March madness: Pirkan hiihto ja Hetta-Pallas-talvivaellus

Miten nämä kaksi hiihtoa liittyvät toisiinsa? Vastaus: Ei mitenkään, mutta siltikin ne liittyvät…

Viime syksynä päätimme mieheni kanssa tehdä kevään puolella hiihtovaelluksen Lapissa ja suunnitelmiin otettiin Pallas-Ounastuntureiden maasto. Kummallakaan meistä ei ollut kokemusta talvivaelluksesta. Kesäisin ja syksyisin on tullut paljonkin samoiltua, mutta Lapin talven olosuhteiden kokeminen tuntui uudelta ja mielenkiintoiselta haasteelta.

Kun sitten uudenvuodenaattona toisen pariskunnan kanssa tuli tämä reissu puheeksi, saatiin heidätkin innostumaan retkestä. Näin meitä oli lähdössä siskokset miehineen ja ajankohdaksi saatiin sovitettua pääsiäistä edeltävä viikko.

Tammikuun alussa mietin, että pitäisikö sitä joitakin kilometrejä hiihtää ennen varsinaista vaellusta ja loogiselta tuntui ilmoittautua Pirkan hiihtoon. Onhan se tehokasta hiihtää koko talven hiihdot samana päivänä ;). Mieheni hiukan yllättyi, kun sai ”Kiitos ilmoittautumisesta Pirkan Hiihtoon” -viestin sähköpostiinsa, kun ei tästä etukäteen keskusteltu. Mutta ei kuitenkaan perunut osallistumista. Kun posti toi helmikuun lopussa Pirkan hiihdon numerolaput, niin hiihto alkoi tosissaan realisoitumaan ja siinä tuli kyllä mieleeni: ”Kenen ihmeen idea, lähteä nyt hiihtämään tuollainen matka, kun ei yhtään hiihtokilometrejä ollut koko talven aikana tullut hiihdettyä!” 

Sukset oli huollettu ja muut varusteet laitettu hyvissä ajoin valmiiksi ja kroppaa huollettu sopivilla harjoituksilla sekä tankkauksella. Hiihtopäivän aamuyön tunteina kello herätti 3:50 ja siitä pikaisten aamutoimien jälkeen olimme Nokian uimahallilta lähtevässä bussissa matkalla kohti Niinisalon varuskuntaa. Linja-autossa oli rauhallinen tunnelma, hiljaista jännittynyttä puheensorinaa osan matkustajista vielä jatkaessaan keskeytynyttä yöuntaan. Mekin taisimme siinä torkahtaa ja ennen Niinisaloon pääsyä syödä mukaan pakattu aamupalaleivät.

Yö oli ollut muutaman asteen pakkasen puolella ja hiihtokeli tuntui oikein sopivalta. Pohjankaan hongiston aamussa lähtöä odotteli tuhatkunta hiihtäjää ja matkaan päästiin varuskunnan komentajan ja pastorin kannustusten sekä tykinlaukauksen saattamina. Suksi toimi ja varusteet tuntuivat oikein sopivilta. Pari-kolmekymmentä kilometriä meni kuin ”lentäen” ja siinä hiihdon lomassa ladulla tuli muutama tuttu ja tiimiläinenkin kohdattua … ainakin Jarkko ja Petri.

Päivän edetessä ja ladun lämpötilan noustessa katosi suksista pito. Huoltopisteistä saimme voiteluapua, mutta kyllä siinä hartiapankista ja korvienvälistä kysyttiin voimia. Matkanteko selvästi hidastui Kyröskosken jälkeen ja yhdessä pitkässä nousuissa oli välillä aika epätoivoinen fiilis. Hiihto meni sellaiseksi, etten edes kunnolla muista huoltopisteitä. Muistaakseni se oli Lintuharju, kun sain huoltojoukoiltamme alleni zero-sukset: pito parani ja kun mieheni sai Rokkakoskella liisteriä suksien pohjiin, niin taas mentiin. Huoltopisteistä sen verran, että niitä oli kyllä todella riittävästi ja huolto kaikkineen pelasi loistavasti.

Hiihto on niin kivaa!!

Loppumatkan haasteeksi tuli sitten lihaskrampit, vaikka olin huolellisesti hoitanut edellispäivän tankkauksen sekä matkalla hyödyntänyt huoltopisteiden tarjontaa. Merisuolaa tuli siinä otettua avuksi moneen kertaan, mutta sisäreisikrampit hidastivat nousuja ja myös laskuja, kun auraamisesta ei oikein meinannut tulla mitään.

Kärsivällisesti mieheni malttoi kanssani ”kahlata” koko 90 km ja illan hämärtyessä ihana hevosenlannan tuoksu viestitti Teivon raviradan maalialueen olevan lähellä. Maalissa muistan silmieni kostuneen euforiasta ja itsensä voittamisen tunteesta. Eikä se jälkeenpäin niin rankalta tuntunut ;)

Reilu kaksi viikkoa Pirkan hiihdosta eteenpäin olimme yöjunassa kohti Rovaniemeä. Tavaraa oli paljon: ahkio, sukset, rinkka, reppu, vaatteet, makuupussit ja -alustat, teltta, retkimuonat… Retken suunnittelu oli edennyt pääsääntöisesti sähköpostilla, mutta yksi suunnitteluilta pidettiin, jolloin katsottiin tarvikelista sekä matkareitti läpi, sovittiin työjako asioiden hoitamisisiin ja hankintojen tekemiseen. 

Suunnitelma oli lähteä Hetasta Ounastuntureiden kautta Pallastuntureille. Tämä on varmaankin monelle kesäreittinä tuttu. Talvireitti kulkee hiukan eri maita, mutta laskimme matkaksi n. 60 km. Reitin haasteellisuus tuli juurikin hiihtämisestä ahkion ja ”tetsarin” kanssa korkeuskäyriä vilisevässä maastossa.

Yövyimme matkalla varaustuvissa ja ensimmäinen etappi oli Sioskurussa. Hiihtoreittiä oli muutettu lumivyöryvaaran vuoksi. Yhtään kulkijaa reitillä ei meidän lisäksi ollut, jos ei yöllistä poromiestä lasketa, joka kävi autiotuvan puolella nukkumassa yön syvimmät tunnit ja poistui ennen auringon nousua. Hämärän laskeutuessa vaaran rinnettä juoksi kettu ja pysähtyi tarkastelemaan meitä, heilautti sitten häntäänsä ja jatkoi juosten matkaa. Taisi olla ”tulikettu”, kun pian saimme ihailla upeaa revontulien loimotusta. Seuraavana aamuna samaisen vaaran rinnettä laskeutui kaksi riekkoa papattaen toisilleen. Oli elämys viiden metrin päästä seurata riekkojen aamutoimia.

Sioskurusta jatkoimme Hannukuruun toinen toistaan upeampien maisemien tullessa vastaan. Moneen kertaan vain pysähdyimme ihastelemaan Ounastuntureiden upeutta yhdessä lumen ja auringon kanssa Rauhassa saatiin erämaassa olla, kun ei vieläkään muita kulkijoita näkynyt.

Hannukurussa meillä oli varattu olemiseen kaksi yötä ja ylellisyyttä toi sauna, jota lämmitimme ahkeraan. Nyt oltiin jo aika lähellä Pallastuntureita ja muutamia retkeilijöitä olikin liikkeellä. Hannukurussa vietetty ”ylimääräinen” päivä mahdollisti hiukan väljemmän tekemisen: hiihtämisen ilman varusteita, jutustelun, olemisen, lukemisen ja paremman illallisen jälkiruokineen (Retkivinkki: kondensoitu maito käy kinuskikermasta ja helposti voi tehdä marjapiirakan). Illat olivat rauhallisia, mitä nyt jokunen kömpi kämpästä ulos ihastelemaan revontulien näytöstä. 

Sitten kohteena oli Nammalakuru. Sieltä emme olleet saaneet varaustuvanpuolelta sänkyjä, joten suunnitelmissa oli ehtiä autiotuvan puolelle hyvissä ajoin. Kuulimme, että edellisyönä siellä oli retkeilijöitä ollut niin paljon, että kaikki eivät mahtuneet tupaan ja telttoja oli ollut pystytettynä. Yöllä tähtitaivaan alla pakkanen laski lähelle 20 astetta, joten saimme hyvän motivaatiotsempin hiihtämiseen, koska yö teltassa näissä olosuhteissa ei oikein tuntunut houkuttelevalta. Päätimme oikaista reitiltä Montellin majan kautta, vaikka kartassa korkeuskäyrät ennakoivat hurjia nousuja. Tunti noustiin jyrkkää rinnettä metsäisellä kapealla uralla. Aina välillä ahkioita kaatui, mutta takana oleva kiirehti ne kääntämään ja matka pääsi jatkumaan. Montellin majalle olikin sitten taas pelkkää laskua ja siitä enää kivenheitto Nammalakuruun. Siellä olikin kansainvälinen meininki, kun kämppä oli täynnä ranskalaisia ja latvialaisia, mutta hyvin sinne neljä suomalaistakin mahtui. 

Viimeisen hiihtopäivän etappi oli Pallas, jonne pääsimme hyvissä ajoin. Ennen matkan kruunaavaa illallista oli aikaa nauttia saunasta ja vaihtaa puhdasta päälle. Hyvin nukutun yön jälkeen istuimme linja-autossa kohti Kolaria ja siitä sitten yöjunaan kohtia Tamperetta. 

Mutta ei reissua, jossa ei jotain sattuisi: siskoni kaatui ja hänen reisilihas revähti ja se aiheutti lihasaitioon iso sisäisen verenvuodon. Minä taas kaaduin, kun sukseni kärki juuttui edellä laskeneen mieheni ahkion alle ja löin pääni kovaan kelkkauraan. Aikamoinen tälli tuli ja ”ei tartte auttaa” -fiilis oli käsin kosketeltavissa, kun muut tulivat lähelleni auttaakseen minut ylös ;) Paluumatkalla bussi ajoi kolarin Olos-tunturin kupeessa ja meillä oli tietty huoli, ehdimmekö junaan ajoissa. Ehdittiin kuin ehdittiinkin ja loppu hyvin, kaikki hyvin. Lappi tarjosi parhaintaan maisemien ja kelien puolesta auringon paistaessa koko retken ajan. Matka oli ikimuistoinen upea kokemus ja houkuttelee jo suunnittelemaan seuraavaa.