Unskin seikkailut jatkuvat
Dakar Senegal 65. maratonmaa
Olin juossut
maratonit Marokossa ja Tunisiassa, mutta syvä musta Afrikka oli edelleen
valloittamatta. Jotenkin ehkä hieman aristelinkin sitä, kokien tietämättömän
kunnioitusta ja lievää pelkoakin maanosaa kohtaan. Matkaan lähtöä arvelutti
enemmän myös se, että en ollut onnistumaan saamaan matkakumppania Suomesta,
vaikka muutaman klubilaisen (Country Club) perillä tapaisinkin. Tiesin hyvin
sen, että Afrikassa kaikki ei suju länsimaisella täsmällisyydellä, vaan pientä
ja hieman isompaakin säätöä saattaa matkan varrella tulla. Siitä sainkin
esimakua heti lentoasemalla matkalaukkuani vartoillessa. Väenpaljous ja kaaos
oli melkoinen ja laukkuhihnakin vaihtui toiseksi kesken kaiken, ensimmäisten
kyllä saadessa laukkunsa ilmoitetulta hihnalta. Oma laukkuni oli aivan
viimeisten joukossa ja pelkäsinkin jo, että kyytini on lähtenyt ilman minua,
sillä olin tilannut kuljetuksen hotellilta. No hotellille päästiin kolmen
aikaan yöllä, jolloin alkoi uusi säätö, kun luottokorttini ei toiminut
varausmaksua maksaessani, mutta toki minulla oli käteistä siihen vielä tässä
vaiheessa. Lopulta kaaduin rättiväsyneenä punkkaan havaiten samalla, että
huoneessa ei ollut kuin yksi sänky, vaikka olin varannut myös saksalaiselle kaverilleni
paikan kahdeksi yöksi. En jaksanut yöllä asiasta reklamoida, vaan vedin unta
pattiin, odottaen seuraavan päivän seikkailuja pieniä väristyksiä selkäpiissäni
tuntien.
|
Kotikadun rauhaa Dakarissa |
Aamulla sain
onneksi suurimmitta ongelmitta uuden kahden sängyn huoneen. Eka kerran vessassa
käydessäni huomasin, että istuimen kansi oli melkein kokonaan irti, eikä se
kuntoon tullut muutamasta yrityksestä huolimatta koko reissuni aikana. Samoin
turvaboksi oli rikki, mutta se saatiin kuntoon melko nopeasti, siitä
huomautettuani. Mutta olihan hotellini jo vuoden vanha, joten eipä tuo ihme jos
pientä miksausta kaipailikin. Itse asiassa olin varannut tavanomaista paremman
ja hieman kalliimman hotellin juuri siksi, että kaikki toimisi ja ruuan taso
olisi taattu. Ravintola olikin sitten ihan ok ja aamupalalla riittävästi
valinnanvaraa. Hotelli oli myös siisti ja henkilökunta todella palvelualtista
ja ystävällistä, eli majoitus oli kaikesta huolimatta aivan hyvää luokkaa.
Hissi oli maailman hitain, mutta minulla ei ollut mihinkään kiire. Parina
päivänä pääsin sillä jopa 12. kerrokseen uima-altaalle, vaikka kerroksia ei
ollut kuin 11 hissin mittarin mukaan. Sellaista pientä säätöä Afrikan
maaperällä.
Eka päiväni
ohjelmassa ei ollut ajateltuna paljon muuta, kuin amerikkalaisen Brentin
tapaaminen ja hänen kanssaan numeroiden nouto. Brent oli kolme varttia
myöhässä, vaikka matkaa hänen hotelliltaan ei ollut kuin 3 km. Taksi oli ollut
pahasti hukassa ja neljä kertaa työnnetty käyntiin, ei mitään sen kummempaa.
Numeroiden nouto oli ilmoitettu suurelle stadionille, mutta sieltä emme
tahtoneet löytää kuin joitain raksamiehiä. Lopulta löytyi pieni office, joka
osoittautui Senegalin yleisurheiluliiton toimistoksi. Siellä saimme
tiedoksemme, että numeroiden nouto onkin vallan eri paikassa muutaman kilometrin
päässä. Ystävällinen mieshenkilö lähti kanssamme kadulle auttamaan taksin
tilaamisessa. Yllättäen nuori naishenkilö, joka oli lähdössä autollaan, lupasi
heittää meidät numeroiden noutopaikalle. Tämä nainen ei ollutkaan ihan kuka
tahansa, vaan Senegalin paras 800 metrin juoksija, ennätys Suomen ennätyksen
luokkaa. Ilman hänen apuaan olisimme joutuneet seisomaan ihmispaljoudessa ja
äärettömässä helteessä varmaan parikin tuntia, siksi hitaasti homma näytti
hoituvan. Organisaation keltainen huomioliivi yllään nuori nainen ohitti ruuhkan,
vieden meidät maratonin johtajan huoneeseen. Siellä palvelu pelasikin sitten
hienosti ja materiaalipussit oli kourassa alta yksikön. Takaisin hotellille
lähteissä otimme taksin, maksaen ajatellusta muutaman kilometrin matkasta
normaalit kolme euroa, mutta taksi pysähtyikin täysin ruuhkaan vajaan
kilometrin ajon jälkeen. Aikamme paikallaan seistyämme tunnistin läheisen
kahvilan ja hyppäsimme kyydistä. Samassa havaitsimme satoja, ellei jopa
tuhansia ihmisiä kadulla rukoilemassa ja kaikki toiminta oli seis. Oli
perjantai ja muslimien pyhäpäivä, jolloin tämä rukoushetki on heille erityinen.
Meidänkin oli pysähdyttävä ja otettava lakki päästä ja harras ilme, sillä emme
tienneet kuinka syvästi liikkumisemme saattaisi heitä loukata. Brent, jolla
Senegalissa tuli 100 maratonmaata täyteen sanoi, että ei ole vastaavaa
tilannetta kokenut, siksi outo ja jotenkin liikuttava hetki oli ihmismassan
keskellä.
|
Tämä tyttö kun lähtee karkuun, niin lähtee kovaa. Mutta häntä on kiittäminen numeroni löytymisestä. |
|
Yleisökysymys. Onko kuva Tukholman vai Dakarin Exposta? |
Senegal
sijaitsee Länsi-Afrikassa. Se ympäröi kokonaan suomalaisten paremmin tunteman
Gambian, joka tavallaan jakaa Senegalin kahtia. Muslimien osuus väestöstä on
94%, mutta suhtautuminen muihin uskontoihin on suvaitsevaista. Maan
pääkaupungissa Dakarissa on hieman lähteistä riippuen vähän alle tai vähän
päälle kaksi miljoonaa asukasta, eli ei mikään pikkukaupunki. Maa on Afrikan
kehittyneimpiä, mutta tuloerot ovat suuret. Kuten monissa muissakin
kehitysmaissa loistoautojen vierellä kerjätään ja vastakohtaisuudet voivat olla
räikeitä. Näin Dakarissakin, kun vuohet väistelevät hienoja katumaastureita ja
ostoskeskuksen kulmalla matami levittää maton ja rupeaa myymään pähkinöitä sen
päältä. Yleisilme on kuitenkin melko siisti, olin odottanut jotain paljon
pahempaa. Odottelusta puheen ollen, illalla odottelin saksalaista Klausia
huonekaverikseni. Lopulta Klaus pisti viestin, että hän on huoneessa ja
odottelee minua. Olivat antaneet sen vanhan yhden sängyn huoneen hänelle,
vaikka yhteisestä huoneesta nimenomaan huolella sovittiin. Onneksi Klaus ei
ollut vielä pahemmin sotkenut kämppää ja vaihto sujui ongelmitta. Saimme mennä
rauhassa syömään ja valmistautumaan seuraavan päivän seikkailuihin.
|
Afrikan uljaan nousun mahtava monumentti. Suuruudenhulluutta sanovat monet paikalliset. |
Toinen
saksalainen nimeltään Dieter tuli samaisena iltana Brentin hotelliin.
Saksalaisilla ei ollut vielä numeroita, joten ne piti noutaa, mutta tällä
kertaa eri paikasta. Noin 45 km keskustasta sijaitsevassa kongressikeskuksessa
oli varsinainen kisakeskus ja Expo. Brentin ja Dieterin loistohotellilta saimme
minibussin, jolla köröttelimme paikalle Expoon ja takaisin, kuskin meitä
odotellessa. Maratonpäivänä tilasimme samaisen palvelun ja lopultakaan meille
ei selvinnyt kuka moisen lystin maksoi. Me saimme jossain vaiheessa kuskin
puhelinnumeron, johon ilmoitimme koska lähdemme ja homma pelasi loistavasti.
Annoimme toki kuskille tippiä, mutta laskua kyydeistä ei kukaan koskaan
esittänyt ja sehän sopi hyvin meille. Oma oletukseni on, että tämä auto oli
yksi isolle ranskalaiselle ryhmälle varatuista autoista, mutta homma oli sen
verran suurta, että kukaan ei osannut asiaan puuttua. Ulkomaalaisista suurin
osa oli ranskalaisia. Sehän ei ole ihme, sillä Senegal on entisenä Ranskan
alusmaana ranskankielinen maa, eikä siellä englantia juuri ymmärretäkään. Luin
jostain, että Senegalissa puhutaan 38 eri kieltä, joista muutamat ovat vain
puhekielenä vailla kirjaimia. Mutta puhetta riittää. Afrikkalaiseen tapaan
puhutaan kovaa ja elehtien ja sitä piisasi Expossakin. Sekasorto oli melkoinen,
mutta pojat saivat numeronsa ja hetken ihmettelimme tavaratarjontaa, joka
poikkesi melkoisesti länsimaissa totutusta. Expossa myytiin luonnontuotteita, hunaja,
marjoja, yrttejä ja muita elintarvikkeita, urheiluvälineiden rinnalla.
Melkoinen sekasotku.
|
Jos mitä Afrikassa oppii, niin kärsivällisyyttä ja mitä tarkoittaa hallittu kaaos. Numeroiden noutojono. |
Maratonpäivän
aamu oli yhtä helteisen tuntuinen kuin muutkin, eli tuskaa oli tiedossa.
Ensimmäinen Dakarin maraton oli heti menestys. Ennakkomainonta ja rummutus
olivat olleet suurta ja vaikka täysmaratonille ei osallistunutkaan kuin vähän
yli 900 juoksijaa, oli tapahtumassa kaiken kaikkiaan noin 16000 osallistujaa.
Jo lauantaina oli neljä eri kilpailumatkaa, joista suurin osa lapsille.
Maratoneilla oli myös sarjat viestijoukkueille, jotka ovat tyypillisiä
ulkomailla monissa maissa. Hulabaloota riitti ennen starttia ja meininki oli
riehakasta ja musiikki pauhasi ämyreistä. Lähdössä kiinnitimme huomiota nuoriin
miehiin, jotka pitivät erityistä showta. Kyseessä oli Senegalin
jalkapallomaajoukkue, joka pr-mielessä oli lupautunut juoksemaan maratonin
läpi. Arvuuttelimme missä vaiheessa laulu loppuu, eli eväät on syöty ja
ohittelinkin varmaan jokaisen näistä kavereista loppukilometreillä, vaikka oma
etenemiseni oli melko takkuista. Kuntopuoli näillä pelaajilla pitää kyllä olla
kunnossa, sijoittuihan Senegal vuoden 2002 MM-kisoissa kahdeksanneksi, eli
aivan maailmanhuippua ovat siinä lajissa. Lähes puolet startanneista keskeytti,
mikä ei yllätä kun lämpötila huitelee +35C ja korkeuseroakin reitillä oli
reippaasti. Varjokohtia ei tällä maratonilla ollut lainkaan, sillä se juostiin
uudella moottoritiellä, joka kisan jälkeen vihittiin autojen käyttöön.
|
Puolikkaan juoksijat pälyilee epätoivoisina, että mikä ihmeen valkoihoinen hirmu siinä ohitse paahtaa. |
|
Kuva maratonreitiltä. Ja miten niin hallimaratonin kiertäminen on muka tylsää. |
Seuraavana
päivänä olinkin sitten jo yksin, kun kaverit lähtivät kotimatkalle. Otin taksin
lähteäkseni ostoskeskukseen, mutta se sippasi puolen kilometrin päähän keskelle
suurta risteystä. Kuski starttasi ja sotki kaasupoljinta niin, että jos
kyseessä olisi ollut polkuauto, olisimme päässeet jo perille. Välillä hän repi jotain
johtoja kojelaudasta ja yritti solmia niitä paremmin, mutta hetken päästä kipinöiden
yltyessä sauhu oli sitä luokkaa, että pomppasin kyydistä ja hyvästelin kuskini.
Kävelin hissukseen takaisin hotellille yrittäen pari kertaa taksia, mutta en
tullut ymmärretyksi mihin olin haluamassa. Poikkeilin muutamaan kauppaan, mutta
kaupankäynnistä ei tullut oikein mitään. Ehkä suurin syy oli kuitenkin minussa.
Shoppailu ei ole vahvin lajini, varsinkin jos tuputetaan ja tyrkytetään
ankarasti, kuten maassa on tapana. Kadulla et saa kulkea rauhassa, vaan aina on
käsipuolessa jonkin sortin ”ystävä”, joka ei tarjoa eikä myy mitään, hän vain
haluaa jutella hetken. Mutta hänen siskollaan tahi serkullaan on tuossa kulman
takana maan paras kauppa ja valikoima, eikä siellä ehdottomasti pidä mitään
ostaman, katsella vaan rauhassa kauniita tavaroita. Seuraavana päivänä pääsin
onnellisesti kyseiseen ostoskeskukseen, joka olikin vain ison hotellin ohessa
oleva pieni kauppakeskus, jossa ohut lompsani sai olla aivan rauhassa. Rantatietä
ajellessamme huomiotani kiinnitti se, että monin paikoin rannassa oli
kymmenittäin juoksijoita. Oli iltapäivän kuumin hetki, mutta useimmilla oli
pitkää päällä, kuten on maan tapa. Hienoa kuitenkin havaita, että juoksemisen
aate on siellä voimissaan, mikä oli ainakin itselleni yllätys. Dakarissa ei
hirveästi nähtävyyksiä ole. Asuin aivan keskustassa, vaikka kaupungissa on
suuret hiekkarannat hienoine hotelleineen. Siellä en edes käynyt, mutta
velvollisuudeksi koin katsastaa suuren patsaan, josta olin nähnyt juttua
televisiossa Suomessa. Tämä maanosan nousun merkiksi tehty Monument De La
Renaissance Africa on valtavan kokoinen. Niin iso, että en saanut sitä ja
itseäni mahtumaan kunnolla samaan kuvaan.
t. Unski