Mahtavaan Suomi-juoksuun innostui tänä vuonna lähtemään ennätykselliset 7 Team Raholan edustajaa eri matkoille. Mikko, Mimmi, Anu ja Markus lähtivät taivaltamaan 100km:n matkaa, Sepon matka oli 60km, Marin ja Tanjan puolestaan 42,195km.
Tämän hienon ja lämminhenkisen tapahtuman startti 100 ja 60km:n osalta tapahtui klo 19.00 ja maratoonarit lähetettiin matkaan klo 23.00. Sääennusteen mukaan sateen piti loppua juuri startin aikoihin, mutta homma kääntyi päälaelleen ja sade alkoi niihin aikoihin. Sade oli kuitenkin vain pientä ja loppui 3-4 tuntia startin jälkeen.
Perniön yötön yö
Tanjan kertaamana
Oma matkani kohti Perniötä alkoi muiden jäljestä. Ajelin yksikseni nauttien kesäillasta ja
maalaismaisemista. Muutaman kerran ajelin väärille teille. Joista toinen oli
aika mystinen kokemus. Nimittäin googlen ohjeen mukaan olin aivan oikealla
tiellä mutta tie oli kyllä jonkun kotitaloon päättyvä. Kaiken lisäksi portilla
oli virallinen varoitus kyltti kuten koulujen lähellä ja alapuolella luki,
varokaa lapsia ja Mikkoa!!! Enne tai ei
tuli siinä nopeasti käännettyä Fordin nokka paluu suuntaan.
Perille Perniöön saavuin ja siellähän ne satasen ja
kuudenkympin tallaajat jo olivat olleet parituntia vauhdissa. Siinä sitten ehdittiin
Marin kanssa seurailla tiimiläisiä odotellessa oman maran alkua ja tulihan se
kello sitten yksitoista ja päästiin matkaan. Lähdössä huomasinkin, että mp3 soittimeni
ei ollut lataantunut virtaa riittäisi vain muutamaan kipaleeseen enkä ollut
siitä edes moksiskaan. Se oli outoa, nimittäin en ollut aikaisemmin juossut
ilman musiikkia. Muussa tilanteessa olisin repinyt peliverkkarini. Ilmeisesti
ihmettelin ja kauhistelin vain noiden ultraajien jumalatonta taivalta joiden
rinnalla omamatka tuntui todella lyhyeltä. Päätin siis säästää virran
viimeisille kilometreille. Marin kanssa
sitä sitten startattiin yhtä matkaa ja taivallettiinkin tuonne 12 km, jolloin
hänen piti pakottavan syyn vuoksi poiketa reitiltä sivummalle, tämän jälkeen me
näimme seuraavan kerran maalissa. Itse juoksu tuntui eriskummallisen hyvältä
ihana kesäyö, reitti mitä loistavin, huollossa syötävää ja juotavaa riitti,
Vauhtiakin piti hiukan hissutella alkuunsa, itseni tuntien se kostautuisi vielä. pariin kymppiin asti tuntui tosi hyvältä ja
erehdyin ajattelemaan, että tulisiko tästä se ”kiva” juoksu, mutta 27 km
paikkeilla, kolme kierrosta ennen loppua rupesi sitten jalat painamaan ja
reidet niin edestä kuin takaa jämähtäen kahdeksi tunkiksi. Kaksi kierrosta
ennen kävin samat asiat läpi kuin muinakin kerroilla juostessani eli miksi olen
täällä jne, jne. Voimia toi Mimmin ja Mikon näkeminen reitin varrella muutamaan
otteeseen, ja huomatessani mitä matkaa he siinä suhteellisen iloisina tallaavat
(toki joka kerta Mikon nähdessäni mieleeni tuli aikaisemmin näkemäni varoitus
kyltti). Mutta tulihan ne kierrokset sitten
täyteen niin kuin aina ja viimeisellä kierroksella näin vielä pisteenä iin
päälle Anun ja Markuksen josta sai taas lisää tsemppi., Olin jotenkin saanut
soittimenikin päälle viimeisillä kilometreillä ja Maaliin saavuin Mötley Cruen Kickstart
my heartin tahtiin, ajassa 3,53,28 oma ennätys tuli sekä se maaginen
neljäntunnin raja tuli rikottua maratonilla nro. 5. Jipii!!!.

Enkan tekijä joutu heti huoltajaks
Loppu yö siinä Sepon ja
Marin kanssa seurattiin, kannustettiin ja päiviteltiin ultraajien juoksemaa
matkaa ja yritettiin myös huoltaa tarvittaessa. Kyllä täytyy ultraajille vielä
hattua nostaa Seppo huippu suorituksellaan 60:llä, Anu, Markus, Mimmi ja Mikko
100:sen Megapläjäyksellä. Ootte te vaan
kovia sissejä!!!
Anun ja Markuksen taaplaus
Ennen lähtöä paikallisen lehden reportteri haastatteli kaikkia enakkosuosikkeja ja nappasi Anun kysymysten kurimukseen, olihan Anulla kahdelta viime vuodelta plakkarissa Suomi-juoksun hopea. Haastattelusta ja vessareisuista selvittiin ja matkaankin päästiin lähtemään naamalla iloinen virne. Olimme päättäneet
taittaa matkan jälleen yhdessä ja niinhän tietysti teimmekin. Matka kulki hienosti Sepon ja parin mukavan juoksukumppanin kanssa aina siihen asti, kun Seppo saavutti oman matkansa maalin. Seppo muuten otti niin kevyen loppukirin, että moni olisi luullut miehen juosseen vasta murto-osan tuosta matkasta. Suurinpiirtein noilla kilometreillä alkoi Markuksen synkkä vaihe juoksussa. Jalat eivät enää toimineet ja väsy alkoi painaa ja taisi siinä päästä joku kirosanakin kiukuttelu kera, mutta matkaa tarvi vain jatkaa. Kierros kierrokselta matka väheni ja huollossa tarjoiltu kääretorttu ja kokis tuntuivat auttavan väsyneen poikasen takaisin raiteilleen. Anu ei tietenkään ollut juuri moksiskaan ja jatkoi matkaa tasaisesti kevyellä askeleellaan.
Matkaa maaliin oli 20km, kun Markuksen vaikeudet hellittivät ja maalin saavuttaminen tuntui taas helpommalta. Tämä ultrajuoksu on hassu laji, kun muistaa vain jatkaa matkaa, vaikka kävellen ja siten yht´äkkiä kaikki muuttuukin paremmaksi, vaikka matkaa jää taakse kaiken aikaa enemmän. Lopun kilometreistä "nautimme" loistavassa kesäaamussa auringon ollessa jo ylhäällä ja lintujen laulaessa. Maaliviiva ylittyi ajassa 10.06, joka toi Anulle myös oman sarjan voiton! Suihkun jälkeen oli vuorossa palkintojen jako, josta Anun matkaan tarttui Nokian Lumia ja valitettavasti Jukka Viljasen kirjoittama: Seikkailu-juoksija. Kirja on siis varmasti loistava, mutta nyt pelottaa omasta puolesta Anun kirjasta saamat inspikset. ;)
Satku takana
Kotimatka taittui takapenkillä rötköttäen, koska mukana meillä oli taas huoltoporukoissa Jarmo ja Janne, jotka jaksoivat kyytien lisäksi huoltaa meitä läpi koko yön. Heidän lisäkseen erittäin arvokasta huoltoapua meille tarjosivat aina niin iloiset ja raikkaat Mari ja Tanja, jotka olivat käyneet juoksemassa maratonit huippuaikoihin. Kiitokset kaikille huoltajille!!! Matkalla törmäsimme 100km:n ensikertalaisiin Mikkoon ja Mimmiin muutaman kerran ja myös heistä saimme matkaamme lisäpontta. Pidimme heille peukkuja koko matkan. Kotimatkalla saimme tiedon, että molemmat olivat ylittäneet maaliviivan ja vieläpä hengissä. Onnea molemmille, teitte ihan mielettömän kovan suorituksen!!!! Ja onnea myös Marille, Tanjalle ja Sepolle!
Yksi juoksija otti meidät kiinni 39km:n kohdalla ja kysyi "Kuinkas teidän matka on alkanut?".
Markus
Mimmin satanen
Mistäköhän oli joskus tullut ajatukseen juosta 100km? Mahdoinko silloin olla ihan selväjärkinen? Jokatapauksessa Perniöön oli ilmoittauduttu ja edeltävä viikko tankattu aivan "hulluna".
Matka Salon Perniöön tuntui piiiitkältä ja Mikon kanssa huokailtiin syvään jännityksestä. Pakostakin tulimietittyä, että olenko tosiaankin valmis moiseen ja olenko treenannut tarpeeksi, kun ei voi tietää mikä on noin pitkälle matkalle tarpeeksi.
Jännitys hälveni heti kun päästiin työstään tätä matkaa. Sykemittaria seuraten säädettiin vauhtia ja nautittiin juoksusta kunnes jo 40km kohdalla Mikko alkoi jarrutella ongelmiensa takia. No, vauhtia hidastettiin sillä oltiinhan sovittu mennä yhdessä koko 100km.Matka jatkui hieman kireämmissä merkeissä, vaikka yritin tsempata parhaani mukaan.
Mimmi ja Mikko tankilla
65km paikkeilla alkoi oma mielentila sekoilla kun piti omaa suoritusta työstää ja vetää Mikkoa perässä, Mikko taisi käydä tosi pohjalla. Vauhtia hidastettiin entisestään ja käveltiin välillä. Mielessäni ajattelin, että voisin jatkaa matkaa ja jättää Mikon yksin, mutta silloin Mikko olisi keskeyttänyt eikä se käynyt päinsä.
Maaliin päästiin lopulta ja olin kyllä kaikkeni antanut tälle matkalle!
Kiitos Marille, ilman sua en olisi tähän pystynyt!!
Kiitos myös Tanja, Seppo, Anun Iskä ja Veli!
Ja onnea kaikille juoksijoille!
Tasan sata by Mikko
Kun lukee hyvin kirjoitettuja kirjoja ultrajouksusta on vaarana alkaa pitää pitkiämatkoja jotenkin helppoina ja mukavina. Totuus on kuitenkin usein hieman erillainen.
Jos ajatellaan vaikkapa tuota otsikkoa "Tasan sata" tarkoittaa se ainakin omalta kohdaltani mm. seuraavia asioita:
-Matka
-Kipu
-Tuska
-Väsymys
-Viha
-Vitutus
No, vapaaehtoisuuteenhan tämä kaikki perustuu ja olisihan sen voinut vaikka keskeyttää, mutta kun ei niin ei.
Tässä sitten hieman havaintoja matkan varrelta:
Alku meni todella hyvällä fiiliksellä ja mukavaa oli vaikka vettä satoi. 35km kohdalla alkoi hieman reisiä kivistämään ja ihmettelinkin kun se maratonin muuri näyttäytyi juuri nyt ensimmäistä kertaa itselleni.
Tästä eteenpäin seuraavat 15km oli kovaa taistelua paniikkia vastaan, joka sitten laukesikin ihmeellisesti ja sain piristysruiskeen jostakin. Harmikseni hyvää oloa ei kestänyt kuin 7.5km (matkat oli helppo laskea kun
huolto oli 2.5km välein) jonka jälkeen sitten alkoikin sellainen vajoaminen että alta pois. Tässä vaiheessa kipeää teki mm. varpaisiin, nilkkoihin, polvitaipeisiin ja yllätys yllätys käsiin, joiden kivun tosin sain
käännettyä voimaksi ajateltuani ettei se kipu ainakaan juoksua haittaa. Mimmille olin jo valittanut pitkän aikaa omaa tuskaani ja ei voi kuin ihailla kuinka hyvin joku pystyy oman suorituksen ohessa kantamaan toisen
paskan olon. 70km kohdalla lopetus oli hiuskarvan päässä ja kehoitin Mimmiä jatkamaan omaa juoksua joka näytti kulkevan todella hyvin. Varpaisiin sattui tässä vaiheessa niin paljon ettei edes kävelystä meinannut tulla mitään, onneksi olin vahingossa ottanut mukaani hieman liian isot Niket, jotka sitten vaihdoinkin ja näin varpaat saivat lisätilaa eikä aiheuttaneet enään kipua. Myös huoltopöydän taakse oli ilmestynyt teamin reippaat maratoonarit ja sieltä sitä henkistä tukea kyllä tuli roppakaupalla. Eniten kipua loppumatkalla kohdistui nilkkoihin sekä genitaalialueelle hiertymien muodossa ja jouduinkin ehdottamaan kävelyä useaan otteeseen ylämäkien ajaksi. Kävelyssä oli vain se huonopuoli että siitä kun lähti taas juoksemaan niin nilkkoihin sattui niin että olisin varmaan itkenyt jos olisi ollut voimia jäljellä. Kuitenkin sitä jossain kooman omaisessa tilassa tuli maaliin asti räpisteltyä ja todettua että loppuu ne painajaisetkin joskus.
Onnelliset maalissa
Kotimatkalla Mimmi näytti omia jalkojaan joissa kummassakin oli"etuvarpaissa" rypäleen kokoiset veripallukat. Niistä todeten, että matkassa oli jo yksi valittaja niin ei sitten itse viitsinyt aloittaa sitä.
Sanomattakin on selvää etten olisi missään tapauksessa ilman Mimmiä päässyt maaliin asti ja mielestäni tämä vastasi hänelle 200km juoksua henkisesti ainakin.
Lopuksi ison kiitoksen ansaitsee kaikki huoltoon osallistuneet. Se vaan on niin tärkeää kun joku tuttu heittää edes muutaman sanan vaikkei sitä aina siinä vaiheessa oikein osaa arvostaakkaan.
Kirjoitukseni ei ole tarkoituksella negatiivinen vaan se vastaa ja vieläpä lievästi tuntemuksiani matkasta sen aikana ja uhosinkin etten enään ikinä osallistu tällaiselle matkalle.
Jokin ihme tukos päässäni varmaankin on koska jo nyt alkaa hieman kiinnostamaan lokakuun Wihan kilometrit vaikken pysty edes kävelemään ilman tukea
Sepon 60km
Markuksen innostamana päätin ilmottautua Perniön 60 kilometrin juoksuun.
Lähtöviivalla huomasin, etten jännittänyt juoksua juuri ollenkaan. Kai
se johtui siitä, että Anu, Markus, Mimmi ja Mikko olivat sentään
lähdössä sataselle. Ajattelin vain, että jos tuntuu kovin pahalta niin
ainahan voi keskeyttää. Päätin lähteä rauhallisesti matkaan, mutta Anu
sanoi, että lähdet heidän mukaansa. Yhdessä sitten mentiinkin melkein
koko matka, lukuunottamatta jonkinlaista yritystäni ottaa juoksuni
lopussa pieni loppukiri. Paljon helpompi oli taas juosta tutun porukan
kanssa. Ilmakin suosi meitä juoksun aikana, lukuunottamatta pientä
vesisadetta, joka sekin onneksi loppui illan aikana.
Seppo tykittää
Juoksun jälkeen
sitten suihkuun, ja jumppasaliin telttapatjan päälle nukkumaan. Noin
tunnin kuluttua havahduin tuttuihin ääniin. No Mari ja Tanjahan sieltä
olivat saapuneet maratonilta maaliin. Kumpikin oli niin pirteitä kuin
olisivat käyneet vain pienellä" yöjuoksulla". Palkinnot saatuaan tytöt
lähtivät suihkuun. Itse menin taas pistämään unta tunniksi kaaliin.
Herättyäni menin odottelemaan Anun ja Markuksen maalintuloa. Ja kohtahan
he saivatkin vahalla rutiinilla urakkansa päätökseen. Sitten jäimme
Marin ja Tanjan kanssa jännittämään Mimmin ja Mikon taistelua
kilometrejä vastaan. Ja vaikka heistä näki matkasta johtuvan väsymyksen
he etenivät sitkeästi kierros kierrokselta kohti maalia. Perille
päästyään Mimmi vain kyseli, joko voi lopettaa juoksemisen. Aamu oli jo
pitkällä kun lähdimme kohti Tamperetta
.
Marin juoksu ja huolto
Alunperin lupauduin lähtemään tähän reissuun vain Mimmin ja Mikon
huoltoa hoitamaan koska heillä oli edessään ensimmäinen 100 km
ultrajuoksu. Minut saatiin kuitenkin puhuttua ympäri että juoksisin
siellä myös itse yömaratonin ja näin teinkin. Siis näillä asetelmilla
lähdettiin viettämään viikonloppua Perniöön.
Kahdella autolla päästiin matkaan ja ajoimme peräkanaa perille asti.
Matkalla tehtiin 2 stoppia. Ensin Huittisten Härkäpakarilla ja sitten
Auran Shellillä.
Shellillä syötiin tukevasti ja paninit tekivät kauppansa. Itse
valkkasin Paholaisen paninin ja oli kyllä oikein maistuvaa. Lähteissämme
tyhjennettiin vielä suklaahyllyä oikein olan takaa, ja oi kylläpä oli
suklaakin hyvää.
M&M:stä M lähestyy suklaahyllyä
Perille päästiin vihdoinkin ja monen mutkan kautta. Tanja joutui
selviämään ihan omin ohjein perille, koska minusta ei ollut puhelimitse
reitin opastajana mitään apua. Tanja onneksi selvisi vain yhdellä
harhaanajolla. Päättyvän tien päässä johon Tanja eksyi, oli hauska
kyltti jossa varoitettin " Varokaa lapsia ja Mikkoa!" :D Mikä tai kuka
lie tuo Mikko ikinä sitten olikaan.
Perillä noudettiin numerolaput heti. Huoltopöytä, joka muuten oli
erittäin hyvä ja helppo koota, saatiin pystytettyä nopeasti ja siihen
oli mukava ladata koko yön tankkauseväät jokaiselta. Ja evästähän oli.
Tarmo oli kyllä taas tehnyt erittäin hienoa työtä.
Klo 19.00 lähti satasen taivaltajat liikkeelle ja minä aloin etsimään
huiliipaikkaa. Otin makuupussin sekä alustan kainaloon ja menin lukion
liikuntasaliin tekemään itselleni pedin. Heittäydyin selälleni ja yritin
hiukan lepuuttaa silmiäni. No levosta ei tullut yhtään mitään koska
lauma lapsia pelasi jalkapalloa ja riekkui katosta roikkuvissa
renkaissa. Meteli oli sillä hetkellä sietämätön. Pakkasin petini ja tein
uuden lepopaikan auton takapenkille. Siellä sitten makoilin hetken ja
totesin ettei tästäkään tule yhtään mitään. Luovuin koko lepoajatuksesta
täysin. Näillä silmillä mennään läpi yön.
Tanja saapui paikalle illalla n. klo 21. Mentiin yhdessä vaihtamaan
juoksuvaatteet ja sitten käväisimme huoltopisteellä tsemppaamassa
ultraajia. Vettä satoi ikävästi ja harmitti kovasti jo radalla olevien
puolesta. Toivottavasti sade loppuisi pian.
Hymy on taas herkässä
Niin se sade sitten loppukin ja juuri sopivasti ennen maratonin alkua.
Mimmille ehdittiin onneksi vaihtaa kuivaa vaatetta päälle juuri ennen
omaa strattia.
Juoksin ensimmäisen 10 km Tanjan kanssa mutta sitten tiemme erkanivat
koska vatsani antoi merkin, että toilettiin ja nopsaan sittenkin.
Paholaisen panini päätti vaihtaa osoitetta joten vaihtoehtoja ei jäänyt.
Päätin myös riisua ylimääräisen T-paidan takin alta koska keli oli
lämpöisempi kun aluksi tuntui. MP3 soitin meni solmuun ja koko wc käynti
meni melkoiseksi tunaroinniksi. Tanja karkasi kauas edelle ja sain
siten tehdä matkaa ihan omassa seurassa musiikkia kuunnellen.
Kierros kierokselta matka eteni ongelmitta ja vauhti pysyi tosi hyvänä.
Kaljanhuuruinen poikakolmikko tarjoili pizzaa ja olutta, mutta päätin
jättää tämän huoltopisteen väliin. Siitä hyvästä sain kuulla litanian
rivouksia, enkä ollut ainoa joka sai kuulla kunniansa. No, onneksi
virkavalta oli kutsuttu paikalle häätämään ylimääräinen "huoltopiste"
muualle ja näin sai juoksijat jatkaa rauhassa taivaltaan.
Reitti oli muuten todella kiva, tai oikeastaan tähän mennessä ihan paras
kun kierretään 5 km ympyrää. Vaihtelua riitti sopivasti eikä tylsiä
liian pitkiä suoria ollut ollenkaan. Ja jos enkoista haaveilee, niin
Perniössä on mahdollisuus rikkoa niitäkin. Ja sne teki Tanja tällä
kertaa. 4 tunnin maaginen raja alittui heittämällä. Onnittelut siitä
Tanja! Kyllä nyt kulki hienosti.
Maratonin ja palkintojen jaon jälkeen otettiin pikasuihkut ja palattiin
huoltohommiin. Olin niin iloinen kun Tanja ja Seppo päätti jäädä mun
seuraksi aamuun asti. Yhdessä siinä passattiin ja tsempattiin satasen
puurtajia. Mikolla ja Mimmillä oli niin rankkaa. Myötäeläminen oli myös
rankkaa. Jos vaan jostain olisin saanut noiduttua parille lisää voimia
ja poistettua kipua, mutta kun ei, kestettävä vaan on.
Voimalla tulee
Vihdoinkin se viimeinen kierros alkoi ja me saimme kerätä huoltopiste
pois ja alkaa valmistautumaan maaliintulon riemuun. Ja kyllä sitä riemua
olikin vaikka ei ihan heti päällepäin olisi uskonut. Tippa tuli silmään
onnesta ja Mimmille varmasti suuresta helpotuksesta. Mikko pysyi
coolina vaikka kaikkensa oli mies tälle reissulle antanut ja hiukan
vielä ehkä enemmänkin.
Oli mahtava kokemus olla todistamassa ystäväparin suurta hetkeä. SUPER
ISOT ONNITTELUT VIELÄ KERRAN, unohtamatta vanhempia konkareita eli Anua
ja Markusta. Ootte kyllä rautaa kumpikin! Seppo myös ansaitsee super
onnittelut 60 km ultamatkasta joka taittui huippuaikaan.. HYVÄ SEPE!!!
Vihdoinkin kotia kohden. Samoilla silmillä mentiin. Kiitos RedBullin
joka piti silmäni niin hienosti auki. Reissu oli joka kantilta rankka
mutta kokemisen arvoinen. Suosittelen ihan kaikille. Järjestäjät
tsemppasivat ja huolsivat hienosti juoksijoita ja tapahtuma oli kaikin
puolin muutenkin hyvin järjestetty. Sitä rauhallista lepopaikkaa jäin
kaipaamaan mutta se nyt oli pientä se.
Mahtava reissu ja mahtava ryhmä!
T.Mari