keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Palaute toiminnastamme

Toivomme palautetta toiminnastamme. Jos haluat antaa ruusuja tai risuja, lähetä ne meille mieluiten sähköpostilla. Jokainen palaute käsitellään ja ne ovat meille todella tärkeitä, joten pistäkäähän tekstiä tulemaan.

Markus Ilva                              Anu Ossberg
ilva.markus@gmail.com           anu.ossberg@gmail.com
p. 050-5487661                         p. 040-8285700

Kiitos jo etukäteen!

tiistai 19. huhtikuuta 2016

Sorvan Satku - Mara pitkästä aikaa

Kello viisi herätyskello soi, ei siis aivan normaali vapaapäivän herätys. Päivä alkoi valjeta viileänä ja harmaana, ei sentään satanut mitään. Ensimmäiset aamukahvit nopsasti naamariin ja menoksi. Suuntana oli Sorvan satkun kisapaikka. Ellu oli ilmoittautunut talkooväkeen ja aamuvirkkujen talkoovuoro alkoi kello kuusi, kyyditsin Ellun Sorvaan ja palasin itse vielä kotiin nauttimaan aamupalaa.
Kaksikko spinningissä
Kisajohtaja Minnis otti valtaisan vastuunsa hienosti haltuun, saapumalla akateemisen varttin verran myöhässä. Tämä kuulemma on enemmän sääntö kuin poikkeus, tiesivät asiasta perillä olleet tahot valaista ensikertalaisia. Ensimmäisenä vuorossa oli huoltopisteiden kasaus. Kamat pakattiin isompaan pakettiautoon Markuksen opastuksella. Hieno juttu, että joku omistaa tilavamman kulkupelin, jolla kamat saatiin siirettyä huoltopisteille. Olisi saattanut tulla äitiä ikävä, jos teltta kaikkine tykötarpeineen olisi pitänyt mahduttaa Yarikseen. Kun paku oli saatu pakattua ja se lähti Riihitieltä matkaan, seurasivat kasausporukat perässä kohti reitin puolivälissä olevaa liikenneympyrää ja Shellin huoltista, jonne pystytettiin teltat ja muu tarvittava varustus huoltopisteitä varten.

Reitin huoltopisteiden jälkeen palattiin vielä Riihitielle, jonne kasattiin maali-alueen teltta, huoltopisteeksi ja suojaksi ajanottajille. Siinä olikin hieman haastetta, sillä yksi teltan tukijaloista oli tanakasti jumissa ja suomalaiseen tyyliin, kokeiltiin ratkaista asia raakaa voimaa hyödyntäen, sillä seurauksella, että yksi tukivarsista napsahti poikki. Harmittava takaisku paikattiin väliaikaisesti Jesarilla, kunhan ensin oli kirveellä rapsuteltu ylimääräinen jumittava teippaus tukijalasta pois. Saatiinhan se viimeinenkin teltta pystyyn ihan ajallaan.

Huoltojoukot keräsivät vielä mukaansa juomat, suolaa ja mukeja ja sitten huoltopisteelle odottamaan 100 kilometrin juoksijoiden lähtöä, joka tapahtuisi klo 8.00. Ympyräpisteellä kävi pienoinen tuulenvire, paleli ja oli kylmää, Olin varustautunut kaffeilla ja evässämpylällä, jotka mukavasti lämmittivät satasen juoksijoita odotellessa, toppatakista ja talvikengistäkään ei ollut lainkaan haittaa. Satkulle oli ilmoittautunut 5 juoksijaa, pari muutakin Juhanin, Anun ja Markuksen lisäksi. Anu huikkasi reitin varrella, että keli on mitä parhain, kun ei paista eikä sada. Juhani aloitti oman juoksunsa kuin maantiekiitäjä ja suoritti urakkansa loppuun parhaalla ajalla, hatunnoston arvoinen suoritus siis.

Aamupalan syötyäni koetin kovasti rentoutua pötköttämällä soffalla. Yritin tankata nestettä hyvissä ajoin ennen juoksua. Aika tuntui kuluvan hitaasti kun Maratonin lähtö oli kello 11. Mielessä pyöri kovasti kuinkahan mahtaa koivet kestää. Olihan edellisestä maratonista kulunut jo aikaa kaksi vuotta. On polvileikkauksen vuoksi jäänyt juoksut vähälle. Tavoitteena olis kumminkin päästä ehjänä maaliin.
Kevyttä menoa, mä niin tykkään juosta
Alkuun seurailin muiden juoksijoiden tahtia ja alkoipa siinä tuntumaan siltä, että liian lujaa mennään kuntotasooni nähden. Noh, koivet alkoi 20 kilometrin kohdalla tuntua jo raskailta. Suolaa piti ottaa, jotta ei ihan jäykistyis reidet. Leikattu polvi kesti kyllä menoa hyvinkin. Vauhti alkoi hiipumaan 30 kilometrin kieppeillä. Juomaa ja suolaa ja pientä energiaa otin tankkauspisteillä. Lisäksi vielä energiageelejäkin oli mukana. Jostain ihmeen energiapankista löytyi vielä paukkuja hivenen kiristääkin vauhtia loppukilometreillä. Aapuvaa -huuteli reidet jo viimeiselle pikkukiepille kaartaessani. Ja huhhuh -lopulta maalissa. Anun jumpissa itsensä kiduttaminen oli tuonut lisäpotkua myös juoksemiseen. Korkkasin siis juoksuni tälle vuodelle ja tästä on hyvä jatkaa seuraaville juoksutapahtumille.
Muka jaloissa painaa, ilme kertoo muuta!!

lauantai 9. huhtikuuta 2016

Sorvan Satku 9.4.2016 TULOKSE

Kuvia satkulta klikkaa tästä! Kuvat: Päivi Linnero
Kuvia lisää tästä Kuvat: Teija Virtanen


Sorvan Satku 9.4.2016 TULOKSET
Miehet 100 km
1. Yli-Marttila Juhani                 Team Rahola                                9:21:12
2. Ilva Markus                             Team Rahola                               9:43:51
3. Puskala Mika                          SSU Seinäjoki                           10:15:01
4. Tuominiemi Tomi                  JST-Kuljetuspalvelu                   10:30:49

Naiset 100 km
1. Ossberg Anu                           Team Rahola                              10:38:47

Miehet 50 km                             
1. Ruokolainen Tero                  Ultrajuoksuseura Sisu                   3:36:43
2. Mäkelä Kristian                      Karvia                                          4:29:53
3. Kangasniemi Ville                  Unit Lost                                      4:39:33
4. Korpela Janne                         Forssa                                           4:48:45
5. Laine Olli                               100mc.fi                                        4:57:20
6. Marjomäki Timo                    100mc.fi                                        5:01:03
7. Lauste Markku                       Liikuttavat                                     5:27:33
8. Hammais Eero                        Unit Lost                                       5:37:18
9. Hämäläinen Hannu                TREMK                                         5:55:04
10. Montela Kalevi                     Team Rahola                                 6:15:05

Naiset 50 km                                                            
1. Uusivirta Satu                         Janakkalan Jana                            5:02:06
2. Hämäläinen Outi                    TREMK                                        5:55:04
3. Enala Kirsi                                Forssa                                         9:35:13
4. Korpela Jasmina                     Forssa                                           9:35:13

Miehet maraton
1. Kuja-Lipasti Olavi                   Häjyt                                            3:40:04
2. Bäckström Miikka                  Lesi                                               3:56:29
3. Mononen Petri                      Team Rahola                                   4:13:42
4. Putkisaari Sami                     Ilveksen miäs                                 4:16:00
5. Perttula Mikko                                                                             4:24:54
6. Jokela Jarkko                           Team Rahola                               4:27:34
7. Gröndahl Johan                     Team Rahola                                 4:34:14
8. Pyykkönen Timo                  Wihan kilometrit                            4:39:29
9. Rutanen Pekka                        100mc.fi                                      4:40:42
10. Myllymäki Petri                    Team Rahola                               4:42:54
11. Kurvinen Jari                         Team Rahola                               5:10:39
12. Lemström Tage                      IP-08                                           5:14:53
13. Välimäki Tapani                    TREMK                                      5:14:53
14. Koivu Tapio                            Endurance                                  6:04:09


Naiset maraton
1. Tohni Tanja                              Team Rahola                                4:13:42
2. Ylivakeri Minna                       Team Rahola                                4:15:51
3. Honkanen Iina                          Häjyt                                            4:20:04
4. Laakkonen Päivi                                                                            4:51:58

perjantai 8. huhtikuuta 2016

Dakar Senegal Africa 137./#65 marathon

Unskin seikkailut jatkuvat

Dakar Senegal 65. maratonmaa

Olin juossut maratonit Marokossa ja Tunisiassa, mutta syvä musta Afrikka oli edelleen valloittamatta. Jotenkin ehkä hieman aristelinkin sitä, kokien tietämättömän kunnioitusta ja lievää pelkoakin maanosaa kohtaan. Matkaan lähtöä arvelutti enemmän myös se, että en ollut onnistumaan saamaan matkakumppania Suomesta, vaikka muutaman klubilaisen (Country Club) perillä tapaisinkin. Tiesin hyvin sen, että Afrikassa kaikki ei suju länsimaisella täsmällisyydellä, vaan pientä ja hieman isompaakin säätöä saattaa matkan varrella tulla. Siitä sainkin esimakua heti lentoasemalla matkalaukkuani vartoillessa. Väenpaljous ja kaaos oli melkoinen ja laukkuhihnakin vaihtui toiseksi kesken kaiken, ensimmäisten kyllä saadessa laukkunsa ilmoitetulta hihnalta. Oma laukkuni oli aivan viimeisten joukossa ja pelkäsinkin jo, että kyytini on lähtenyt ilman minua, sillä olin tilannut kuljetuksen hotellilta. No hotellille päästiin kolmen aikaan yöllä, jolloin alkoi uusi säätö, kun luottokorttini ei toiminut varausmaksua maksaessani, mutta toki minulla oli käteistä siihen vielä tässä vaiheessa. Lopulta kaaduin rättiväsyneenä punkkaan havaiten samalla, että huoneessa ei ollut kuin yksi sänky, vaikka olin varannut myös saksalaiselle kaverilleni paikan kahdeksi yöksi. En jaksanut yöllä asiasta reklamoida, vaan vedin unta pattiin, odottaen seuraavan päivän seikkailuja pieniä väristyksiä selkäpiissäni tuntien.

Kotikadun rauhaa Dakarissa
Aamulla sain onneksi suurimmitta ongelmitta uuden kahden sängyn huoneen. Eka kerran vessassa käydessäni huomasin, että istuimen kansi oli melkein kokonaan irti, eikä se kuntoon tullut muutamasta yrityksestä huolimatta koko reissuni aikana. Samoin turvaboksi oli rikki, mutta se saatiin kuntoon melko nopeasti, siitä huomautettuani. Mutta olihan hotellini jo vuoden vanha, joten eipä tuo ihme jos pientä miksausta kaipailikin. Itse asiassa olin varannut tavanomaista paremman ja hieman kalliimman hotellin juuri siksi, että kaikki toimisi ja ruuan taso olisi taattu. Ravintola olikin sitten ihan ok ja aamupalalla riittävästi valinnanvaraa. Hotelli oli myös siisti ja henkilökunta todella palvelualtista ja ystävällistä, eli majoitus oli kaikesta huolimatta aivan hyvää luokkaa. Hissi oli maailman hitain, mutta minulla ei ollut mihinkään kiire. Parina päivänä pääsin sillä jopa 12. kerrokseen uima-altaalle, vaikka kerroksia ei ollut kuin 11 hissin mittarin mukaan. Sellaista pientä säätöä Afrikan maaperällä.


Eka päiväni ohjelmassa ei ollut ajateltuna paljon muuta, kuin amerikkalaisen Brentin tapaaminen ja hänen kanssaan numeroiden nouto. Brent oli kolme varttia myöhässä, vaikka matkaa hänen hotelliltaan ei ollut kuin 3 km. Taksi oli ollut pahasti hukassa ja neljä kertaa työnnetty käyntiin, ei mitään sen kummempaa. Numeroiden nouto oli ilmoitettu suurelle stadionille, mutta sieltä emme tahtoneet löytää kuin joitain raksamiehiä. Lopulta löytyi pieni office, joka osoittautui Senegalin yleisurheiluliiton toimistoksi. Siellä saimme tiedoksemme, että numeroiden nouto onkin vallan eri paikassa muutaman kilometrin päässä. Ystävällinen mieshenkilö lähti kanssamme kadulle auttamaan taksin tilaamisessa. Yllättäen nuori naishenkilö, joka oli lähdössä autollaan, lupasi heittää meidät numeroiden noutopaikalle. Tämä nainen ei ollutkaan ihan kuka tahansa, vaan Senegalin paras 800 metrin juoksija, ennätys Suomen ennätyksen luokkaa. Ilman hänen apuaan olisimme joutuneet seisomaan ihmispaljoudessa ja äärettömässä helteessä varmaan parikin tuntia, siksi hitaasti homma näytti hoituvan. Organisaation keltainen huomioliivi yllään nuori nainen ohitti ruuhkan, vieden meidät maratonin johtajan huoneeseen. Siellä palvelu pelasikin sitten hienosti ja materiaalipussit oli kourassa alta yksikön. Takaisin hotellille lähteissä otimme taksin, maksaen ajatellusta muutaman kilometrin matkasta normaalit kolme euroa, mutta taksi pysähtyikin täysin ruuhkaan vajaan kilometrin ajon jälkeen. Aikamme paikallaan seistyämme tunnistin läheisen kahvilan ja hyppäsimme kyydistä. Samassa havaitsimme satoja, ellei jopa tuhansia ihmisiä kadulla rukoilemassa ja kaikki toiminta oli seis. Oli perjantai ja muslimien pyhäpäivä, jolloin tämä rukoushetki on heille erityinen. Meidänkin oli pysähdyttävä ja otettava lakki päästä ja harras ilme, sillä emme tienneet kuinka syvästi liikkumisemme saattaisi heitä loukata. Brent, jolla Senegalissa tuli 100 maratonmaata täyteen sanoi, että ei ole vastaavaa tilannetta kokenut, siksi outo ja jotenkin liikuttava hetki oli ihmismassan keskellä.

Tämä tyttö kun lähtee karkuun, niin lähtee kovaa. Mutta häntä on kiittäminen numeroni löytymisestä.
Yleisökysymys. Onko kuva Tukholman vai Dakarin Exposta?

Senegal sijaitsee Länsi-Afrikassa. Se ympäröi kokonaan suomalaisten paremmin tunteman Gambian, joka tavallaan jakaa Senegalin kahtia. Muslimien osuus väestöstä on 94%, mutta suhtautuminen muihin uskontoihin on suvaitsevaista. Maan pääkaupungissa Dakarissa on hieman lähteistä riippuen vähän alle tai vähän päälle kaksi miljoonaa asukasta, eli ei mikään pikkukaupunki. Maa on Afrikan kehittyneimpiä, mutta tuloerot ovat suuret. Kuten monissa muissakin kehitysmaissa loistoautojen vierellä kerjätään ja vastakohtaisuudet voivat olla räikeitä. Näin Dakarissakin, kun vuohet väistelevät hienoja katumaastureita ja ostoskeskuksen kulmalla matami levittää maton ja rupeaa myymään pähkinöitä sen päältä. Yleisilme on kuitenkin melko siisti, olin odottanut jotain paljon pahempaa. Odottelusta puheen ollen, illalla odottelin saksalaista Klausia huonekaverikseni. Lopulta Klaus pisti viestin, että hän on huoneessa ja odottelee minua. Olivat antaneet sen vanhan yhden sängyn huoneen hänelle, vaikka yhteisestä huoneesta nimenomaan huolella sovittiin. Onneksi Klaus ei ollut vielä pahemmin sotkenut kämppää ja vaihto sujui ongelmitta. Saimme mennä rauhassa syömään ja valmistautumaan seuraavan päivän seikkailuihin.

Afrikan uljaan nousun mahtava monumentti. Suuruudenhulluutta sanovat monet paikalliset.
Toinen saksalainen nimeltään Dieter tuli samaisena iltana Brentin hotelliin. Saksalaisilla ei ollut vielä numeroita, joten ne piti noutaa, mutta tällä kertaa eri paikasta. Noin 45 km keskustasta sijaitsevassa kongressikeskuksessa oli varsinainen kisakeskus ja Expo. Brentin ja Dieterin loistohotellilta saimme minibussin, jolla köröttelimme paikalle Expoon ja takaisin, kuskin meitä odotellessa. Maratonpäivänä tilasimme samaisen palvelun ja lopultakaan meille ei selvinnyt kuka moisen lystin maksoi. Me saimme jossain vaiheessa kuskin puhelinnumeron, johon ilmoitimme koska lähdemme ja homma pelasi loistavasti. Annoimme toki kuskille tippiä, mutta laskua kyydeistä ei kukaan koskaan esittänyt ja sehän sopi hyvin meille. Oma oletukseni on, että tämä auto oli yksi isolle ranskalaiselle ryhmälle varatuista autoista, mutta homma oli sen verran suurta, että kukaan ei osannut asiaan puuttua. Ulkomaalaisista suurin osa oli ranskalaisia. Sehän ei ole ihme, sillä Senegal on entisenä Ranskan alusmaana ranskankielinen maa, eikä siellä englantia juuri ymmärretäkään. Luin jostain, että Senegalissa puhutaan 38 eri kieltä, joista muutamat ovat vain puhekielenä vailla kirjaimia. Mutta puhetta riittää. Afrikkalaiseen tapaan puhutaan kovaa ja elehtien ja sitä piisasi Expossakin. Sekasorto oli melkoinen, mutta pojat saivat numeronsa ja hetken ihmettelimme tavaratarjontaa, joka poikkesi melkoisesti länsimaissa totutusta. Expossa myytiin luonnontuotteita, hunaja, marjoja, yrttejä ja muita elintarvikkeita, urheiluvälineiden rinnalla. Melkoinen sekasotku.

Jos mitä Afrikassa oppii, niin kärsivällisyyttä ja mitä tarkoittaa hallittu kaaos. Numeroiden noutojono.
Maratonpäivän aamu oli yhtä helteisen tuntuinen kuin muutkin, eli tuskaa oli tiedossa. Ensimmäinen Dakarin maraton oli heti menestys. Ennakkomainonta ja rummutus olivat olleet suurta ja vaikka täysmaratonille ei osallistunutkaan kuin vähän yli 900 juoksijaa, oli tapahtumassa kaiken kaikkiaan noin 16000 osallistujaa. Jo lauantaina oli neljä eri kilpailumatkaa, joista suurin osa lapsille. Maratoneilla oli myös sarjat viestijoukkueille, jotka ovat tyypillisiä ulkomailla monissa maissa. Hulabaloota riitti ennen starttia ja meininki oli riehakasta ja musiikki pauhasi ämyreistä. Lähdössä kiinnitimme huomiota nuoriin miehiin, jotka pitivät erityistä showta. Kyseessä oli Senegalin jalkapallomaajoukkue, joka pr-mielessä oli lupautunut juoksemaan maratonin läpi. Arvuuttelimme missä vaiheessa laulu loppuu, eli eväät on syöty ja ohittelinkin varmaan jokaisen näistä kavereista loppukilometreillä, vaikka oma etenemiseni oli melko takkuista. Kuntopuoli näillä pelaajilla pitää kyllä olla kunnossa, sijoittuihan Senegal vuoden 2002 MM-kisoissa kahdeksanneksi, eli aivan maailmanhuippua ovat siinä lajissa. Lähes puolet startanneista keskeytti, mikä ei yllätä kun lämpötila huitelee +35C ja korkeuseroakin reitillä oli reippaasti. Varjokohtia ei tällä maratonilla ollut lainkaan, sillä se juostiin uudella moottoritiellä, joka kisan jälkeen vihittiin autojen käyttöön.

Puolikkaan juoksijat pälyilee epätoivoisina, että mikä ihmeen valkoihoinen hirmu siinä ohitse paahtaa.


Kuva maratonreitiltä. Ja miten niin hallimaratonin kiertäminen on muka tylsää.
Seuraavana päivänä olinkin sitten jo yksin, kun kaverit lähtivät kotimatkalle. Otin taksin lähteäkseni ostoskeskukseen, mutta se sippasi puolen kilometrin päähän keskelle suurta risteystä. Kuski starttasi ja sotki kaasupoljinta niin, että jos kyseessä olisi ollut polkuauto, olisimme päässeet jo perille. Välillä hän repi jotain johtoja kojelaudasta ja yritti solmia niitä paremmin, mutta hetken päästä kipinöiden yltyessä sauhu oli sitä luokkaa, että pomppasin kyydistä ja hyvästelin kuskini. Kävelin hissukseen takaisin hotellille yrittäen pari kertaa taksia, mutta en tullut ymmärretyksi mihin olin haluamassa. Poikkeilin muutamaan kauppaan, mutta kaupankäynnistä ei tullut oikein mitään. Ehkä suurin syy oli kuitenkin minussa. Shoppailu ei ole vahvin lajini, varsinkin jos tuputetaan ja tyrkytetään ankarasti, kuten maassa on tapana. Kadulla et saa kulkea rauhassa, vaan aina on käsipuolessa jonkin sortin ”ystävä”, joka ei tarjoa eikä myy mitään, hän vain haluaa jutella hetken. Mutta hänen siskollaan tahi serkullaan on tuossa kulman takana maan paras kauppa ja valikoima, eikä siellä ehdottomasti pidä mitään ostaman, katsella vaan rauhassa kauniita tavaroita. Seuraavana päivänä pääsin onnellisesti kyseiseen ostoskeskukseen, joka olikin vain ison hotellin ohessa oleva pieni kauppakeskus, jossa ohut lompsani sai olla aivan rauhassa. Rantatietä ajellessamme huomiotani kiinnitti se, että monin paikoin rannassa oli kymmenittäin juoksijoita. Oli iltapäivän kuumin hetki, mutta useimmilla oli pitkää päällä, kuten on maan tapa. Hienoa kuitenkin havaita, että juoksemisen aate on siellä voimissaan, mikä oli ainakin itselleni yllätys. Dakarissa ei hirveästi nähtävyyksiä ole. Asuin aivan keskustassa, vaikka kaupungissa on suuret hiekkarannat hienoine hotelleineen. Siellä en edes käynyt, mutta velvollisuudeksi koin katsastaa suuren patsaan, josta olin nähnyt juttua televisiossa Suomessa. Tämä maanosan nousun merkiksi tehty Monument De La Renaissance Africa on valtavan kokoinen. Niin iso, että en saanut sitä ja itseäni mahtumaan kunnolla samaan kuvaan.


t. Unski

torstai 7. huhtikuuta 2016

2.5- 2.6.2016 on tipaton ja herkuton!!

Anu kerää nimiä allekirjoituksella ja 2euron keräyksellä tipaton & herkuton kuukauteen. Tipattomaan ja herkuttomaan voivat osallistua kaikki. Rahasummalla arvotaan hemmottelupaketti kaikkien loppuun saakka selvinneiden kesken.

Tipattomalla & herkuttomalla on kiellettyä luonnollisesti alkoholi, limsat, karkit, kakut, pullat, keksit, sipsit, jäätelöt jne.

Jos jostain syystä kuukausi käy liian haasteelliseksi, etkä saa tiimiltä auttavaa vertaistukea ja tulee repsahtamisesta ilmoittaa heti Anulle puh 040 8285700.


Kaikki mukaan

sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

March madness: Pirkan hiihto ja Hetta-Pallas-talvivaellus


Miten nämä kaksi hiihtoa liittyvät toisiinsa? Vastaus: Ei mitenkään, mutta siltikin ne liittyvät…

Viime syksynä päätimme mieheni kanssa tehdä kevään puolella hiihtovaelluksen Lapissa ja suunnitelmiin otettiin Pallas-Ounastuntureiden maasto. Kummallakaan meistä ei ollut kokemusta talvivaelluksesta. Kesäisin ja syksyisin on tullut paljonkin samoiltua, mutta Lapin talven olosuhteiden kokeminen tuntui uudelta ja mielenkiintoiselta haasteelta.

Kun sitten uudenvuodenaattona toisen pariskunnan kanssa tuli tämä reissu puheeksi, saatiin heidätkin innostumaan retkestä. Näin meitä oli lähdössä siskokset miehineen ja ajankohdaksi saatiin sovitettua pääsiäistä edeltävä viikko.

Tammikuun alussa mietin, että pitäisikö sitä joitakin kilometrejä hiihtää ennen varsinaista vaellusta ja loogiselta tuntui ilmoittautua Pirkan hiihtoon. Onhan se tehokasta hiihtää koko talven hiihdot samana päivänä ;). Mieheni hiukan yllättyi, kun sai ”Kiitos ilmoittautumisesta Pirkan Hiihtoon” -viestin sähköpostiinsa, kun ei tästä etukäteen keskusteltu. Mutta ei kuitenkaan perunut osallistumista. Kun posti toi helmikuun lopussa Pirkan hiihdon numerolaput, niin hiihto alkoi tosissaan realisoitumaan ja siinä tuli kyllä mieleeni: ”Kenen ihmeen idea, lähteä nyt hiihtämään tuollainen matka, kun ei yhtään hiihtokilometrejä ollut koko talven aikana tullut hiihdettyä!” 

Sukset oli huollettu ja muut varusteet laitettu hyvissä ajoin valmiiksi ja kroppaa huollettu sopivilla harjoituksilla sekä tankkauksella. Hiihtopäivän aamuyön tunteina kello herätti 3:50 ja siitä pikaisten aamutoimien jälkeen olimme Nokian uimahallilta lähtevässä bussissa matkalla kohti Niinisalon varuskuntaa. Linja-autossa oli rauhallinen tunnelma, hiljaista jännittynyttä puheensorinaa osan matkustajista vielä jatkaessaan keskeytynyttä yöuntaan. Mekin taisimme siinä torkahtaa ja ennen Niinisaloon pääsyä syödä mukaan pakattu aamupalaleivät.

Yö oli ollut muutaman asteen pakkasen puolella ja hiihtokeli tuntui oikein sopivalta. Pohjankaan hongiston aamussa lähtöä odotteli tuhatkunta hiihtäjää ja matkaan päästiin varuskunnan komentajan ja pastorin kannustusten sekä tykinlaukauksen saattamina. Suksi toimi ja varusteet tuntuivat oikein sopivilta. Pari-kolmekymmentä kilometriä meni kuin ”lentäen” ja siinä hiihdon lomassa ladulla tuli muutama tuttu ja tiimiläinenkin kohdattua … ainakin Jarkko ja Petri.

Päivän edetessä ja ladun lämpötilan noustessa katosi suksista pito. Huoltopisteistä saimme voiteluapua, mutta kyllä siinä hartiapankista ja korvienvälistä kysyttiin voimia. Matkanteko selvästi hidastui Kyröskosken jälkeen ja yhdessä pitkässä nousuissa oli välillä aika epätoivoinen fiilis. Hiihto meni sellaiseksi, etten edes kunnolla muista huoltopisteitä. Muistaakseni se oli Lintuharju, kun sain huoltojoukoiltamme alleni zero-sukset: pito parani ja kun mieheni sai Rokkakoskella liisteriä suksien pohjiin, niin taas mentiin. Huoltopisteistä sen verran, että niitä oli kyllä todella riittävästi ja huolto kaikkineen pelasi loistavasti.

Hiihto on niin kivaa!!
Loppumatkan haasteeksi tuli sitten lihaskrampit, vaikka olin huolellisesti hoitanut edellispäivän tankkauksen sekä matkalla hyödyntänyt huoltopisteiden tarjontaa. Merisuolaa tuli siinä otettua avuksi moneen kertaan, mutta sisäreisikrampit hidastivat nousuja ja myös laskuja, kun auraamisesta ei oikein meinannut tulla mitään.

Kärsivällisesti mieheni malttoi kanssani ”kahlata” koko 90 km ja illan hämärtyessä ihana hevosenlannan tuoksu viestitti Teivon raviradan maalialueen olevan lähellä. Maalissa muistan silmieni kostuneen euforiasta ja itsensä voittamisen tunteesta. Eikä se jälkeenpäin niin rankalta tuntunut ;)

Reilu kaksi viikkoa Pirkan hiihdosta eteenpäin olimme yöjunassa kohti Rovaniemeä. Tavaraa oli paljon: ahkio, sukset, rinkka, reppu, vaatteet, makuupussit ja -alustat, teltta, retkimuonat… Retken suunnittelu oli edennyt pääsääntöisesti sähköpostilla, mutta yksi suunnitteluilta pidettiin, jolloin katsottiin tarvikelista sekä matkareitti läpi, sovittiin työjako asioiden hoitamisisiin ja hankintojen tekemiseen. 

Suunnitelma oli lähteä Hetasta Ounastuntureiden kautta Pallastuntureille. Tämä on varmaankin monelle kesäreittinä tuttu. Talvireitti kulkee hiukan eri maita, mutta laskimme matkaksi n. 60 km. Reitin haasteellisuus tuli juurikin hiihtämisestä ahkion ja ”tetsarin” kanssa korkeuskäyriä vilisevässä maastossa.

Yövyimme matkalla varaustuvissa ja ensimmäinen etappi oli Sioskurussa. Hiihtoreittiä oli muutettu lumivyöryvaaran vuoksi. Yhtään kulkijaa reitillä ei meidän lisäksi ollut, jos ei yöllistä poromiestä lasketa, joka kävi autiotuvan puolella nukkumassa yön syvimmät tunnit ja poistui ennen auringon nousua. Hämärän laskeutuessa vaaran rinnettä juoksi kettu ja pysähtyi tarkastelemaan meitä, heilautti sitten häntäänsä ja jatkoi juosten matkaa. Taisi olla ”tulikettu”, kun pian saimme ihailla upeaa revontulien loimotusta. Seuraavana aamuna samaisen vaaran rinnettä laskeutui kaksi riekkoa papattaen toisilleen. Oli elämys viiden metrin päästä seurata riekkojen aamutoimia.

Sioskurusta jatkoimme Hannukuruun toinen toistaan upeampien maisemien tullessa vastaan. Moneen kertaan vain pysähdyimme ihastelemaan Ounastuntureiden upeutta yhdessä lumen ja auringon kanssa Rauhassa saatiin erämaassa olla, kun ei vieläkään muita kulkijoita näkynyt.
Hannukurussa meillä oli varattu olemiseen kaksi yötä ja ylellisyyttä toi sauna, jota lämmitimme ahkeraan. Nyt oltiin jo aika lähellä Pallastuntureita ja muutamia retkeilijöitä olikin liikkeellä. Hannukurussa vietetty ”ylimääräinen” päivä mahdollisti hiukan väljemmän tekemisen: hiihtämisen ilman varusteita, jutustelun, olemisen, lukemisen ja paremman illallisen jälkiruokineen (Retkivinkki: kondensoitu maito käy kinuskikermasta ja helposti voi tehdä marjapiirakan). Illat olivat rauhallisia, mitä nyt jokunen kömpi kämpästä ulos ihastelemaan revontulien näytöstä. 

Sitten kohteena oli Nammalakuru. Sieltä emme olleet saaneet varaustuvanpuolelta sänkyjä, joten suunnitelmissa oli ehtiä autiotuvan puolelle hyvissä ajoin. Kuulimme, että edellisyönä siellä oli retkeilijöitä ollut niin paljon, että kaikki eivät mahtuneet tupaan ja telttoja oli ollut pystytettynä. Yöllä tähtitaivaan alla pakkanen laski lähelle 20 astetta, joten saimme hyvän motivaatiotsempin hiihtämiseen, koska yö teltassa näissä olosuhteissa ei oikein tuntunut houkuttelevalta. Päätimme oikaista reitiltä Montellin majan kautta, vaikka kartassa korkeuskäyrät ennakoivat hurjia nousuja. Tunti noustiin jyrkkää rinnettä metsäisellä kapealla uralla. Aina välillä ahkioita kaatui, mutta takana oleva kiirehti ne kääntämään ja matka pääsi jatkumaan. Montellin majalle olikin sitten taas pelkkää laskua ja siitä enää kivenheitto Nammalakuruun. Siellä olikin kansainvälinen meininki, kun kämppä oli täynnä ranskalaisia ja latvialaisia, mutta hyvin sinne neljä suomalaistakin mahtui. 
Viimeisen hiihtopäivän etappi oli Pallas, jonne pääsimme hyvissä ajoin. Ennen matkan kruunaavaa illallista oli aikaa nauttia saunasta ja vaihtaa puhdasta päälle. Hyvin nukutun yön jälkeen istuimme linja-autossa kohti Kolaria ja siitä sitten yöjunaan kohtia Tamperetta. 

Mutta ei reissua, jossa ei jotain sattuisi: siskoni kaatui ja hänen reisilihas revähti ja se aiheutti lihasaitioon iso sisäisen verenvuodon. Minä taas kaaduin, kun sukseni kärki juuttui edellä laskeneen mieheni ahkion alle ja löin pääni kovaan kelkkauraan. Aikamoinen tälli tuli ja ”ei tartte auttaa” -fiilis oli käsin kosketeltavissa, kun muut tulivat lähelleni auttaakseen minut ylös ;) Paluumatkalla bussi ajoi kolarin Olos-tunturin kupeessa ja meillä oli tietty huoli, ehdimmekö junaan ajoissa. Ehdittiin kuin ehdittiinkin ja loppu hyvin, kaikki hyvin. Lappi tarjosi parhaintaan maisemien ja kelien puolesta auringon paistaessa koko retken ajan. Matka oli ikimuistoinen upea kokemus ja houkuttelee jo suunnittelemaan seuraavaa.