Firenzen maratonmatka 2021

Otettiin Team Raholan porukan kanssa osaa 2020 Säkylän Mansikkamaratonille, josta tuli paljon menestystä tiimille mm. SAUL:n joukkuemitali M30 sarjassa. Hyviä tuloksia siis tehtailtiin Säkylässä, mutta maaliintulon jälkeen arvottiin matka Välimatkojen maratonmatkalle tulevaisuudessa. Kuuluttaja kuulutti Anun nimen ja siitähän repesi riemu. 

Aikaa arvonnasta kului miltei vuosi ennen kuin uskalsimme edes miettiä ulkomaanmatkaa, koska Covid-19. Alkusyksystä sitten uskalsimme aloittaa suunnittelun matkaa varten ja valitsimme Välimatkojen vaihtoehdoista Firenzen maratonin. Matka sijoittuisi välille 26.11.-30.11. ja vallitseva koronatilanne, joka oli jo hyvän tovin parantunut olisi marraskuussa vieläkin parempi. Tai siis niin uskottiin. Onneksi meidät molemmat oltiin piikitetty kahdesti, joka avasi meille rajat. Anu siis vain ilmoitti itsensä mukaan, mutta niinhän se on, että toisen onni on toisen epäonni. Ehkä epäonni on väärin sanottu, mutta Markus joutui maksamaan luonnollisesti matkan ihan itse ja pelkona oli myös tulevat taideostoksen vaimon toimesta.

Kaikki sujui hyvin matkamme alkuun asti, jos maailmalla riehuvaa Covidin kiihtymistä oteta lukuun. Matkasuunnitelma sai toki jo hyvissä ajoin ennen lähtöä muutoksia lentojen peruuntumisen myötä, mutta taitava matkatoimisto hoiti homman hienosti. Matkaan siis päästiin ja Helsinki-Vantaalla nähtiin muut matkalaiset sekä pitkä ja komea matkanjohtajamme, Timo Marjomäki. 

Lentokentällä pitkästä aikaa

Lensimme Pariisin kautta Bolognaan ja joka paikassa piti esittää koronapassi ja Italian päässä etukäteen täytetty maahantulolämiskä, jonka sai vastattuaan oikein esitettyihin kysymyksiin. Lämiskän tarkoitus on siis kartoittaa missä kukakin on istunut koneessa, mistä on lennelty ja terveystilanne tietysti. Tarkkaa hommaa oli siis matkan alusta asti. Myöskin maski oli oltava kaiken aikaa naamassa, syöminen ja juominen nyt sentään oli sallittua ilman maskia.

Todistukset piti olla koko ajan saativilla.

Bolognasta meidät heitettiin oikein Mersun Vitolla perille Firenzeen ja hotelli Cellaihin. Kaikki sujui jälleen ilman sanomista. Tässä kohtaa pitääkin heti mainita, että hotelli oli oikein hieno vanhempi hotelli lähellä kaikkea ja toimi oikein hyvin aamupalojaan myöten.

Ei ollu ihan normi porraskäytäväkään

Lauantaina aamupalan jälkeen lähdettiin matkanjohtajan johdolla Expoon hakemaan numeroita juoksua varten. Italiassa on otettu hyvä askel eteenpäin ajatellen ulkomailta tulevia osallistujia ajatellen. Ennen oli pakko lähettää etukäteen lääkärintodistus terveydentilasta ja lunastaa ns.runcard. Nykyään voi ilmoittautua ns. hölkkäsarjaan ilman todistuksia, ainoastaan vastuuvapauslomake pitää allekirjoittaa. Hölkkäsarjassa otetaan aika, mutta sijoituksia ei jaeta. Osallistuimme siis hölkkäsarjaan. Expoon sisään päästäkseen piti jälleen näyttää koronapassi ja kuume mitattiin. Numerot saatiin näyttämällä koronapassi ja etukäteen allekirjoitetulla ylimääräisellä Covid-lomakkeella. Tarkkaa oli siis taas, mutta näin se turvallisuus säilyy. Expo oli kattava, mutta eipä sieltä jäänyt mitään matkaan. Loppuehtoo olikin sitten pyhitetty kaupungin kiertelylle ja illalliselle.

Expossa jonotusta

Sunnuntaina kello pirahti klo 6.00 ja aikainen aamupala oli tarjolla klo 6.30. Siinä sitten laitettiin juoksukamat päälle ja lähdettiin porukalla kohti starttia ennen kasia. Lähtö tapahtui 8.30 Santa Maria del Fioren nurkilta. Lähtöalueelle päästäkseen piti ehdottomasti olla ranteessa expossa terveyskaavakkeita vastaan saatu vihreä ranneke ja maski, jota oli ohejeistettu pitämään juoksun 500 ensimmäistä metriä.

Lähtölaukaus kajahti ajallaan ja matka sai alkaa. Koko matkalla ei juurikaan ollut mäkiä, vain pari maininnan arvoista nyppylää. Nousua kertyi mittarin mukaan koko matkalta saman verran kuin Sorvan reitillä 10km matkalla. Maisemat olivat paikoitellen hienoja ja huoltopisteitä oli 5km välein, joissa oli hyvää urheiujuomaa, vettä ja monenlaista syötävää sekä geelejä jaettiin parilla pisteellä avokätisesti. Itsellä ei ollut mitään kovinkaan suuria odotuksia, kun aina on polvi tahi perä tehnyt kiusaa kesken matkaa viimeisten kuukausien aikana. Anu ei suostunut minua missään vaiheessa jättämään, vaan taivalsimme koko matkan yhdessä vain parilla pienellä kävelypätkällä. Itsestä tuntui erityisen hyvältä, kun polvi ei kiukutellut matkan aikana yhtään. Pääsimme maaliinkin n.3.57 ajassa. Maaliviivan ylitimme käsi kädessä ja viivan ylitettyämme turautimme rakkauspusun.

Evästä matkan varrella

Mitalit oli komeet

Maalialue oli kovin sekava suljettujen teiden takia ja jouduimme kysymään tietä hotellillemme. Ensimmäinen kysely palkitsi meidät varmaan kilometrin ylimääräisellä kävelyllä. Toinen kysely sitten auttoi meidät jo oikealle tielle ja pääsimme lämpöiseen suihkuun. Lämpötila oli oikeastaan koko matkamme ajan siinä n.10 astetta, mutta kolea tuuli teki siitä viileän.

Illalla sitten kävimme syömässä porukalla paikallisessa Hard Rock Cafessa, muuta ei sitten tarvittu, kun luomi alkoi painaa. No, otettiin pari palauttavaa siinä matkalla.

Maanantaina olikin sitten vuorossa kunnon kaupunkikierros ensin vaimon kanssa kahdestaan ja sitten iltapäivällä oikein oppaan kera. Opas kuului siis matkaohjelmaan. Tuli siis opittuakin jotain tällä matkalla. Illalla söimme hyvin hienossa ravintolassa hyvällä porukalla kuin kruununa hienolle matkalle ja ihmisille, joihin saimme tutustua.

Maisemat oli hienot

Tiistaina ponkastiin klo 5.00 ylös ja aloitimme kotimatkan. Kaikki sujui oikein hienosti myös paluumatkalla, kun muistettiin maskit ja koronapassit.

Kaikkiaan matka sujui hyvin, vaikka olisi voinut ajatella kaiken olevan kankeaa kaikkien rajoituksien suhteen. 

Firenzen maratonia ja Välimatkoja voi suositella kaikille.

Terveisin,

A&M

Kuvia tästä.

Ensikertalainen kirkkoveneessä

Alkukesästä tuli Anulta tekstiviesti, että Team Raholan veneessä olis tilaa, lähdenkö mukaan Pirkan Soutuun. Asiaa kauheasti miettimättä vastasin, että lähden, mutta en ole koskaan ennen kirkkovenettä soutanut. Ei kuulemma haittaa, mukana on aina myös ensikertalaisia.

Tapahtuman lähestyessä alkoi vähän jännittää, että mitenköhän tässä tulee käymään, mutta siinä vaiheessa oli myöhäistä muuttaa suunnitelmia. Alkuviikosta ”askartelin” takapuolen alustan ja Tokmannilta löytyi tarpeeksi pienet ”työmiehen hanskat”. Soutuaamuna juomareppu kuntoon, eväät pussiin ja menoksi kohti soutustadionia. Ilma oli hyvä, ei sadetta mutta ei suoraa paistettakaan. Sieltähän se iloinen Team Raholan porukka löytyi veneiden vierestä. Ainakin tässä kohtaa kaikkia hymyilytti, myös minua.

Anun hyvien viimehetken ohjeiden jälkeen asteltiin järjestyksessä veneeseen. Spider Man ilmapallo vielä keulaan kiinni ja vesille…..Töks….vene tyssäsi ennen kuin irtosi edes rantaviivasta. Olimme ilmeisesti pohjasta jumissa. Rannalta löytyi apuja ja niin meidänkin vene liukui nätisti Pyhäjärven pintaa pitkin.

Katse tiukasti sinisessä tahtiairossa…veto….veto….veto… 3 tuntia vetoa naurun, hien, kannustushuutojen, takapuolen puutumisen, rakkojen ja taas naurun säestämänä. MAALISSA!!

Haparoivin askelin suihkuun. Tunnelma hiukan sekava, eihän se nyt ihan hirveää ollutkaan J Ilta huipentui Haraldiin hyvän ruuan merkeissä ja iloisten soutajien seurassa.

Nyt kun rakot alkavat parantua, voi viime lauantaita muistella hymyssä suin.

Kiitos kaikille kanssa-soutajille!!

Eerika

Pallas-Hetta 55km Tiina Hä?:n kokemuksena

Osallistuin tiimin mukana NUTS Pallas polkujuoksutapahtumaan ja sen 55 kilometrin matkaan Pallakselta Hettaan heinäkuisena lauantaina. Tähän kesän ’kuumimpaan kisaan’ valmistautuminen alkoi kaksiosaisella korkeanpaikanleirillä. Ensimmäisen jakson muodosti Haltin vaellus, jonka tavoitteena oli karaista keho ja mieli tunturiolosuhteisiin. Tämän jälkeen suunnattiin Ylläkselle, missä oli tarkoituksena viimeistellä ’kisakunto’. Tiistaina huiputettiin Ylläs, keskiviikkona kavuttiin Kellostapulinkuruun ja torstaina taas Ylläksen laelle. Jalat oli lämmitelty, kun muu porukka saapui minua ja seuranani ollutta tiimitoveri Juiccia noutamaan perjantaina puoliltapäivin. Seuraava etappi oli kisapaikka Enontekiön Hetta. Numeroiden noudon jälkeen suuntasimme majapaikkaamme tunnelmalliseen Hotelli Hetan Majataloon. Tukevan aterioinnin jälkeen ennen nukkumaan menoa oli vielä syytä tarkastaa juoksuvaatteet ja varmistaa, että kaikki vaaditut pakolliset tavarat (lämpöpeitto, rakkolaastarit, pilli, varaenergiat…) oli myös pakattu juoksureppuun.

Aamulla sää oli vielä poutainen astellessamme maittavalle aamiaiselle. Vesisade alkoi kuitenkin jo bussia odotellessa Hetassa ja sade ja tuuli yltyivät ajomatkalla kohti lähtöä ja Pallasta. Ennen bussin lähtöä toimitsijaherra kertoi, että tunturin sää olisi haastava ja reitin varrelle johtaa vain kaksi tietä – huoltopisteille Hannukuruun ja Pyhäkerolle. Mikä siis keskeyttäessä tarkoittaisi pahimmillaan kymmenen kilometrin patikointia lähimmälle noutopaikalle. Pallaksen kisakeskuksessa tomera toimitsijanainen toitotti kuuluvasti, että vettä tulee, tuulee kovaa ja lämpötila voi tuntua jopa miinus kolme asteiselta, joten kaikille vettä pitävät tamineet päälle! Ja pyysipä vielä, että ne jotka eivät usko selviävänsä haastavista tunturiolosuhteista, jättäisivät kisan väliin. Huh huh, mutta uskoin joka sanan. Kaikella kunnioituksella luontoäitiä kohtaan luotin selviäväni unohtamatta kuitenkaan suurempaa loukkaantumisriskiä kivikkoisella, märällä polulla. Varusteet oli valittu ja pakattu huolella ja oltiinhan sitä juuri reenattu oikeaa asennetta ja malttia haastavissa tunturiolosuhteissa Haltilla edellisellä viikolla.

Oikukkaaksi ennustettu sää aiheutti päänvaivaa pukeutumiselle. Bussissa matkalla Pallakselle vaihdoin juoksutrikoot tuulihousuihin. Tämä valinta yhdessä merinovillaisen t-paidan, vedenpitävän takin, pipon ja tiskihanskojen kanssa osoittautui erinomaiseksi heti ensimmäisessä nousussa kohti Pallaksen huippua navakassa tuulessa ja sateessa. Ainoastaan pukiessa rikki menneitä villasukkia tuli hieman ikävä vetisissä mutakossa lätskytellessä, mutta selvinpä onneksi ilman rakkoja tavallisilla juoksusukilla.

Varusteet kunnossa. 

Pallaksen huipulta näkymää

Lähtiessä tiimin kanssa sovittiin, että yhdessä koetetaan mennä. Starttasimme porukalla kohti ensimmäistä kovaa nousua Pallaksen kivikkoista rinnettä ja sitähän riitti. Juhani ja Markus painelivat horisonttiin, Outi ja Nina jäivät jonnekin väkijoukkoon alempana rinteessä ja Anu, Mika, Marko ja minä päädyttiin samaan nippuun ylärinteessä. Meidän tiet erkanivat viiden kilometrin jälkeen, josta jatkoin matkaa Mikan kanssa. Työnjako oli se, että Mika veti alamäet ja minä ’oravana’ ylämäet. Niin ja muunlaista maastoahan siellä ei ollutkaan.

Eka nousu 

Maisemat oli komeita sen verta kuin sumulta ja sateelta niitä erotti näkyvyys kun tahtoi rajoittua 10-15 metriin. Kerran meni jalka lahosta pitkospuusta läpi, onneksi vain nilkkaa myören, ja hetken päästä kaivoin irronnutta kenkää suosta ääneen hekotellen. Välillä sai tiirata oikein tarkkaan, minne polku sumussa menee. Meidän kanssa melko samaan tahtiin eteni nippu ’oikeita’ polkujuoksijoita ja suunnistaja, jotka tuntuivat pinkovan karkuun alamäissä, mutta nousuissa saimme heidät taas kiinni. Me lienee varottiin hieman enemmän askeleitamme. Mukava oli siinä matkalla heidän kanssaan rupatella.

Komeita maisemia =)

Muistuttelin itselleni matkan aikana, että juo ja syö kokoajan. Geelejä ja energiapatukkaa meni aluksi sopivaan tahtiin. Ensimmäiseen huoltoon Hannukuruun saavuttaessa kuvittelin juoneeni tarpeeksi, mutta juomarakkoa vilkaistessani huomasin sen vajenneen vain puoli litraa. Se oli aivan liian vähän, sillä oltiinhan sitä oltu matkalla jo kauan ja melkein 25 kilometriä. Täytin rakon sillä verukkeella, että tulisi juotua enemmän kun reppu painaa enemmän. Saattoi kikka hieman jopa tepsiäkin. Energian tankkaus sen sijaan meni vinksalleen loppumatkan ajaksi ja geelien ja geelikarkkien popsimisvälit venyivät liian pitkiksi. Sitä niin helposti keskittyi vain maaston seuraamiseen ja etenemiseen, että ajantaju hämärtyi. Tämä on yksi ainoita syitä, jonka vuoksi voisin joskus kuvitella juoksevani kello kädessä. Saas nähdä miten käy.

Ekalla huoltopisteellä. Hymyä!

Siis hymyä!!

Ninakin poikkesi keitolla huollossa

Matkan toinen kova nousu oli Pyhäkero ennen toista huoltoa. Sumusta ilmestyi aina vain uusi nyppylä toisensa perään, eikä oikein tiennyt missä vaiheessa ollaan keron päällä. Vettä tuli taas ja tuuli, onneksi sentään selän takana, yltyi mitä ylemmäs kavuttiin. Sitten viimein polku lähti alas ja jonkin ajan päästä saavuimme toiseen ja viimeiseen huoltoon takana 43 kilometriä. Tankkasin taas vedellä, banaanilla, kekseillä ja sipseillä, nam. Toimitsija kertoi, että matka jatkuisi kilometrin polkua, kahdeksan kilsaa hiekkatietä ja kolme kilsaa asfalttitietä. Mika ehti jo manata, ettei päästä kävelemään enää yhtään ylämäkeä kuten tähän asti oli tehty. Mutta päästiinpä ja tuuletettiin joka ylämäelle J. Ne tulivat kuin tilauksesta, sillä polulla pomppimisen jälkeen ’tasaisella’ juokseminen veti jalat tukkoon. Kuulin jopa itseni toivovan ääneen, että päästäisiinpä takaisin polulle. Viimein vaihtui hiekka asfaltiksi ja vielä maalisuorallakin jaksoi hymyillä. Hyvin meni!

Vauhtia piisas

Olipa taas huisin hauska juoksutapahtuma. Minä niiiin nautin luonnon keskellä juoksusta ja polkujen asettamista haasteista! Ensi vuonna ehdottomasti uudestaan koettamaan onnea, jospa luontoäite raottaisi hieman enemmän pilviverhoa ja näyttäisi lisää komeita maisemia. Kiitos Anu, Outi, Nina, Juicci, Mika, Marko ja Markus matkaseurasta.