Olympiasoihtu 1952

Tiina hä?:n urheilullisuus selittyy osittain geeniperimällä, hänen pappansa nimittäin on erittäin kova urheilumies. Ainakaan olympiasoihtua ei luovuteta kenen tahansa käsiin. 

Tämän vuoden olympiakisat on saatu päätökseen ja suomalaisten menestyksestä on monenlaisia mielipiteitä. Mitaleita kuitenkin tuli ja muitakin hyviä suorituksia, joten aivan tyhjin käsin ei piskuinen kansa taaskaan jäänyt. Palataanpa kuitenkin ajassa 60 vuotta taaksepäin kesään 1952, kun olympialaiset järjestettiin melkein kotikulmilla Helsingissä. Kisojen yksi tärkeimmistä tehtävistä oli osoitettu myös 25-vuotiaalle Korpilahtelaiselle Pekka Rajalalle, joka oli yksi tuhansista olympiasoihdun kantajista. Kisaorganisaatio ilmoitti paikan, jossa oli oltava tiettyyn aikaan, eikä urheilusta pitävälle nuorukaiselle tullut mieleenkään kunniasta kieltäytyä.

 

Tästä kunniasta ei kukaan kieltäytyisi

 

Suomeen soihtu saapui Ruotsista Haaparannan ja Tornion rajanylityspaikan kautta. Aurinkoisena heinäkuun aamupäivänä Korpilahdella entisellä nelostiellä Pekka sitten odotteli soihtua, jonka hänelle toi Muuramen viimeinen kantaja. Tätä seurasi kisaorganisaation kuorma-auto mukanaan kuljettaja, selostaja, ajanotosta vastaava johtaja ja valokuvaaja. He antoivat ohjeita ja pitivät huolen siitä, että tarkkaa aikataulua noudatettiin. Jokaisen kantajan kuljettava matka oli kilometri ja aikaa siihen oli viisi minuuttia. Kaikki kantajat eivät olleet juoksijoita saati urheilijoita, joten aikataulu saattoi olla tiukka muutenkin kuin raskaan maaston vuoksi. Pekan osuus oli tasaista hiekkatietä ja hän suoriutui siitä 1,5 minuuttia etuajassa. Valokuvaaja olikin todennut, ettei ihan tullut uutta ennätystä. Katsojia ei matkan varrella ollut paljon, sillä väki oli pakkautunut seuraavien osuuksien kohdalle kirkonkylään kannustamaan. Soihdun polttoainekapseli vaihdettiin neljän juoksijan välein, mutta se ei sattunut Pekan kohdalle. Korpilahdelta soihtu eteni Jämsään ja viimein useiden päivien jälkeen aina Helsinkiin saakka. Öisin kulkue huilasi. Olympiastadionille soihdun kantoi itse Paavo Nurmi.

Ohjeeksi oli annettu juosta kunnolla ja parhaansa Pekka kertoi yrittäneensä, vaikka tavoitteena ei ollutkaan minkään voittaminen. Nuorukaisesta ja hänen kantajakollegastaan, hyvästä ystävästään Pentistä ei tullut kuuluisuuksia tärkeän tehtävän myötä. Sen sijaan kaikki keskittyivät seuraamaan radion välityksellä varsinaisia olympialaisia ja ne olivat Pekan mukaan yhtä juhlaa. Hän muisteli kuinka silloin suomalaisetkin pärjäsivät paremmin kuin nyt. Niinkö aika kultaa muistot…

Tiina hÄ? kansainvälistyy

                                 Tiina hä? Reykjavikin puolikkaalla

Olipa hieno kokemus ensimmäinen kansainvälinen puolikkaani. Tavoitteenani oli päästä maaliin sopivasti kannustamaan muita ja niin siinä kävi. Lähdön hetkellä etsin Maria ja Tanjaa samaisesta kilometriaikaryhmästä, ja kun en löytänyt, päädyin jolkottelemaan ilman tuttuja kasvoja vierelläni. Alkumatka kului sopivaa vauhtia etenevää selkää bongatessa, ja eräs paikallinen pariskunta suostuikin vetämään minua perässään. Totta kai kerroin aikomukseni kohteliaasti. He jäivät suustaan kiinni tuttaviensa luokse puolen välin paikkeilla, ja kun en kieltä ymmärtänyt, jatkoin matkaa. Päätin edetä fiiliksen mukaan ja lönköttely tuntuikin ihan mukavalta. Joka matkalla pitää tietenkin olla harmia ja omalla kohdallani hermoni oireilivat piilottelevien kilometritaulujen vuoksi. Kun en huomannut niitä missään, päätin sitten sopivan ylämäen alkaessa aloittaa oikean juoksun. Samaan oli ryhtynyt eräs skottimies (ei, ei ollut kilttiä ja säkkipilliä), jonka kanssa etenin maaliin saakka. Tiimin kannustuksen voimalla löysin lopussa vielä yhden vaihteen loppusuoralle niin, etten maalissa huomannut järjestäjien tarjoilujakaan ja ihmismassa oli todellisessa vaarassa tulla jyrätyksi. Aloittelijalle voi käydä näinkin =)

 

Näillä eväillä irtoaa loppukiri

 

Tuntuuhan se hienolta pinkoa loppuja kilometrejä lujaa ja viimeiset täysillä, niin että vastaantulevat selät vain vilisevät. Olen nyt nauttinut lopun vauhdista kaksi puolikastani, mutta taidanpa kehitellä uuden taktiikan seuraavia matkoja varten. Alan joko yksinkertaisesti juosta kovempaa aiemmin (raholalaisittain sisulla, ei veren maku suussa). Tai voin ottaa käyttöön vanhat jalkapallo-opit ja kulkea matkan intervalleina; hiljaa – lujempaa – 80 %  –  täysillä – palautus ja alusta, tai varioiden fiiliksen mukaan. Vaikeusastetta voi lisätä ottamalla pallon mukaan. Tai osallistun maratonille, niin vaihtuu virnistely irvistelyyn ;)

Täysiä on vedetty, mutta missään ei tunnu

Matka oli kaikkinensa erittäin onnistunut ja antoisa. Islanti maana on todella tutustumisen arvoinen paikka harvoine mutta idyllisine kaupunkeineen sekä rennon ilmapiirinsä ja hienon luontonsa puolesta. Maatieteellisen tutkimuksen lisäksi teimme myös biologisia havaintoja ja löysimme Islannista uuden rodun. Oletteko ennen kuulleet maratoninseisojasta? Se on luotettava ja kaikenkarvaisia ystäviään innokkaasti kannustava laji. Vaikka vilpitön onkin, saattaa se innostuessaan keksiä jekkuja ja esimerkiksi harhauttaa toverinsa sivupolulle kesken matkan.

Tiina ja pari maratoninseisojaa. Vasemmanpuoleinen tarjoaa jo tassua.

 

Lämmin kiitos loistavalle matkaseurueelle, joka oli kerta kaikkiaan sangen epätylsää porukkaa. Ja erityismaininnan ansaitsee matkan järjestelytoimikunta. Ei muuta kuin yhdessä valitsemaan seuraavaa kohdetta, jonka katuja Rahola voi lähteä tukkimaan ;)

MasU -12

                                    Masokistin Unelma 100km

Lähdimme Anun kanssa painattamaan kesän toista 100km:n matkaa Helsingin Paloheinässä järjestettävään Masokistin Unelmaan. MasU on Peräkylän Ponnistuksen järjestämä hieno ultrajuoksutapahtuma minkä matkoina ovat 100km ja maraton. Molempien matkojen reitti kulkee mukavaa ja vaihtelevaa ulkoilureittiä pitkin millä on matkaa peräti 1,8km, sata tulee täyteen kun on kiertänyt radan hieman reilut 55 kertaa. Kuulostaa pahalta, mutta oikeasti se on ihan mukavaa, kun kaiken aikaa on seuraa radalla. Ultratapahtumissa kaikki aina kannustavat toisiaan oltiinpa sitten toista edellä tai perässä kuinka monta kierrosta tai kilometriä tahansa. Nämä ovat siis todellakin lämminhenkisiä tapahtumia.

                                    Aikainen herätys ja matka alkakoon

Raahauduin kotiin paperimiehen raskaista töistä hieman klo 22 jälkeen ja sainkin heti istahtaa viimeiselle illalliselle ennen juoksua. Loistavan aterian oli valmistanut rakas vaimoni, joka aina jaksaa tehdä kaikkea hyvää keittiössä. Syömisen jälkeen oli aika asettaa herätys klo 3.15 ja painaa pää tyynyyn. Uni tulikin mukavasti reilun tunnin pyörimisen jälkeen. Kellon parkaistua ponnahdimme ylös todella täynnä intoa ja tarmoa. Heitimme kamat autoon ja eikun menoksi.

                                   Paloheinässä ulkoilua koko päivä

Juoksua varten valmistelimme huoltopöydän ja päälle vaihdettiin sopivat juoksutamineet. Keli oli täydellinen, kirkas taivas, lämpö juuri sopiva eikä tuulta lainkaan. Tästä oli hyvä lähteä matkaan. Hyvillä mielin lähdimme kiertämään ulkoilureittiä ja kilometrejä alkoi karttumaan. Kierroksia tuli ainakin kymmenen täyteen ennen ensimmäistä pientä vastoinkäymistä. Anu viestitti, ettei kaikki ole ihan kohdillaan ja joutuisi kävelemään paljon ennen satasen täyttymistä. Itse totesin, ettei osallistuminen tainnut olla kauhean järkevää, koska omissa reisissä tuntui hieman kireältä ja painavalta, mutta matkaa jatkettiin, koska olihan vaikeuksien ilmaantuminen tiedossa. Sekin oli tiedossa, ettei vaikeuksista kannata aina välittää, kun ne saattaa mennä ohi nopeastikin.

Anun kevyttä menoa

Matka jatkui n. 30km:n, jolloin Anu väläytti idean, että kysästään voidaanko matka vaihtaa maratoniin, jolloin tilastoihin saataisiin merkintä suorituksesta. Itsellä oli sellainen tuntu tässä vaiheessa, etten todellakaan laittanut idealle vastaan, koska jalta olivat jo aikas oudot enkä ollut enää yhtään varma maaliin pääsystä. No, asiaa kysytiin ja vastaus oli, ettei merkintää tule, jos matkan jättää kesken, vaikka olisi juossut 80km, keskeytys mikä keskeytys. Anu kohautti olkapäitään ja totesi suorittavansa tässä tapauksessa koko matkan vaikka siihen menisi koko päivä.

Ei niin lennokasta, mutta eteenpäin kuitenkin

Jatkoimme matkan tekoa, mutta n. viisi kilometriä myöhemmin jouduin toteamaan itselleni, etten pysty jatkamaan maaliin asti. Kerroin asiasta ihan ääneenkin ja aloin vähentämään vauhtia. Reisiin alkoi kertymään painetta ja ilmeisesti jonkinlainen maitohappohyökkäys iski, koska menoni tyssäsi aika nopeassa tahdissa lähes kokonaan. Halusin kuitenkin jatkaa 50km:n asti ennen keskeyttämistä. Näin myös tein, vaikka viimeisellä kierrokselle en pystynyt kuin kävelemään. Ennen kierroksen täyttymistä mieleni oli hyvä, koska tiesin tekeväni oikein, mutta viivan ylitettyäni tapahtui jotain. Irroittelin numerolappua rinnasta ja silloin alkoi alahuuli väpättämään. Laskin lapun järjestäjien eteen, totesin jättäväni homman kesken ja poistuin paikalta hyvin nopsaan autolle ja sitä kautta suihkutiloihin. En ole ikinä keskeyttänyt mitään tapahtumaa ja nyt se oli tapahtunut. Kuulostaa ehkä omituiselta, mutta hetken maailma oli hyvinkin synkkä, vaikka kyseessä on ihan peruskuntoilija, ei urheilija eikä olympialaiset. Kuitenkaan siis ottamatta mitään pois loistavalta tapahtumalta, joka muuten oli 100km:n epävirallinen SM-kisa. Pahat hetket menivät nopeasti ohi ja lähdin suihkun raikkaana radan varteen kannustamaan muita ja huoltamaan rakasta vaimoani.

Markuksen jalka nousee vielä

Anu jatkoi pienistä vaikeuksista huolimatta taivallustaan ja oli pystynyt ohittamaan suurimmat vaikeudet mikä näkyi kierrosajoissa. Kierros kierrokselta Anun homma eteni kohti päätöstään ja lopulta hän saapui hyvävoimaisena maaliin ajassa 10.29 ja ansaitsi tällä suorituksella pronssisen SM-mitalin. Mitali on muuten Anulle kolmas SM-mitali ja nämä on ansaittu peräkkäisinä vuosina!

Päivä päättyi saunan ja pakastepizzan jälkeen oman peiton alle n. puolenyön aikaan. Silloin oli meidän perheen jäsenet todella väsyneitä, vaikka yhdelle oli kertynyt kilometrejä vain niukasti yli 50.

Kiitokset loistavasta tapahtumasta Peräkylän Ponnistukselle sekä mielettömän mahtaville juoksukumppaneille!!!!

Markus

Reykjavik marathon 2012

Team Raholan retki Reykjavikiin

Vihdoin koitti päivä mitä oli odotettu kuukausia eli saimme lähteä matkaamaan kohti mystistä Reykjavikia ja Islantia. Matkaan lähdettiin torstaina ja takaisin tultiin maanantaina, näiden päivien väliin mahtui kaikenlaista mukavaa ja suorastaan hämmmästyttävää.

Ensimmäinen hämmästyttävä asia oli se, että lähes 30 tiimiläistä selvisi ilman minkäänlaista kommellusta perille Islantiin. Torstaina perille päästyämme tähtäimessä oli päästä syömään ja hieman tutustumaan kaupunkiin ja näin myös kävi, Markus tosin joutui totemaan 1,5 vuorokauden valvomisen riittävän ja toteutti haaveensa painaa pää tyynyyn. Matkaan oli siis päästy ja heti matkan alusta oli käynyt selväksi, että paikka on mitä kaunein ja ihmeellisin, vaikka olimme vasta nähneet vain hyvin vähän.

Tiimiläisten tulppa rappusissa
 

Perjantai ja lauantai kuluivat perinteisten juoksumatkojen tyyliin expossa käynnissä, tankkauksen viimeistelyssä ja luonnollisesti juostessa. Expo oli hyvin järjestetty ja itse juoksutapahtumassakaan ei ollut valittamista. Juoksu starttasi lauantai aamuna maratonin ja puolikkaan osalta klo 8.40 ja kymppi lähetettiin liikkeelle klo 9.35. Reitti oli mukavan vaihteleva, kaunis maisemiltaan ja kannustusta riitti.

Maratonin reitiltä

Sunnuntaina oli vuorossa henkeäsalpaava retki missä tutustuttiin aivan mielettömän kauniisiin maisemiin, mannerlaattojen saumakohtiin, tulivuoriin, geysireihin, putouksiin sekä Blue Lagooniin missä pulikoimme oikein urakalla.

Tiimiläiset rentoutumassa Blue Lagoonissa

Kaikkiaan matka oli ikimuistoinen ja Islantia voi suositella ihan kaikille.

Mutta sitten juoksuihin. 12 tiimiläisistä ampaisi maratonille, 5 puolikkaalle ja kaksi kympille. Maratonille lähti 4 ensikertalaista, puolikkaalle yksi ja kympillä depytoi kaksi tiimiläistä. Juoksut sujuivat loistavasti ja uusia ennätyksiäkin syntyi. Tässä hieman raporttia juoksuista. Olkaa hyvät!!

                                                    Ritun eka muttei vika

Pitkä lenkki: Reykajvikin maraton 18.8.2012

 Kaikkea sitä saa päähänsä, kun alkaa juoksemaan Team Raholan porukassa! Aloitin juoksuharrastuksen noin vuosi sitten tavoitteena puolimaraton. Viime syksynä Anu sitten alkoi jo haastelemaan, että eikös Ritukin juokse ekan maratoninsa Reykjavikissa. ”Hups, ai mää vai.” No niin siinä sitten vain kävi, että olin Reykjavikin maratoonareiden kanssa lähtöviivalla aamun varhaisina hetkinä jo klo 8.40. Hotelli oli mukavasti kävelymatkan etäisyydellä, joten olimme hyvissä ajoissa lähtöalueella. Ei muuta kuin joukon hännille odottamaan starttia, mitään aikatavoitetta en pystynyt itselleni asettamaan. Tärkeintä olisi juosta hyvällä fiiliksella ja maaliin asti. Hivenen pelkäsin, miten 1,5 viikkoa sitten tapahtunut varvastapaturma vaikuttaa juoksuun.

 Olin valmistautunut maratonille ronskilla tankkauksella: hiilaripitoiset pasta-annokset ja malton-juomaa oli tullut nautittua varmasti enemmän kuin mitä olisin edes tarvinnut. Olo oli todella tuhti muutama päivä ennen juoksua. Ja  vaikka kommenttini aiheuttivat hilpeyttä, tunsin oikeasti olevani lihava ja masentunut. Ihmettelin, tätäkö tämä maratonille valmistautuminen teettää.

Ritu valmistautuu

 

Aivan uskomattoman hienoa oli päästä liikkeelle. Ensimmäiset pari minuuttia meni kävellessä, jotta edessä oleva porukka pääsi alta pois. Ihan alkukilometreillä oli paljon omakotitaloasutusta ja asukkaat olivat kannustamassa kattilakilistyksin ja huudoin juoksijoita. Kiitin kannustuksesta käden heilautuksilla. Maija, Elisa ja Markus juoksivat kanssani ensimmäiset kymmenen kilometriä. Vilkuilin välillä kilometrivauhtia ja taisin muutamaan kertaan todeta toiselle ensikertalaiselle (Markus), että ehkä meidän kahden kannattaisi vähän himmata vauhtia. Pelkäsin, josko vauhti ei riittäisi koko juoksumatkalle tai jos matkalla tulee ongelmia.

 

Kympin paikkeilla oli mukava nähdä tiimin kannustajia. Tulimme tällöin Markuksen kanssa kahden, Maija ja Elisa menivät hivenen edellä. Hyvä fiilis vain jatkui ja voimia oli todella hyvin. Toivoin koko ajan, että aurinko ei näyttäytyisi, pilvinen keli olisi ollut aivan täydellistä. Ei vain käynyt ihan niin kuin toivoin, aurinko alkoi tosiaan näyttäytyä ja keli lämmetä. Onneksi reitti oli tosi vaihteleva ja nähtävää riitti kaiken aikaa. Jo ennen viittätoista kilometriä aloin varmuuden vuoksi ottaa myös suolaa, oikea etureisi antoi silloin ensimmäisiä merkkejä. Olin pakannut juoksuvyöhön 6 geeliannosta, tällä kertaa turvauduin kierrekorkilliseen geelipussiin, joka olikin helppo avata ja sulkea hikisillä sormilla. Suolan tarve yllätti minut täysin! Kolme suolapussia hujahti ennen neljääkymppiä veden kera, onneksi sain Markukselta vielä lisäsuolaa. Muutoin juoksuvyössäni oli kaksi urheilujuomapulloa, toiseen niistä oli sekoitettu lisäksi suolaa. Kaikki juoksuvyön antimet olivat kyllä tarpeen, vaikka järjestäjän juomapisteitä olikin aikas mukavasti.

 Reitti oli suht tasainen, joitakin kipakoita mäkiä oli toki matkan varrella. Ja kun yksi niistä osui sinne 25.kilometrin kohdalle, olin ihan tyytyväinen, etten ollut juossut itseäni sippiin sitä ennen. Ja että olin tahkonnut talvella niitä Nokian Sorvan kuuluisia mäkiä!

 

Mitään erityisen vaikeata kohtaa matkan varrella ei tullut. Jokin henkinen masennus iski kolmenkympin jälkeen. Kerroin lyhyesti ja ytimekkäästi Markukselle, millaisissa fiiliksissä olin: ”V..., kun v...tuttaa.” Ei siitä sen enempää. Olin aivan onnessani, kun siellä jossain oli vielä aivan ihanan sumuinen kohta. Auringon lämmitystä en olisi enää jaksanut. Ja jossain 38.kilsan paikkeilla koin jonkin ihmeen, kun jalat yhtäkkiä kevenivät ja juoksu alkoi taas rullata mukavasti. Ei sentään niin mukavasti, että olisin yhtään enempää viitsinyt juosta kuin tuo maratonin. Ennen viimeisiä satoja metrejä vilkaisin kelloani, mitä perhanaa, maraton-matka pitäisi jo olla taitettuna ja maalia ei vain näy. Sitten Mimmi juoksi viereeni ja huusi, että nyt on enää lyhyt matka ja kohta on maalisuora. Olin ihan ihmeissäni, miten olin loikkinut noin paljon enemmän kuin piti. Ja missäköhän se maalisuora ihan oikeasti on? No, kun käännyin viimeisen kerran, huomasin, että tuossahan se maali häämöttää. Ja tiimin porukat olivat kannustamassa. Toki sitä silloin jaxoi. Otettiinpa Markuksen kanssa vielä pieni loppukiri hymyssä suin.

Loppukiri

Hyvät  fiilikset jäi ensimmäisestä maratonista.  Anun opeilla ja neuvoilla sekä koko tiimin kannustuksella juoksu onnistui oikein mallikkaasti. On vieläkin sen verran hölmö olo koko tapahtuneesta, etten osaa sanoa, oliko kyseessä eka ja vika maraton vai jatkuuko ”pitkät lenkit” joskus myöhemmin. Nöyrin mielin muistelen maraton-juoksua ja Islannin mahtavaa luontoa erilaisuudessaan.

 

                                                           Evikoskien maraton

 

Maria ja Jussi olivat päättäneet kokea maratonin haasteet kaikkien muiden onneksi Reykjavikissa tiimiläisten kanssa. Matkaan iloinen pariskunta lähti hymyssä suin, mutta miten matka sitten etenikään?

 

Alkumatka oli tosi kiva koska kannustus oli aivan mieletöntä. Pikkukaduilla asuvat ihmiset kilpailivat kenellä on kadun komeimmat kattilat paukuttamalla niitä kauhoilla ja kansilla, Maria kertaa.

15km kohdalle osui pitkä wc-jono johon tuhrautui aikaa n.15 min, jonka jälkeen uudelleen liikkeelle lähtö oli melko jäykkää. Jonotus oli pakollinen sillä hätähän ei tunnetusti "lue lakia". Juoksijoita siis riitti joten matkan teko porukassa oli senkin vuoksi mukavaa. Tästä kohtaa alkoi myöskin juoksun mäkisin osuus ja siitä olimme päättäneet nauttia.

 

Pienet "Boltit" ennen juoksua

26km juoksu sujui kuitenkin ongelmitta jolloin sitten jo puolikkaan juoksijatkin olivat hävinneet kuvioista pois. Tässä vaiheessa muita matkaan lähteneitä täyspitkään maratoniin osallistuneita ei juurikaan enää näkynyt edessä eikä takana, pariskunta kertaa etenemistään.

30km kohdalla Mariaa alkoi etoa tankkauspisteiden makeat urheilujuomat jotka ei jostain syystä imeytyneet lainkaan. Kunnon "konoset" heitettyä olo tuntui taas kuin olisi uudelleen syntynyt. Loppumatkan tankkauksesta piti huolen hesen suolapussit sekä vesi.

Jussin suolat loppuivat 30km:n kohdalla jonka jälkeen askel alkoi radikaalisti lyhetä. Askelten lyhetessä ja matkan hidastuessa täytyi myöskin päälle pukea alkumatkasta riisuttu takki lämmikkeeksi.

Loppumatka sujuikin sitten taistellen vuoroin kävellen ja juosten.

Marian huutaessa Jussille että nyt näkyy maali ei Jussi sitä heti uskonut todeksi, ajatteli sen olevan kangastus. Hän kuitenkin pian havahtui todellisuuteen kuullessaan Raholalaisten aivan mahtavan ja iloisen kannustuksen jonka voimalla juostiin viimeiset metrit. Maaliviiva ylitettiinkin sitten käsi kädessä. Heti ylitettyämme maaliviivan tuntui tosi liikuttavalta Anun hyvä vastaanotto ja huolenpito, ISO KIITOS ANULLE!

 

Kultamitalin arvoinen suoritus

Hetken toivuttuamme ja vaihdettuamme kuivaa yllemme oli aivan mahtava saada onnitteluja ja halauksia muiltakin raholalaisilta. Fiilis oli kuin muskettisotureilla..."YKSI KAIKKIEN JA KAIKKI YHDEN PUOLESTA".

-THE END- :-)

                                                             Markus J:n first

 

Eka maratooni edessä monen kuukauden odottelun jälkeen,harjoittelu oli tiimin yhteislenkit viikonloppuisin,pirkan kierroksen tapahtumat ja vähän kuntosalia.Matka oli mennyt hienosti kisa aamuun asti ja eikä vieläkään jännittänyt, kun olin ajatellut että kävellään sitten, jos muuten ei jaksa vaikka haaveena oli pystyä hölkkäämään koko matka.

 

Ei parane hötkyillä ennen starttia

 

 

Olin päättänyt taapertaa Ritun kanssa kisan läpi, kun varmaan molemmat tarvittiin kirittäjää vierelle, koska molemmilla oli eka kokomatka niin varmaan samanhenkistä menoa luvassa.Lähdettiin rauhassa hölköttelemään ja olo oli kyllä hyvä heti alusta asti ja vielä eksoottinen paikka, niin pakkohan tämän oli onnistua. Ennen puoltaväliä ritu alkoi paasaaman, että "Liian kova vauhti, ei tätä  jaksa loppuun asti", mutta ei me kyllä näköjään hidastettu yhtään, kun kilometri toisensa jälkeen kello näytti samoja kilometriaikoja.

 

Olin viime syksynä juossut pirkan hölkän ja mietin, että miten se 33km tuntuu nyt niin pitkältä,ei tule millään se raja vastaan ja alko vähän mietityttää että mitenkohän tässä käy, mutta olo oli hyvä ja tankkaukset ilmeisen onnistuneet. Ei siinä mitään muuta kun suolaa ja geeliä koneeseen niin siinähän kone jurnutti tasaista tahtia koko matkan. Loppujen lopuksi ei tarvinnut kävellä kuin juomapisteillä, otettiin rauhallisesti ettei kisko juomia väärään kurkkuun, sitäkin on kokeiltu. Noin 35km kohdalla alkoi usko palautua siinä määrin, että tiesin tästä selviytyvän ilman kävelyä loppuun asti, jalat olivat väsynee,t mutta rullasi tasaisesti ja kropassa ei merkkejä energian loppumisesta.

 

Ennen loppusuoralle kääntymistä oli jo kämppis Tarmo ja Mimmi vastassa,loppusuoralla ihmiset kannusti innokkaasti ja vielä ennen maalia tiimiläisten leiri oli villinä vastassa ensikertalaisia, kiitos siitä, mahtava päätös hyvin menneelle kisalle. Hämmentävän hyväkuntoisena oltiin Ritun kanssa maalissa.

 

Tyylikkäät ekakertalaiset

 

 

Pari päivää oli vähän kankeutta jaloissa, tosin istuttiin vähän bussissakin välillä, mutta nyt kotona ei tunnu mitään kummoista väsymystä, joten hyvä jälkimaku jäi vaikka en kyllä vielä innostunut seuraavaan koitokseen. Kiitos Anulle,Markukselle ja Elisalle vaivannäöstä ohjelmantäyteisen matkan järjestämisestä. Aika oli 4.45h P.S.Erikoisuus oli se, että sain expossa lähtönumeroksi 1 ja sitäkin ihmiset jaksoi hehkuttaa matkalla.         

 

                                                              Marin maraton   

 

Kauan odotettu matka oli vihdoinkin koittanut ja odotukset tästä reissusta oli ehtinyt paisumaan melkoisiin mittoihin vuoden aikana. Se loi sieluun pikku jännityksen siitä, että vastaisiko tuleva kokemus odotuksia vai tulisko pettymyksiä.

Matkustaminen on aina rakkaa mutta kivaa puuhaa ja onneksi kaikki sujui hienosti. Lento oli niin tasainen ja aika kului yllättävän nopsaa. Pian jo laskeuduttiin Islantiin Keflavikin kentälle.
Maisemat oli jo koneesta kurkittuna upeat ja matka bussilla hotelille tarjosi lisää näitä upeita maisemia. Tämä lupaa hyvää, mietin itsekseni.

 

Upea geysir, tosin lentokoneesta tätä ei kurkittu.

Kaikenlaisten valmistelujen ja parin päivän pyörimisen jälkeen koitti vihdoin kauan odotettu maraton. Matka hotellilta kisapaikalle oli onneksi lyhyt . Aamulla hiukan joutui arpomaan mitä päällensä pukisi kun oli aika viileää mutta päivästä pitäisi tulla lämmin. Onneksi Maija-Liisa oli osannut tehdä päätöksen juosta lyhythihaisella ja siihen päädyin sitten minäkin ja moni muu. Valinta osui oikeaan. Oltiin kisapaikalla melkein ensimmäisiä mutta pian hyväntuulisia ihmisä alkoi kerääntymään joka suunnasta. Tunnelma kohosi sitämukaan ja ilma sen kuin lämpeni auringon noustessa.

Siinä vielä porukalla arvottiin lähtökarsinoitamme ja hyvin jokainen löysi paikkansa. Minä asetuin Tanjan kanssa samaan karsinaan ja lähtölaukauksesta lädimme taivaltamaan reittiä yhdessä. Tunnelma oli huipussaan. Maisemat edelleen mahtavat. Meri tuoksui ihan mereltä ja leuto tuuli puhalteli vuorotellen viileitä ja lämpöisiä hönkäyksiä. Ilmasto oli todella erilainen ja vaihteleva. Suolaa piti ottaa hiukan enemmän kuin normaalisti ja juomaa kului.

 

Meri ei ikinä ole tuoksunut näin mereltä!

Matka eteni reippaasti vaikka nappailin välillä reitin varrelta kuviakin. Reitti oli sopivan haastava. Pari isompaa nousua selvitettiin melko kivuttomasti. Oli niin paljon katseltavaa ja kuuneltavaa, ettei juuri ehtinyt omaa oloaan mietiskellä. Hyvältä tuntui koko ajan. Kannustajia oli kattiloineen siellä täällä ja välillä bändit soitteli hyvää musaa. Mkäs siinä oli pistellä tossua toisen eteen.

Auringon paisteesta keli vaihtui nopeasti sumuun. Sumu oli niin sankka, ettei kovin montaa metriä eteensä nähnyt. Tämä sumukohta tuli jossain 30 km jälkeen. Kuumuus oli tätä ennen läkähdyttävää mutta sumu virkisti ihanasti. Lämpötila putosi johonkin 16 asteeseen. Tämä virkistävä muutos antoi tosi paljon voimia viimeisille kilometreille. Tanjalla harmillisesti vatsaa alkoi pistämään ja sen seurauksena hän joutui hiukan himmaan vauhtia. Mä jatkoin omaa tahtia koska komento tähän tuli selkäni takaa melko tiukasti.

 

Tanja komentaa tiukasti Maria jatkamaan

Noin kaksi kilsaa ennen maalia Mimmi tuli pyörällä vastaan ja se oli mieluisa ihana piristys. Vaikka en paljon siinä puhumaan pystyny niin Mimmi onnistui antamaan voimia taistella loppuun. Sumukin oli jo hävinnyt ja aurinko posootti taas kuumasti. Onneks enää niin vähän. Tien varressa kannusti muitakin tiimiläisiä iloisella meiningillä. Ulkomailla korostuu aina omien kannustusjoukkojen merkitys ja se on iso. Maalisuoralla iho meni ihan kananlihalle koska siellä kannustus oli mahtavaa ja kisaselostaja oli täysillä tunnelmassa mukana.

Kaiken kaikkiaan omalta osalta täyden kympin juoksu ilman minkäänlaisia ongelmia. Pieni ajan parannus ja mitali kaulassa oli hyvä suunnata nokka kohti edessä olevia huikeita kokemuksia. Näistä kokemuksista on turha kirjoittaa raporttia, ne pitää kertoa ja parhaassa tapauksessa jokaisen ostaa lippu Islantiin ja kokea itse. Suosittelen.

 

Mari ja kohtalaisen upea putous

Ja lopuksi ISO kiitos matkan järjestäjille / vetäjille eli Markukselle, Anulle ja Elisalle. Kiitos koko huikealle kannustusryhmälle reitin varrella. Tanja ansaitsee oma kiitoksen seuran pidosta maratonin aikana. Tanja muuten kehui, ettei ole koskaan puhunut maratonin aikana näin paljoa ja mä totesin etten ole koskaan ollut näin hiljaa maratonin aikana :D

Niin ja yksi iso kiitos "sinkkuboxilaisille" kärsivällisyydestä ja hyvästä yhteiselosta. Toivottavasti kukaan ei saanut traumoja pikku epäkohdista ;D

Onnittelut vielä jokaiselle hienoista juoksuista ja erityisesti ensikertalaisille matkan pituudesta riippumatta.

KIITOS HIENOSTA IKIMUISTOISESTA REISSUSTA!

Lotan eka maraton Tykköön Kesäyössä 7.7.2012

Alkukesän mukavasti menneen HCR:n puolikkaan jälkeen aloin varovaisesti haaveilemaan, että josko jo tänä kesänä uskaltautuisi kokonaiselle. Niinpä koitin hiukan pidentää lenkkejä parin seuraavan kuukauden aikana. Silti lopullisen päätöksen uskalsin tehdä vasta kesäkuun loppupuolella; Tykköön kesäyönmaraton olisi SE eka. Koitin siskoani Annaakin kovasti ylipuhua mukaan, mutta hän pitäytyi alkuperäisessä suunnitelmassaan urakoida 'vain' puolimaratonin samaisessa tapahtumassa. Edeltävällä viikolla otin sitten tosi rauhallisesti, vain muutama lyhyt ja kevyt lenkki ja muutaman päivän neste- ja hiilaritankkausta. Ilmat olivatkin mitä kesäisimmät sillä viikolla, suorastaan hellettä loppuviikolla.

Aikamoinen jännitys oli kyllä päällä, tuntuu että edeltävän yön unet jäivät kyllä todella vähiin, eikä sitten iltapäivästäkään uni tullut silmään vaikka koitin pieniä päivätirsoja ottaa. No, vihdoin klo 19 starttasimme kohti Kankaanpäätä ja Tykköötä Annan kanssa. Olimme perillä hyvissä ajoin ja ajelimmekin autolla reitin, jonka minä siis tulisin kiertämään neljään kertaan, läpi. Ei paha, mukavaa maalaismaisemaa asfaltilla ja osan matkaa pientä hiekkatietä pelto/metsämaisemalla eikä mitään isompia ylämäkiäkään havaittavissa.. Sitten haettiin numerolaput ja chipit ja vietiin tavaroita pukkarina toimivaan koululuokkaan. Ja siihen ainoaan vessaan jonottaessa vierähti myös muutama tovi. Sitten vaan yleistä häröilyä alueella ja varustuksen tarkistusta sataan kertaan.. Ilma oli lähes trooppisen lämmin ja todella kostea. Ukkostakin oli luvattu yöksi. Päätin selvitä kahdella pienellä juomapullolla vyössä, koska huoltopisteitä kuitenkin oli ihan mukavasti tarjolla. Geelejä ja suolaa pakkasin kanssa vyön taskuun. Kivasti tuli tsemppausta muilta tiimiläisiltä, josta porukkaa osallistumassa molemmille matkoille. Olin kyllä tässä vaiheessa niin jännityksissä, että muistikuvat aika hataria :)

Jännitystä ilmassa

Startti tapahtui sitten vihdoin kello 22. Lähdin matkaan omaa, rauhallista vauhtia, musiikista ja maisemasta nauttien. Mukavasti se jännitys sitten alkoi haihtua siinä ensimmäisten kilometrien aikana, oikeastaan olo oli ihan rauhallisen varma ja tiesin jotenkin että pystyn tähän ja vedän tän loppuun, vaikka mitä tulisi. Ihan ekoilla kilsoilla oli lehmälauma, joka hiukan uteliaana tuijotteli juoksijoita tienvieren aitauksesta, muistan ajatelleeni, että eipä taida teitä enää kolmen-neljän tunnin jälkeen paljon ihmetyttää kun viimeistä kierrosta tästä ohi taaperran. Kaikkea kummallista sitä mielessä liikkuu ja ympäristöstä havaitseekin pitkän suorituksen aikana.

 Kolme ekaa kierrosta menikin siinä ihan mukavasti omalla vauhdilla tasaisesti siihen 33 km asti. Välillä sateli rankastikin, mutta oikeastaan se oli vain piristävää, kun ilma oli kuitenkin melko painostava. Ainoa haittapuoli oli, että tuli vähän hämärää siellä metsäosuuksilla kun satoi. Oli kuitenkin aina piristävää kun tuli tuttuja vastaan ja tuntemattomatkin morjesteli. Järjestäjien puolelta oli kanssa mukavaa tsemppausta ja jutun heittoa. Pointsit heille siitä.

Otin geelejä ja suolaa suunnitelmani mukaisesti ja sitä nestettä kyllä kului hurjat määrät! Tuntuu, että omiakin pulloja sai täyttää melkein joka huoltopisteeltä, jotenkin se ilma oli niin kuluttava. Koitin vuorotellen juoda vettä ja urheilujuomaa, ettei krampit iskisi. Ja onneksi oli sitä suolaa, niin se neste tuntui kuitenkin ihan hyvin imeytyvänkin. Viimeisellä kierroksella alkoikin sitten hiukan tossu painaa ja askel hidastua, mutta mitään varsinaisia fyysisiä vaivoja ei ollut eriteltävissä. Ei edes se jalkapöytä, joka oli vihoitellut enemmän tai vähemmän Helsingistä asti. Huomasin siinä samalla todeksi Anunkin paljon muistuttaman yleisen lihaskunnon tärkeyden; sen verran juoksu alkoi loppukierroksella tuntumaan vatsa- ja hauisilihaksissa! Yö alkoi jo melkein vaihtua aamunkajoon viimeisiä kilsoja taivaltaessa. Anna lähtikin sitten vikalle kiekalle autolla vielä tsemppaan ja ottaan kuvia, muistan jo vähän hermostuneenikin kun ajeli siinä vierellä ja otti kuvia sekä tuputti kaikkea mahdollista evästä, vaikka mä mielestäni jaksoin ihan hyvin :) No, ehkä se vauhti oli sen verran jo hitakaista, että siskoparka ajatteli mun kyykähtävän hetkenä minä hyvänsä.

 Viimeisillä neljällä kilsalla oli sitten sitä hiekkatietä ja lopun asfalttiosuus, jossa tuntui olevan se reitin ainoa ylämäkikin. Vähän joka paikkaan jo koski ja jomotti, kun maali vihdoin vikan mäen päällä häämötti hämärässä aamuyössä.. ja siellä tiimin porukkaa ja Anna vastassa ja vikat kymmenet metrit kannustamassa! Mahtava tunne kyllä, oli se sen arvoista, ajattelin kun makaronijaloillani sen maaliviivan vihdoin ylitin kello 02.50. Voittajafiilis, eipä muuta voi sanoa! Suurkiitos ihanalle siskolle huollosta ja tsemppauksesta ja tiimiläisille kovasta kannustuksesta.

                                     Eka on takana ja monta edessä

Lotta

p.s Ainoa harmitus reissussa oli, että puhelin oli jostain syystä mennyt välillä pois päältä ja sports trackerista jäi juuri ne kriittiset viimeiset kymmenen kilometriä pois. Tämä sitten oli suurin huoli maalissa :D

IHANA PIRKAN SOUTU 28.7.2012

Team Rahola sai tämän vuotiseen Pirkan soutuun kaksi täyttä kirkkovenettä lähtöviivalle. Lähdimme soutamaan toisen aallon lähdössä, koska ainakaan vielä tiimillä ei ole omaa kirkkovenettä. Ehkäpä tulevaisuudessa?

Kahden veneen täyttäminen tiimiläisillä on todella iso asia. Kaksi venettä meillä ja 13 kaikilla muilla yhteensä, ei todellakaan huonosti! Hymyilevät ja toisiaan kannustavat tiimiläiset löysivät omat veneensä, ja yhteen hiileen lähdettiin puhaltamaan 35km:n matkan ajaksi.

Tässä hieman tunnelmia, yksi molemmista veneistä. Olkaa hyvät!

Jaana kertaa mukavaa kokemustaan

Kun kuulin alkukesästä puhuttavan Pirkan soudusta, niin en paljonkaan kiinnittäny siihen huomiota, sillä ajattelin, että se ei ole minun juttuni, että siihen tarvitaan vain raamikkaita miehiä. Mutta lopulta kuitenkin lähdin mukaan ja hyvä olikin, sillä se oli loistava tapahtuma. Kaikki meni vihdoinkin nappiin ainakin omalta osaltani. Ilmakin oli mitä loistavin!

Team Rahola II:n Muumi-vene

Minun venekunnassani oli kymmenen ensikertalaista. Ja kymmenen naista ja neljä miestä, joten naisenergiaa oli yllin kyllin. Aivan kuin olisin havainnut perämiehessämme hetken huolestuneen ilmeen kun hänelle selvisi, että olemme lähes kaikki aloittelijoita. Mutta ei hätää, hän piti hyvin ohjat käsissään ja opetti meille soudun niksejä. Sanoisin että veneessämme oli suorastaan hauskaa. Olimme niin intoa täynnä ja huumori kukki ja soutu luisti alkukangertelun jälkeen. Välillä olin jopa lievässä hurmiossa kun airoparit menivät voimalla tasatahtia ja vene kiisi pitkin Pyhäjärven pintaa. Ja kun oli vielä niin kaunista! Ahdastahan siinä veneessä oli. Vieressäni istuvan Tiinan kanssa onnistuimme tönimään käsivarsiamme mustelmille ja edessä istuvan Jari sai välillä kolauksen airostani (anteeksi vielä kerran). Ja takana istuvan Mian jutut nauratti niin, että meinasin seota rytmistä. Tässä lajissa kuulemma kädet piti tulla rakoille, peräpään piti olla todella kovilla ja kaikkea muuta tuskaa. Itselläni tuli vatsalihakset hiukan kipeäksi matkan aikana. Sekin parani kun huomasin hengittää syvempään ja ottaa paremman ryhdin soutuun. Venekuntamme tuli Teiskotar- kirkkoveneellä 11. sijalle ajassa 3 tuntia 16 minuuttia 12 sekuntia.  Kiitos koko porukalle hyvästä yhteishengestä ja rennosta asenteesta ja reippaasta menoasta!!

T. Jaana

                                Team Rahola I:n tyylinäyte alkumatkasta

Timon tuntemuksia

 Aloitetaanpa kertomalla, etten ole koskaan soutanut mitään kirkkovenettä. Viime kerrasta mökkiveneelläkin on jo useampi vuosi aikaa, eikä kuntosalien soutulaitteissakaan ole tullut vietettyä aikaa. Ymmärtänette siis pöyristyneen reaktioni, kun Johanna kertoi minulle puhelimessa ilmoittaneensa minutkin mukaan mitään kysymättä. "35 kilometriä? Et oo tosissas?!" ***

              Innokkaat soutajat. Johanna kertoi Timolle, että ny mennään soutaan       

 Vannoin toki kostoksi ilmoittavani hänet salaa vaikkapa ensi kesän Finntriathloniin... Mutta lähdin kuitenkin soutamaan, vaikka hiukan närästikin. Oli sentään komea, helteinen kesäpäivä ja seurakin oli mitä parhainta.

 Kun lopulta liikkeelle päästiin, vene tuntui alkuun liikkuvan hyvinkin kevyesti, etenkin harjoittelukierroksen aikana. Varsinainen soutumatka alkoi kuitenkin tuntua raastolta jo ennen puoltaväliä. Reidet ja pakarat alkoivat hiljalleen jumiutua, ja kovan istuimen vuoksi persus alkoi olla tulessa pyöräilyshortsien pehmusteista huolimatta.

                             Team Rahola II ohittaa juuri ennen Sotkan virtaa

 Tiimin kannustus, Pienet tauot, hyvät eväät sekä vuoroin toisella ja vuoroin toisella pakaralla soutaminen auttoivat kuitenkin jaksamaan loppuun asti, vaikka viimeiset kilometrit alkoivat tuntua maileilta. Rannassa oli hiukan hutera olo vielä suihkun jälkeenkin, mutta kun sai illemmalla hieman murua rinnan alle, alkoi olo tuntua hiljalleen ihmismäiseltä... ainakin toistaiseksi.

 Seuraavana aamuna nimittäin ihmismäisyys oli täysin haihtunut ja muistutin lähinnä haudasta noussutta (muutenkin kuin ulkonäön puolesta). Joka paikkaan koski, ruoka ja juoma eivät maistuneet yhtään ja vietin päivän lähinnä sängyssä ja sohvalla. Väsytti niin, että nukuin suurimman osan vuorokaudesta. Iltaan mennessä aloin hiljalleen toeta, ja tätä kirjoittaessa, kolmantena soudunjälkeisenä päivänä alkaa vähitellen tehdä mieli jo lenkille.

                     Timo ja Kalle miettivät toista kierrosta saaren ympäri

 Siis tiivistäen: tuskaa paatissa. Ja seuraavanakin päivänä. Hauska kokemus, ja siitä kiitos tiimille, mutta ensi kerralla taidan jäädä rannalle.

-Timo

                                                             Jo helpottaa

 *** Huom. Nämä eivät ole täsmälleen käyttämäni sanat, koska tämä on koko perheen sivusto.

                                      Markuskin nautti soutamisesta

Savonlinnan maraton 22.7.

Kaikki tietää Savonlinnan Oopperajuhlat, mutta nyt juostaan myös maratonia tässä kulttuurin merkkipaikassa. Toisen kerran järjestetty maraton ei vielä osanottajamäärillä voi kehuskella, mutta reitin kauneus ja keskikesän ajankohta saattavat tulevaisuudessa houkutella reippaammankin osanottajajoukon.

Hieman maisemaa reitin varrelta

Ajelimme Outin kanssa Savonlinnaan kaikessa rauhassa lauantaipäivän aikana pitäen reilusti taukoja. Matkaa kertyi Jyväskylän kautta noin 400 km. Oopperajuhlien takia hotellien hinnat olivat pilvissä, joten netistä bongattu laivayöpyminen houkutti edullisuudellaan ja eksoottisuudellaan. Ja kaiken tämän tämä 106-vuotias höyrylaiva S/S Heinävesi sitten toteuttikin. Hytti oli pieni ja toiletti eri kerroksessa, kuten suihkukin vielä kerrosta ylempänä, mutta niin vain yö tuli vietettyä ja aistittua satavuotista tunnelmaa. Alus seilaa päivät ja ottaa yöpyjiä illalla satamaan saavuttuaan. Anu ja Markus olivat myös Savonlinnassa, mutta elelivät hulppeasti Casino Hotellin hoivissa. Kävimme illalla heidän kanssaan syömässä kivassa Majakka restoraanissa, joka sijaitsi aivan laivamme vieressä. Markus noitui flunssanpoikastaan, mikä sitten lopulta pisti hänet tyytymään huoltopojan hommiin.

S/S Heinävesi? No ei, mutta Pimpula 1.

Sunnuntain sää oli lämmin, lähes helteinen, eikä varjopaikkoja reitllä juuri ollut. Maraton oli kahtena lenkkinä ja silmänruokaa oli runsaasti Olavinlinnasta hulppeisiin järvimaisemiin. Lämmön lisäksi isohkot mäet tekivät reitistä melko vaativan, etten sanoisi rankan. Juoksimme eka kiekan Outin kanssa yhdessä tasan kahteen tuntiin ja fiilikset oli ihan hyvät. Toisen kierrokset puolenvälin jälkeen ajattelin tehdä oman juoksuni, mutta koska reidet tuntuivat melko tönköiltä, luovuin ajatuksesta ja juoksin kuitenkin Outin kanssa yhdessä. Viitisen kilsaa ennen maalia sain uuden hepulin ja spurttasin kovaan loppukiriin. Päätöstä edesauttoi se, että Outilla oli ollut niin kehno vaihe välillä ja vauhdit pudonneet, vaikka lopun hänkin tuli tosi reippaasti selkiä plokaten. Toinen ja jos rehellinen olen, tärkeämpi syy irtiottooni oli se, että huomasin tutun kaverin menevän jonkin matkaa edellämme. Tiesin tämän kaverin voittaneen sarjani viime vuonna, joten sain siitä hirmuisen adrenaliinipaukun ja kiristin minuutin pois kilometrivauhdeista. Ohitin hänet heittämällä ja loppukiri kantoi maaliin asti, jossa kuulutettiin tulevani sarjani kolmanneksi. No pytty siitä lämmitti mieltä ja lisää mielihyvää seurasi kun Outi tuli kohta sarjavoittajana maaliin. Elvyimme tosi nopeasti ja liikuntahallin rappusilla nautittu soppalounas maittoi mukavasti ja oli aika ottaa nokka kohti kotimatkaa. Anu ja Markus olivat siinä vaiheessa varmaan jo hotellin poreammeessa, siksi reippaasti Anu maratoninsa taas porhalsi.

                                                  Pyttykerholaiset                                

Ajelimme takaisin Mikkelin kautta, vaikka siellä olleet Kuninkuusravit hieman pelottivakin liikennevirroillaan. Autoja olikin sitten tien päällä solkenaan, mutta mitään ruuhkia ei ollut ja saimme painaa päämme tyynyyn kotona jo reilusti ennen puoltayötä. Aamulla töissä oli hieman nuhruinen olo, mutta se kuuluu oleellisena osana tähän maratonharrastukseen.

terkuin Unski

Elokuun raholalainen: Jaana

Tässä naisessa sisua piisaa

Koko lailla vuosi sitten Team Raholan juoksuporukka ja jumppaväki sai uuden aktiivisen jäsenen, kun Jaana Putkinen liittyi riveihin. Liikunta on ollut aina tärkeä osa Vuorentaustassa asuvan farmaseutin elämää: nuorena hän harrasti innokkaasti jazztanssia ja modernia tanssia sekä taitoluistelua, aikuisena on tullut kokeiltua mm. salsaa, ja nyt ykköslajiksi on noussut juoksu. Kahden jo aikuiseksi varttuneen lapsen äiti nähdään säännöllisesti myös pumpissa, jota hän ryhtyi harrastamaan pitääkseen yllä lihaskuntoa. Myös spinningiä Jaana on innostunut kokeilemaan Raholassa.

Jaana kertoo harrastaneensa aina ”kevyttä lenkkeilyä”, mutta määrätietoinen juoksuharrastus on melko uutta. Juoksukunnon kasvaessa ja lenkkimatkojen pidentyessä hän alkoi kaivata tavoitteellisempaa treenausta.

– Olin jo pitkään miettinyt, että tähän pitää saada jotain lisää, ja viime syksynä ilmoittauduin Varalan maratonkouluun. Samoihin aikoihin löysin netistä Team Raholan ja elokuussa 2011 lähdin mukaan ensimmäistä kertaa yhteislenkille: olin ajatellut, että pitäisi löytää jokin porukka, ettei tarvitsisi aina juosta yksin, ja tämä oli sopivasti lähellä, Jaana muistelee.

Hän on löytänyt helposti oman paikkansa Team Raholassa ja viihtyy sekalaisessa joukossa.

– Täällä on kiva käydä, mukana on iloisia ihmisiä.

Eka maraton ääriolosuhteissa

Erittäin hyvä peruskunto ja vuosien ”kevyellä lenkkeilyllä” hankittu kokemus mahdollistivat sen, että ensimmäisiin juoksutapahtumiinsa Jaana osallistui jo viime keväänä. Ensimmäinen puolimaratoninsa hän juoksi toukokuussa Helsingissä ja heti kesäkuussa oli vuorossa ensimmäinen kokomaraton Tukholmassa.

Ja kuten tiedämme, Tukholma osoittautui silkaksi extremeksi: lämpötila oli lähellä nollaa, taivas syyti vettä juoksijoiden niskaan ja lähes myrskynopeuksilla puhaltava tuuli viimeisteli vähemmän miellyttävät keliolosuhteet. Moni heikkohermoisempi (lue: allekirjoittanut) olisi jättänyt homman sikseen sään todettuaan, mutta ei Jaana.

– Kun oli päätetty lähteä, niin ei tullut mieleenkään jäädä hyttiin lojumaan! Juoksu oli kamala: olin jo lähdössä ihan kylmissäni, reidet tuntuivat puupökkelöiltä enkä päässyt juoksemaan normaalivauhtiani. Se oli alusta loppuun tuskaa ja taistelua, Jaana tilittää.

Äärimmäisestä sisusta ja asenteesta kertoo se, että vastuksista huolimatta Jaana ei edes miettinyt keskeyttämistä vaan pohti jo juostessaan, miten harjoittelua pitäisi jatkaa, jotta seuraava maraton olisi helpompi. Tälle naiselle ei voi kuin nostaa hattua! Seuraava maraton on edessä jo syyskuussa Tallinnassa – ja 99 %:n varmuudella se on ensimmäistä helpompi, sillä harvoin noin surkeaa säätä osuu maratoonarin kohdalle.

Luonto lähellä sydäntä

Juokseminen on Jaanalle paitsi kunnon ylläpitoa ja sosiaalisia suhteita myös yksi tapa nauttia luonnosta. Hän pitää paljon myös pyöräilystä luonnon helmassa ja käy toisinaan patikoimassa esimerkiksi Seitsemisessä. Ensimmäinen oikea Lapin-vaellus tuli tehtyä kuitenkin vasta tänä kesänä Team Raholan kanssa.

– Olen käynyt paljon laskettelemassa Lapissa ja miettinyt, että kesävaellus olisi kiva, mutta aiemmin ei ollut tullut siihen tilaisuutta, hän kertoo.

Jaana Lapissa, taustalla komea tunturi.

Vaelluskin oli melko rankka kokemus sekä fyysisesti että henkisesti. Maasto oli haastavaa raskaan rinkan kanssa, ja Tarmolle sattunut onnettomuus järkytti ja harmitti koko seuruetta. Onneksi siitä kuitenkin selvittiin.

– Loppujen lopuksi reissusta jäi hyviä muistoja ja olisin valmis lähtemään uudestaan. Nautin Lapin luonnosta ja sen äärettömyydestä, Jaana toteaa.

Ja luontoelämyksiä on tänä kesänä riittänyt, sillä pian Lapin-vaelluksen jälkeen Jaana lähti sisarensa ja tämän miehen kanssa purjehtimaan Saaristomerelle.

Purjehdusreissullakin piti välillä juosta.

– Oli hienoa olla ensin Lapin kairalla ja sitten aivan erilaisessa ympäristössä merellä. Karun kauniita molemmat, hän sanoo.

Matkoja, kirjoja ja käsitöitä

Jaana pitää matkustamisesta myös kotimaan rajojen ulkopuolella. Hän on käynyt esimerkiksi Keski-Euroopan kaupungeissa, viime vuosina määränpäinä ovat olleet Unkarin pääkaupunki Budapest ja Katalonian helmi Barcelona. Kaukaisimmat matkakohteet ovat olleet hektinen New York ja Kuuban eksoottinen Havanna: ne tuntuivat niin kiinnostavilta kaupungeilta, että Jaana lähtisi mieluusti käymään kummassakin uudestaan.

Mutta elämä ei ole pelkkää liikuntaa ja matkustelua. Jaana harrastaa mieluusti myös lukemista, historiaa käsittelevät kirjat ovat hänen suosikkejaan: viime aikoina hän on lukenut runsaasti esimerkiksi antiikin Roomasta kertovia teoksia. Myös kotimaan historia kiinnostaa, esimerkiksi sisällissodan aikaisista Tampereenkin tapahtumista kertova Veriruusut on tullut luettua hiljattain. Jaana pitää myös käsitöistä, ja käsin neulottuja villapuseroita onkin ”kaappi pullollaan”.

– Vaikka kaikki matkat ja muut jännät tapahtumat ovat ihania kokemuksia, niin kuitenkin tärkeintä on HYVÄ ARKI, Jaana tiivistää elämänfilosofiansa.

Teksti: Minna N.
Kuvat: Jaanan kotialbumi