös meidän Anu. Tiesin, kuinka ylpeä hän on/olisi, kun tämän suorituksen saisi maaliin!! Siitä sai hieman voimia saamaan nuo möröt päästä, jotka mielellään olisivat siihen 24:n huoltoon minut jättäneet, ja missä oli jo houkuttimena muutama juoksija kotiin noutajaa odottelemassa. Joten ei muuta kuin reippaasti huoltopöydälle täyttään reppu, joka oli jo tyhjä. Jep, 2 litraa oli tässä kohtaa kulunut nestettä, ihan kevyesti!!
Kun siitä sitten Peten kanssa lähdettiin takaisin polulle, joka jostain syystä näytti vielä tosi miellyttävältä polulta; ei juurakkoa, ihanaa kapeaa tallattua multapolkua, hyvin juostavaa, tuli fiilis, että kyllä tästä selvitään. Nythän tuntuu taas ihan kivalta tämä meno. Eteenpäin.
 |
Ei koskaan niin vakavaa ettei hauskaakin! Kuva: Poppis Suomela
|
Matka jatkui kutakuinkin niinkuin siihenkin mennessä. Pohkeissa ja reisissä tuntui, nälkäkin hieman nosti päätään. Onneksi olin varannut tuota tankattavaa mukaan, muutakin kuin geelejä. Pähkinöitä, rusinoita, energiapatukkaa. Niistä sai selkeästi energiaa, ja mielikin kirkastui.
Kolmas huolto oli reilun 33 kilsan kohdalla. Siitä napattiin hieman suklaata (juu, siinä oli jaossa vähän muutakin, suklaata ja keksejä) ja vettä kämmenpulloon. Ajatus, että vajaa kymppi jäljellä, oli aivan huikee. Että oikeesti, meidän pitäisi kyllä ehtiä maaliin. Siinä kohtaa tsekattiin kellot ja kilsat tarkemmin, ja todettiin, että vaikka kuinka on rätti-poikki-puhki, niin pakko on yrittää juosta kaikki mahdolliset juostavat kohdat. Koska jos/kun matkalla on vielä hitaitakin kohtia, niin ne hidastaa matkaa kuitenkin. Eteenpäin vaan!
Kun matkaa oli jäljellä vielä n. 4 kilsaa, meillä oli tunti aikaa saavuttaa maali. Apua! Käykö oikeesti kuitenkin niin, että ei ehditä!! Sitä ennen oli alkanut pikkuhiljaa satelemaan, ja sade vaan yltyi. Viimeinen reilu tunti tuntui, että sitä vettä tuli taivaan täydeltä, ja kyllä sitä tulikin!! Polut muuttui jostain syystä kuitenkin (muka) loppua kohti enemmän juostaviksi, ja me Peten kanssa juostiin. Enää ei välitetty mistään lätäköistä, ei edes yritetty väistää. Sinne vaan, lits-läts-roiskis, olkaa prkle niin syviä tai matalia, isoja tai pieniä kuin olette, satakoon vaikka pieniä ukkoja (kuitenkin hyvännäköisiä), täältä tullaan maali!!!! Ainoana ajatuksena robottimaisessa juoksussa, että maaliin päästään aikarajoissa!! Jotkut juuriset kohdat oli kuitenkin käveltävä, ettei vaan kaaduta, ja sitten taas mentiin! Siinä kohtaa pää oli kerta kaikkiaan jo niin tyhjä ja koko roppa niin väsynyt, että ei todellakaan ajatellut enää mitään muuta kuin maaliin pääsyä!!
Maalialueen äänet alkoivat jo kuulumaan, ja Pete hihkaisi, että maali tulee sitten ihan yhtäkkiä!! Ja siinä se oli, IHANA LYHYT MAALISUORA!! Anu siellä hyppi ihan haipeissa maaliviivan takana, ja voi Jeesus kun oli ihan sanoinkuvaamattoman upeaa ylittää se maaliviiva!!! AIVAN LITIMÄRKINÄ!!! Ajassa 8 h 37 min.
 |
MAALISSAAAA!!! Kuva: Anu Ossberg
|
Ja sokerina pohjalla, tässä kisassa palkittiin viimeiset maratonin maaliintulleet kisan Sinnikkäimpänä parina, palkintona Buffin lierihattu ja Bridgedalen sukat. Jee!!
 |
Ansaitut palkinnot ja pöydältä kerätyt eväät kotimatkaa varten.
|
 |
Rapatessa roiskuu! Juoksukamat painoivat märkinä 1,9 kg, ilman kenkiä!
|
Siitä sitten grillimakkarat ansaitusti kitusiin, saunaan ja suihkuun, ja Anun tutussa kyydissä kotia kohti.
70 kilsan osuutta suorittavan nuoren miehen letkautusta lainaten (juoksi paria kilsaa ennen maalia ohi), kun tokaisin hänelle, että ’’Ei ole paljoa enää’’; Kristus mikä retki! Joten kiitos Mummiähelle mahdollisuudesta päästä osallistumaan tähän juoksuun, fiilis minkä maaliintulo antoi, ei unohdu ikinä!
Saavutettu päämäärä kultaa muistot!
