Torstai-iltana eli vajaa kaksi päivää ennen varsin omaperäisesti nimetyn ultrakisan alkua minulle kävi selväksi, että olisin sittenkin vapaana kisapäivänä. Toimitsijatehtävät oli jo jaettu hyvissä ajoin, joten
Markus Ilvalta ei löytynyt muuta hommaa kuin napsia kuvia kisaajista matkan aikana ja samalla katsoa, että ovatko kaikki tolpillaan. Juoksulappu rintapieleenkin olisi ollut tarjolla, mutta koko heinäkuun kiukutelleen nilkan takia se ei ollut realistinen vaihtoehto.
Lauantai-aamuna Riihitiellä oli jälleen kerran urheilujuhlan - ainakin pienen sellaisen - tunnelmaa. Viimeisten ohjeiden jälkeen porukka ampaisi liikkeelle ja minulle avautui vihdoin mahdollisuus tutusta reittiin. Ensimmäiseksi kuvauspaikaksi päätin ottaa Sorvantien liikenneympyrän, sillä pohdiskelin, että siinä vaiheessa porukka olisi vielä kohtalaisesti kasassa. Hetken siinä odottelin, kun aloin miettimään, että ei hemmetti - missä ne ovat? Onko ne menneet tästä jo? Ihan turhaan hermoilin, sillä reittiä tutkiessani en ollut huomannut, että kisan alkupätkä oli hiukan pidempi kuin Sorvan juoksuissa.
 |
| Alkukilometreillä riittää vielä tungosta. Kuva: Kaj Koivumäki. |
Siuron valtatie on kuuma Seuraavaksi kurvasin tankkaamaan, sillä olisihan se ollut melko noloa bensan loputtua, soittaa kilpailun johtajalle
Jukka Lehtoselle, että voiko raatobussi tulla hakemaan toimitsijan reitin varrelta. Siitä ponkaisin asemiin Siuron valtatielle. Sehän ei nimestään huolimatta ole mikään nelikaistainen moottoritie 120 km/h -nopeuksilla, joten autolle löytyi hyvin paikka tien ja pyörätien väliseltä viheralueelta. Siinä zoomasin kilpailijan toisensa jälkeen ja jo tässä vaiheessa kilpailijoiden väliset erot alkoivat venyä. Kärkikolmikon takana juoksijat etenivät 2-4 hengen ryhmissä.
Juhani Yli-Marttila oli johdossa, mutta
Marianne Mäkinen ei ollut kovin kaukana ja
Ville Niemenmaa tuli hänkin melko nopeasti heidän jälkeensä.
Satu Ansamaa ja
Päivi Linnero olivat viimeisinä, mutta hyvää vauhtia hekin.
Mari Järvisellä tuntui olevan joku pielessä, mutta onneksi hänellä oli seuraa mukana pyöräilevästä
Johanna Keräsestä. Siuron siltaa kaavailin seuraavaksi kuvauspaikaksi. Mutta kärki meni sen verran kovaa, että kun tulin sinne, he olivat jo ohittaneet sen kohdan.
Daltonin veljekset (
P. Virtanen, P. Mononen, N. Peltomaa ja
M. Silvennoinen) sain sentään ikuistettua. Jatkoin matkaani ja seuraavalla kuvauspaikalla sain huomata, että Marianne oli jo melko lähellä Juhania, ns. iskuetäisyydellä. Muitakin juoksijoita kuvasin satunnaisesti. Samalla päivitin myös tiimin FB-tiliä.
Mäkiä sais olla vähän enemmän Otamuksen siltaa kaavailin seuraavaksi pysähdyspisteeksi, sillä se on kivan näköinen paikka ja siellä oli myös 28 km:n huolto. Mutta sinne tullessani kärki oli taas jo ehtinyt ohittamaan sen paikan, joten otin uudet asemat muutama kilometrin päästä, paikasta, jossa tie alittaa rautatien. Siellä olin puolisen tuntia ja auringon lämpö alkoi tosissaan tuntua niskassa. Tässä kohdassa Marianne oli siirtynyt kärkeen ennen Juhania, Villen ollessa edelleen kolmantena.
Anu Ossberg ja Markus tulivat seuraavina. Samalla sain Markukselta tiedon, että muutamien juoksijoiden henkilökohtaiset huoltokamat olivat jääneet vahingossa maalialueelle ja että niitä oltiin tuomassa Otamuksen huoltopisteelle. Ei muuta kuin takaisin Otamukselle. Jukkaa odotellessa Daltonin veljekset saapuivat paikalle ja Mononen kertoi FB-livessä, että mm. mäkiä saisi reitillä olla lisää. Ja kyllähän siinä kävi niin, että Monosen toive myös toteutui. Jukka saapui paikalle vatsavaivojen takia keskeyttäneen Marin kanssa ja hän kertoi itse huolehtivansa, että hukassa olleet huoltokamat löytävät oikeat omistajansa.
 |
| Pelkää alamäkeä by Markus. Kuva; Teija Virtanen. |
Vapautettuna huoltokamojen viemisestä singahdin uudestaan ratin taakse ja porhalsin eteenpäin - kohti tuntematonta. Minulla ei ollut jatkoreitistä oikein mitään käsitystä, mutta päätin seurata samoja opasteita kuin juoksijat - pieniä valkoisia nuolia, jotka osoittivat suunnan eri risteyksissä. Juoksijoita ohitellessa ruuvasin usein stereot hiukan kovemmalle tai kyselin, että onko kaikki ok. Ja varsin kovakuntoista tuntui porukka olevan, sillä kaikki etenivät varsin määrätietoisesti. Näin kiidin keskellä Pirkanmaan kaunista maaseutua ja ihmettelin näkemääni; täälläkin joku näköjään asuu.
Kaikki peliin Kutalan kasinolla Kun tuli Kutalan kasinon (=kioski) kohdalle, niin kärkiviisikko oli jo mennyt menojaan, mutta sainpa mahdollisuuden kuvata muilla sijoilla olevia juoksijoita.
Pia Auvinen (100mc.fi) ja
Karim Lahimini (Lahti) juoksivat yksikseen, kun puolestaan nousujohteisesti matkanneet
Tiina Häkkinen ja
Henna Värikoski etenivät yhdessä. Välillä kävin myös kääntymässä 53 km:n huollossa ja sen jälkeen toteamassa, että missä kärki menee (Nokia River Golfin tienoilla ja Juhani oli siirtynyt kärkeen). Laskeskelin ehtiväni palata vielä reitillä taaksepäin, jotta ehtisin kuvata lisää juoksijoita. Sijalla kymmenen ollut Jyväskylä Trail Runnin
Visa Hiltunen juoksi myös yksin kuten myös FMR:n
Mari Toivonen, sillä seurakaveri
Jaana Thorström kärsi krampeista. Kun tulin Jaanan kohdalle, niin ajattelin, että nyt ei hyvä heilu, sillä kävely oli erittäin vaikean näköistä, mutta Jaana ei ollut antamassa periksi. Samalla suoralla bongasin myös ikikaksikon
Susanna Kukkulan ja
Lea Mäenpään. Tässä vaiheessa jouduin päättämään, että nyt täytyy lähteä kohti maalialuetta, että voittaja ei vain livahda maaliin ilman, että olen paikalla. Kutalan ja 53 km:n huollon väli olikin reitiltään melkoista ultrajuoksijan juhlaa. Todella pitkiä alamäkiä, joita yllätysyllätys seurasi pitkät ylämäet. Autossa kun olin, niin paarmoista en tiennyt mitään, mutta niitä kuulemma piisasi. Tässä vaiheessa minulle valkeni, että kisan nimi A & M ei viitannutkaan Anuun ja Markukseen, vaan oli todennäköisesti lyhennys sanoista Alituiseen Mäkiä.
Ei vain juoksijoilla ole kiire maaliin Sorvan maalialuetta kohti kiitäessä ohitin tietysti melkein kaikki juoksijat, mm. kolmantena edelleen olevan Villen päästin sopivasti suojatien yli Nokian Sähkötalon kohdalla. Tässä vaiheessa poikkesin hiukan reitiltä, että pääsisin ajamaan hiukan nopeammin kohti Sorvan maalialuetta. Seuraavaksi bongasin varsin vauhdikkaasti juoksevan Mariannen, mutta Juhania en nähnyt. Ensimmäinen kysymykseni Riihitiellä olikin, että ”Tuliko Juhani maaliin jo?”. No, siellä oltiin tilanteen tasalla ja kerrottiin, että Juhani on juossut harhaan.
Marianne siis tuli ensimmäisenä maaliin ja oli näin sekä naisten että koko kisan nopein juoksija. Marianne juoksi kaksi vuotta sitten Spartathlonissa naisten sarjassa kymmenen sakkiin (8.), joten häneltä olikin hyvä kysyä, että oliko reitti rankka:
- Aika rankka. Tiesin, että kun lähdetään Ellivuoreen ja sinnepäin, että tulee nousuja. Niitä oli silti yli odotusten. Mutta hyvää treeniä Spartathlonia varten, jos sinne pääsee mukaan. Rauhallisemmin olisi toki voinut lähteä liikkeelle.
Juhanin reitiltä harhautuminen aiheutti sen, että hän tuli lopulta maaliin noin kahdeksan minuuttia Mariannelle hävinneenä ja melko lailla kaikkensa antaneena. ”Mä kuolen” -kommentin jälkeen sentään irtosi kuitenkin jo parin minuutin jälkeen hiukan syvällisempi analyysi:
- Rankka reissu, hellettä ja lopussa vielä harhaanjuoksu toi ylimääräistä matkaa. Nestettä meni kait pari litraa, mutta lopussa ei tehnyt mieli oikein mitään. Kuumuus yllätti ja tämä oli kyllä yksi pisimmistä kisoista, jonka olen juossut näin kuumissa olosuhteista. Anun maratonin 50 mailisella on myös juostu auringon porottaessa, mutta tämä oli reittinä paljon vaativampi.
 |
| Tiina ja Henna esittävät yhden päivän komeimmista loppusuoran tuuletuksista. Kuva: Kaj Koivumäki. |
Tämän jälkeen juoksijoita tuli maaliin varsin hyväkuntoisina ja paikalla olijat saivat nähdä toinen toistaan komeampia maalisuoratuuletuksia. Mutta vielä reitillä oli viisi juoksijaa, joista Päivin sijainti tiedettiin melko hyvin, kun taas miesnelikon kohtalosta osattiin vain esittää hyviä arvauksia. Varustauduin neljällä kokiksella ja - taas kerran - lähdin ajamaan reittiä taaksepäin. Niko tulikin vastaan melko nopeasti Sorvan Shellin kohdalla ja hän totesi muiden tulevan melko pian hänen jälkeensä. ”Melko pian” on suhteellinen käsitys, kun reitillä on oltu jo lähes 11 tuntia, mutta kyllähän kaverukset sitten lopulta löytyivät, useamman kilometrin päästä. Mononen kärsi kovista krampeista ja eipä muillakaan tuntunut ihan suu korvissa olevan, vaikka kokis hetken ilahduttikin. Tästä kurvasin vielä kerran maalialueelle, jonka jälkeen jouduin päättämään oman kisaurakkani. Siinä vaiheessa harmitti kovasti, sillä olisin todellakin halunnut olla vastaanottamassa ultrasoturi Päivin maaliin. Ja kyllähän se Päivi sieltä tuli.
Jälkisanat: Marko Silvennoisen taannoinen kisarapsa oli muuten tiimin verkkosivujen tuhannes julkaisu eli kyllähän kymmenen vuoden aikana on tiimissä ehtinyt tapahtua paljon. Ja on siinä mm. kilometrejäkin nielty melkoinen määrä, hikeä vuodatettu, naurettu ja rakkoja kauhisteltu. Olikin oikein sopivaa, että Markon juttu oli julkaisu nro 1000, sillä se sisälsi ne elementit, joista juoksu ja moni muukin laji, on kiinni. Vaikeuksia tulee väistämättä ja välillä joutuu vähän hölläämään. Mutta sitkeys palkitaan.
Kaj Koivumäki
Kuvat: Kaj Koivumäki ja Teija Virtanen.
