Rimi Riga maraton 18.5.2025 puolimaraton by Johannas Silvennoinens

 Rimi Riga maraton 18.5.2025 puolimaraton

Tämä maraton tuntui alusta asti kiinnostavalta lyhyen matkustuksen takia ja päätin treenata itseni maraton kuntoon ja tavoitella jopa henkilökohtaista ennätystä. Työkiireet ja hektinen elämä kuitenkin taas vaihteeksi yllättivät ja hiihtokilometritkin jäivät alle kahteenkymmeneen, joten maaliskuussa päätin olla järkevä ja lyhentää matkaa puolella. Kivi vierähti heti sydämeltä ja sain kaksi n. 15km pitkistäkin keväälle aikaiseksi. Ja eikun matkaan!

 

Riikasta ei ollut itselläni mitään mielikuvaa tai odotuksia,  vanha kaupunki osoittautui ihan kauniiksi ja viihtyisäksi. Hotelli oli vanha, mutta siisti. Meidän huoneessa kaikki toimi moitteetta, mutta joillakuilla oli hieman vaikeuksia saada tekniikka toimimaan. Ruoka oli kaikissa ravintoloissa erinomaista ja odotusajatkin olivat inhimilliset isosta ryhmästä huolimatta.

 

Juoksuaamuna maratoonarit starttasivat jo 7:00 ja puolimaraton 9:00, joten kerkisimme hyvin aamupalalle ennen starttia. Aamupalan jälkeen huoneeseen valmistautumaan ja sovittiin yhteislähtö aulasta 8:10. Väinäjoen ylitys siltaa pitkin ja viimeinen bajamaja piipahdus ja jännittyneet iloiset juoksijat etsivät lähtökarsinan. Retsi taisi olla ainoa, joka noudatti ohjeita ja meni D karsinaan, me muut jäimme C karsinaan. Itselläni oli suunnitelmana lähteä liikkeelle ihan hissukseen ja ainoa tavoite alittaa 3h aikaraja. Kävelin kaikessa rauhassa starttiviivalle jonon perässä, käynnistin kellon ja otin ensimmäiset hölkkäaskeleet. Edessä näkyi monta tiimiläistä, mutta päätin pysyä suunnitelmassa ja tehdä oman rauhallisen juoksun. Silja juoksi aika huikua edessäni ja hänen edellään Kirsi ja Simo. Päätin ottaa Siljan kiinni ja vaihtaa muutaman sanan ja Silja kertoi, että meinaa pysyä Kirsin ja Simon peesissä niin pitkään kuin pystyy. Tiesin kokemuksesta heidät huomattavasti itseäni nopeammiksi juoksijoiksi ja kerroin Siljallellekin, että parempi antaa heidän mennä menojaan, eikä väsyttää itseään suotta.

 

Jatkettiin Siljan kanssa yhdessä eteenpäin. Tarkkailin kelloa aika ajoin ja vauhti näytti hyvältä 7:20, laskujen mukaan keskivauhdin piti olla alle 8:30, että päästään alle 3h maaliin. Loppuun piti jättää reserviä, kun ei yhtään tiennyt paljonko vauhti hiipuu ja joudutaan kävelemään. Maraton reitti oli kaunis ja keväinen, meille ei sattunut pahaa sadettakaan vaikka pilvistä olikin. Kannustus oli loistavaa ja sitä oli paljon! Todella hyvä tunnelma. Monessa paikassa oli kuuluttajia mikrofonien kanssa kuuluttamassa ja hauskin kannustus meille oli: Team Finland! Silja and Johanna! Cha cha cha, Cha chaa! Edellisenä yönä oli ollut euroviisut ja Käärijä muistettiin vieläkin, meillä oli hauskaa ja hymy herkässä. Kilometrit hupenivat huomaamatta ja puoliväli lähestyi lupaavasti. Vauhti pysyi samassa 7:20 ja jalat tuntuivat hyviltä. Muistin ottaa energiaa riittävän usein ja juomapisteiltä juotavaa. Tapahtuman ehdottomasti mieleenpainuvin pätkä oli vapauden aukiolla, jossa seisoi jonossa korokkeilla kansallispukuisia nuoria ja muutama muorikin ja orkesteri soitti ja kansallispukuinen kuoro lauloi. Siitä tuli kyyneleet silmiin, Upeaa! Siitä sai valtavasti energiaa.

Silvennoiset ku Hormiat

Reitti jatkui niin, että juoksijoita tuli paikka paikoin meitä vastaankin ja joukossa oli myös maratoonareita, sai ruveta katsomaan näkyykö tuttuja ja kurvasihan se Anu sieltä vastaan. Fiilis oli meillä molemmilla todella hyvä ja taisin hokea Siljalle moneenkin kertaan, että tämä on hienoin juoksutapahtuma, jolle olen osallistunut ja tämä on ikimuistoisin juoksu. Kilometrit vain vähenivät ja olo oli uskomaton, juoksu tuntui edelleen kevyeltä. Reitti meni uudestaan kansallispukuisten ohi ja hikisellä kädellä läpäytin heidän kaikkien kättä, jokaiselta sain 100 metriä energiaa lisää. Muutama kilometri ennen maalia tulivat vastaan vielä Marko, Henry ja Hannu joilla oli maratonia jäljellä vielä vähän enemmän, kuin meillä puolikasta.

 

Meillä maali lähestyi ja tuntui uskomattomalta, kuinka helposti matka oli taittunut, mutta Siljan seura ja tapahtuman tunnelma sen tekivät. Maalisuoralla tartuimme Siljan kanssa toisiamme kädestä ja juoksimme rinta rinnan maaliin. Oma aikani oli 2:45:46 ja Siljan 2:45:48.

Näin jälkeenpäinkin täytyy sanoa, että tämä tapahtuma jäi kyllä mieleen yhtenä parhaista juoksutapahtumista ja harvoin saa nauttia samanlaisesta flowsta! Kiitos Anu ja Markus taas tästäkin kokemuksesta ja kiitos mukavalle ja hyväntuuliselle matkaseurueelle!

 

-Johanna S

Spartathlon 2024

Tässä pientä reissurapsaa Spartathlonin reissusta, johon Anu osallistui ja Markus sitten koitti huoltaa juoksijaa.

Anu selvitti Spartan ensiyrittämällään 2019, jonka piti olla se yksi ja ainoa kerta tuossa juoksussa, mutta uudestaanhan sinne piti hänen lähteä 2022. -22 kisa jäi kesken mahtavien kramppien johdosta jo puolivälin heippeille ja seuraavalla yrittämällä 2023 oli huonoa onnea matkassa, kun flunssa nujersi sisukkaan juoksijan jälleen puolivälin haminoille. Vaikka tuo viimeinen keskeyttäminen ei johtunut huonosta kunnosta, niin Anu päätti reenata kerrankin kohti jotakin tavoitetta ja se oli tietty Spartathlon 2024.

Spartallehan ei vain ilmoittauduta mukaan, vaan sitä varten pitää olla sinne oikeuttava tulos määrätyistä kisoista. Anulla oli tulos jo Espoon 24h kisasta, mutta välitavoite oli kuitenkin tehdä hyvä tulos -24 Espoon 24:lla. Naisilta vaaditaan arvontaa varten vähintään 170km tulos 24h:n kisoista ja suoran paikan saa lisäämällä tuohon +25% eli 212,5km. Suoraa paikkaa Anu ei saanut, mutta ei siitä kyllä unelmoinutkaan. Tulos 204,7km oli Anun enkka ja antoi hyvää luottamusta tulevaan.

Arvonta suoritettiin keväällä ja arpaonni oli kohdillaan, joten oli aika ilmoittaa mukaan itse juoksija ja huoltaja. Osallistumismaksu on saanut paljon kritiikkiä jo muutaman vuoden ajan, kun se on tupannut vuosi vuodelta nousemaan, mutta kyllä tuo hinta pitää sisälläänkin paljon. 950€ sekä juoksijalta että huoltajalta saattaa kuulostaa suolaiselta, mutta hintaan kuuluu majoitukset Ateenassa 4 yötä ja Spartassa 1-2 yötä. Yksi yö Spartassa, jos kaikki menee hyvin ja 2 yötä, jos joutuu keskeyttämään. Majoituksen lisäksi ruokailut kuuluvat hintaan, bussikuljetukset starttiin, mahdolliseen majoitukseen kauempana Spartassa ja muut kyydit mitä tarvitaan. Kisan aikana huolto on kattavaa ja myöskin huoltajat ovat otettu huomioon monella pisteellä, joista saa evästä. Näiden lisäksi pitää ottaa huomioon, että tämän eteen tehdään tuolla ympäri vuoden hommia ja suurimmalta osalta vain rakkaudesa lajiin. Ja kuuluuhan kisan jälkeinen gaalakin tietysti hintaan kyyteineen ja eväineen.

Varasimme lennot ja vuokrasimme auton huoltoa varten jo hyvissä ajoin. Kaikki oli siis valmista ja Anun reenit jatkuivat suotuisissa tuulissa läpi kesän ja alkusyksyn.

Lopulta koitti aika hypätä koneeseen kohti Ateenaa. Lähdimme matkaan jo keskiviikkona ja otimme omaan piikkiin yhden yön hotellissa. Varatessamme hotellia tuolle yölle emme tienneet mikä hotelli meille tulee järjestäjän puolesta, joten jouduimme luonnollisesti vaihtamaan hotellia, mutta eihän se mitään. Järjestäjä arpoo hotellit maittain ja meille osui Golden Sun-hotelli Glyfadasta, joka oli tieltä kuuluvaa meteliä lukuunottamatta hyvä mesta. Ruokailut täällä oli järjestetty lounaan ja illallisen osalta läheiseen ravintolaan, jossa saimme maistuvaa ruokaa ja vähintäänkin riittävästi. Spartan hotelliarvonnassa meille kävi huono säkä, kun saimme kaukaisimman mahdollisen hotellin Belle Helenen n.50km:n päästä. Tuolla hotellilla muuten paljoakaan merkitystä lopulta ole, mutta sinne siirtyminen pitkän valvomisen jälkeen alkaa tuntumaan.

Matkustus sujui hyvin ja ekan yön jälkeen siirryimme hotellista toiseen, kävimme hakemassa numerolapun ja muut tarvittavat dokumentit hotelli Oasiksesta, jossa käsittääkseni useimmiten kisakeskus sijaitsee. Viime vuoden tapaan numeroiden jako myöhästyi pari tuntia, mutta saimme aikamme kulumaan jutustelemalla Spartathlon legendojen Eiolfin, Sepon ja Arin kanssa altaan reunalla. Tuolla porukalla on yhteensä yli 40 onnistunutta suoritusta Spartathlonilta.

Numerojen jaon jälkeen hyppäsimme ratikkaan ja suhautimme kiertelemään Pireusta, suurta satamakaupunkia. Pireuksen jälkeen olikin sitten illallisen vuoro eikä muuta enää tarvittu. Perjantaina suhautettiin sitten kurkkaamaan Akropolis, josta jäimme suoraan sovitulle tapaamiselle Oasikseen muiden suomalaisten kanssa. Tsemppipalaverin jälkeen laitettiin kaikki valmiiksi lauantaita varten ja kävimme läpi suunnitelmat. Syöminkien jälkeen sitten unille ja kello herättämään neljän korville.

Bussi tuli noutamaan juoksijat klo 5:45 ja lähtikin aikataulusta poiketen liikkeelle kohti starttia 20min. myöhässä, mutta kuitenkin ihan riittävän ajoissa ehtiäkseen Akropolikselle klo 7.00 mennessä, jolloin lähtö tapahtui.

Itse laitoin huoltoautona toimineen Skoda Scalan iskuun, eli kannoin tavarat kyytiin ja katsoin huoltokamat paikoilleen. Tässä kohtaa puuttui vain jäät kylmälaukusta. Ensimmäinen kohta, jolla juoksijoita saa huoltaa sijaitsee n.44km:n kohdalla Megarassa tien vieressä olevan entisen huoltsikan kohdalla. Nappasin Arin kyytiin Oasikselta ja lähdettiin juoksijoiden perään n.klo 8.00. Päästiin huoltopisteelle hyvissä ajoin ja käytiin hörppäämässä vielä kaffit ja sain samaisesta paikasta ostettua jäitä. Tässä kohtaa alkoi jo tuntua lämpö ihan kivasti, kuuma päivä oli siis tulossa ihan ennusteiden mukaan. Kärki tuli kaffilamme ohi n.maratonin kohdalla reippaana siinä 2h50min ajassa. Oli siis aika mennä virittämään huoltokamat huoltopisteelle. Tässä kohtaa tiemme Arin kanssa erosi suunnitelman mukaan, kun hän hyppäsi Noora Honkalan huoltotiimiin. Jäljelle jäi siis vain Markus ja Skoda! Anun eka maraton sujui ajassa 3:46:46, joka hieman yllätti huoltajan. Yllätyksestä huolimatta juoksijalle saatiin uudet juomat reppuun ja energiat kyytiin sekä tietty Anu najautti kitusiinsa metwurstilla päällystetyn suklaa-vaniljamuffinssista puolet. Voi veljet, mitä herkkuja sitä juoksulla saakaan! Aikaraja tässä kohtaa on 5h10min. Anulla jäi raatobussiin reilu tunti, joka on todella hyvin.

Ekan kohtaamisen jälkeen keli oli lämmennyt kunnolla ja oli selkeästi hellelukemissa. Toiset treffit oli määräysten mukaan n.80km:n kohdalla Korintin kanavan jälkeen. Ihan tarkkoja metrejä ei varmaan tiedä kukaan, kun järjestäjän lapuissakin on kahta eri tietoa ja gps-seurannassa kolmatta. Ei mitään suurta heittoa, mutta mennään noin-määrillä. Anu saapui jo yli +30asteen lämmössä näille toisille treffeille ajassa 8h3min. aikarajan ollessa tuolla 9h30min. Tossu oli tosi hyvällä syönnillä ja yhtenä ihmeenä pitää mainita, että tässä kohtaa meidän välillä volume pysyi hyvin matalana ja enemmänkin mentiin pusipusi-linjalla. Jälleen kunnon haukku metumuffinssia, uudet juomat ja energiat sekä huollosta jäitä hattuun ja menoksi. Tämä kohta koituu jo monen juoksijan kohtaloksi. Aikaraja on kohtuu kova, kun otetaan huomioon mäkinen reitti ja armoton kuumuus.

Tästä eteenpäin alkaa huoltajalla hommat vähän totisemmin, kun pisteitä alkaa olemaan tiuhemmin. Kolmanteen pisteeseen muinaiseen Korinttiin on matkaa n.12km. Huolto sujui kolmansillakin treffeillä hyvin ja saamaan tapaan kuin aiemminkin, mutta jalka alkoi jo hieman painamaan. Edelleen mentiin hyvillä mielin eteenpäin. Tästä kylästä ostin itselleni kanagyroksen, joka maistuikin melekosen hyvälle. 

10km edellisestä näimme jälleen. Tästä jatkettiin samoilla kujeilla, mutta taisi olla muffinssin sijasta ekaa kertaa kuivalihaa tarjolla. Ei muuta ku tossua toisen eteen kovassa kuumuudessa.

Hiukka reilu kymppi taas ja kokonaiskilsat n.123km, muinainen Nemea, kun jälleen kohtasimme. Tässä kohtaa viime vuonna kävimme kipakan keskustelun ja lopulta Anu lähti raatobussi kintreillään kokeilemaan vielä yhden pätkän, jonka jälkeen oli todettava, ettei hommasta tule mitään. Tuolloin ei jäänyt yhtäkään kiveä kääntämättä eikä korttia katsomatta, oli vain nostettava lapaset pystyyn. Tällä kertaa ei raatobussi hätyytellyt mitenkään, vaan ero kasvoi kaiken aikaa ollen tässä kohtaa jo 2h26min. Mitään ongelmia ei ollut vieläkään havaittavissa. Jalka painoi tietty, mutta niinhän se kyllä kuuluukin noiden kilsojen kohdalla. Aikaa oli kulunut 13h36min.

Huoltopisteeltä toiselle on helppo löytää, kun järjestäjän lapuissa on mainittu jokaisen pisteen koordinaatit. Ajaminen reitillä ja isoimmillakin teillä on helppoa, ainoastaan pienten kylien kapeat kadut hiukan hirvitti välillä, kun autoja oli vielä parkissa teiden reunoilla välillä miten sattui. Mitään ei sattunut, mutta näiden varalta meillä on aina vuokravehkeissä mahdollisuuksien mukaan 0-omavastuulla täysvakuutus.

Checkpoint 40 ja kilometrit n140km. Tälle pisteelle Anu saapuikin jo selkeästi tönkköjalkaisempana. Viesti oli selkeä, jalat alkoivat kapinoida juoksua vastaan. Tässä kohtaa ekaa kertaa rako raatobussiin lähti pienenemään, ei paljoa, ei mitään hätää, mutta huomioitava asia kuitenkin. Vaikka jalat alkoivat olemaan valmiit, niin muuten ei ollut havaittavissa ihmeellistä väsymystä. Ei muuta ku kohti pimeyttä! Lämpötilakin alkoi olemaan inhimillinen. 

Huolto nro 43 ja kilsat n.148km. Tönkkiksillä jatkui Anun meno Lyrkeian pisteelle. Hyviä asioita oli juoksijan tai tässä kohtaa etenijän hyvävoimaisuus ja päättäväisyys sekä viileä keli. Taas huolto sujui ja juoksija haukkasi energiaa ja ryyppäsi hiukan.

Checkpoint 47, mountain base, n.160km, aika 20:02:59. Tälle pisteelle noustiin jo ihan tietä pitkin aika pirun pitkään ja melko jyrkästikin, josta sitten taival jatkui korkean vuoren yli hieman kivikkoisempaa leveää polkua pitkin. Pitkin vuoren rinnettä kapuavat juoksijat erottuivat täysin pimeästä taustasta vilkkuvien selkävalojensa kanssa. Totesin itsekseni vuoren olevan melko helvatan korkea, paljon korkeampi kuin olin sen kuvitellut olevan. Tässä kohtasin tutun irlantilaisen juoksijan, joka otti ekaa kertaa osaa tähän kisaan ja kehotin häntä olemaan katsomatta ylöspäin. Irlannin kaveri totesi ennen nousuun lähtöä "this is hard f****ng race". Uskoin kaveria kyllä. Anun meno oli tuttua tönkköjalkaista meininkiä, mutta sinne se katosi tuttujen toimien jälkeen ilman sen kummempaa dramatiikkaa. Aikaa oli alkanut kulumaan pankista, mutta ei vieläkään mitään hätää, reilu 2h raatobussiin. Ei muuta ku vuoren yli niin että heilahtaa.

Vuorelta alastulo oli minulle ja Skodalle haaste, kun kapealla tiellä piti vekslata eka auto ympäri ja sitten lähteä alas kapeaa tietä, jossa vastaantulijoitakin riitti. Hetki taitettiin matkaa välillä peruuttaen ja tietä antaen ja välillä taas toivottiin, ettei kyljet raappiinnu. Tätä herkkua ei kuitenkaan kestänyt kuin hetken. Sitten moottoritielle ja suunnistus huoltoon nro 52, Nestani, n.170km.

Odotellessani vuorenvalloittajaa Nestanissa, kurkkasin tuloksia ja siellähän oli jo kisan voittaja jo maalissa. Hurjaa porukkaa! Hurja on kuitenkin tämä meidänkin sankari. Vuorelta alas tuli selkeästi väsynyt taivaltaja. Aikaa oli lähtenyt taas pankista kymmenisen minuuttia. Ei mitään hätää tässä kohtaa, mutta oli pakko laittaa käärmekeitot tulille, jos meno alkaa sakkaamaan jatkossa enemmän tai pidempään. Kovalla asenteella ja päättäväisyydella sisupussi lähti jatkamaan, mutta varmasti oli pitkiä kilometrejä. Se oli joka pisteellä huomioitava asia, ettei nainen laittanut perää penkkiin kuin vain ja ainoastaan 80km pisteellä ja silloinkin huoltajan kehoituksesta. Aika kova juttu tuokin. Huolto sujui joka kerralla samaan tapaan, aina jotain mystistä metwurstimuffinia tms. suuhun ja menoksi. Juomat laitoimme alusta loppuun joka kerta vaihtamalla reppuun täyden rakon. Tämä oli toimiva hyvä ja nopea tapa hoitaa homma.

CP57 n.185km, aika 24:56:59. Aikaa lähti jälleen pankista reilu 10min. Tämä on tätä samaa juttua kaiken aikaa, huollot sujuu hyvin meiltä, jalat on puisevat, mutta muuten meno maistuu. Yöllä ilma oli huomattavasti viileämpää kuin mitä oli luvattu. Ennusteissa oli alimmillaan +20, mutta mittari oli pitkään +13-+15, eli hyvä homma. Tällä pisteellä tuuletettiin suomalaisen historian ensimmäistä Spartathlonin voittoa, kun Noora Honkala oli saavuttanut maalin 24h18min.

CP60 n.195km, aika 26:22:23. Tämän pätkä meni melko hyvin, kun ero bussiin pysyi samana. Nyt päivän valostuttua näytti ilmekin taas kirkkaammalta. Olin käynyt itse mukavassa pienen kylän pienessä kahvilassa aamusumpilla ja ostin sieltä tuoreita pieniä donitseja, jotka suorastaan sulivat suussa. Nyt minulla oli siis yksi asia, joka piristäisi juoksijaa. Kun kaivoin tämän superyllätyssektorin esiin, niin tuo suussa sulava donitsi saikin vain tyhjän katseen aikaiseksi. Olin siis tehnyt virheen, kun en pysynyt suunnitelluissa parasta ennen 7.9.2028-muffineissa. Tässä kohtaa ilma alkoi taas lämmetä huomattavasti.

Huolto 65, n.211km. Jos edellinen pätkä meni hyvin, niin nyt meno hyytyi pahasti. Anulla ei meinannut tossu haukata yhtään. Vauhti alkoi pudota ja homma alkoi jo vähän huolestuttaa. Vaikka matkaa ei ollut enää kuin n.35km ja ero bussiin oli vielä hyvä, niin vauhti oli niin hidasta, ettei mitään rajaa. Olin jo muutama kilometri aiemmin maininnut ohi ajaessani, että vauhtia pitää hiukan lisätä. Rouva ei ollut oikein vastaanottavainen. Saatiin huoltopisteellä Spartathlonisti sen verran kierroksille, että jotenkin alkoi usko palautua. Nyt ei sitten tässä pisteellä ollut yhtään pusipusi-meinikiä. Tuleva pätkä n.11km seuraavaan kohtaamiseemme olisi aika ratkaiseva. Kaikki voivat kuvitella kuinka tuon väsymyksen ja uupumuksen kanssa voi käydä. Koko homma voi kyykätä ja meno topata ihan kokonaan, siinä ei sitten tunti meinaa mitään.

CP68, n.222km. Ajoin huoltopisteelle ensin ja sitten hermo petti ja lähdin ajamaan uudestaan Anua vastaan kurkaten kuinka kaukana hän on. Anu ei itse huomannut lainkaan tätä toimenpidettä. Matka näytti etenevän hyvin lupaavasti. Huoltopisteelle Anu saapui odotuksia paljon nopeammin ja nyt homma alkoi näyttämään taas paljon paremmalta. Vauhtihan ei päätä huimannut, mutta se oli täysin riittävää maaliin pääsyä ajatellen. Ihan selvinpäin ajatellen, 6km/h ei ole paljon, mutta vauhdinnosto alle 5km/h tuohon 6km/h on paljon ja se nosti homman uudestaan päivänvaloon. Sisupussi taittoi siis hyvin ylämäkivoittoisen 11km loistavasti! Edessä oli enää yksi piste, jossa näkisimme. Vikalta pisteeltä matkaa oli enää n.10km.

Huolto 72, n.235km. Viimeinen kohtaaminen. Anu saapui eväät syötynä kovassa kuumuudessa pisteelle ja oli hiukan hämillään. Syy hämillään oloon oli se, että hän luuli tämän pisteen olevan maali, mutta huomatessaan sen olevankin huoltopiste, niin pieni romahdus oli käsillä. Väsymys tekee ihmiselle tälläisia asioita. No, ei muuta ku etiäppäi. Nyt oli täysin selvää, että maali saavutetaan. Raatobussiin oli aikaa riittävästi.

Maali ajassa 34:52:02. Ajoin Spartaan ja sain Skodan parkkiin melko pitkälle maalista. Käppäilin maalin tuntumaan seuraamaan maaliintulijoita ja hörppäsin itsekin hiukka juotavaa. Gepsiseurannasta katselin kuinka Anu lähestyi maalia ja menin vastaan, että päästiin yhdessä käsikädessä maaliin. Oli siinä tunteet pinnassa! Anu kävi tällä kertaa pussaamassa Leonidaksen patsaan varvasta ja otti huikan kiulusta, josta kaikki muutkin imasivat vodaa. Nämä toimet oli ohittanut 2019, kun oli ollut kova kiire riu´ulle.

Patsaan varvaspyykin jälkeen nainen laitettiin pyörätuoliin voipuneena. Kohti ensiaputelttaa mentäessä henkilökunta teki päätöksen tiputukseen laitosta. Tämän tajuttuaan, meinasi Anu ponkaista ylös tuolista metelöiden, että minuunhan ei mitään letkuja laiteta. Kerroin sitten asian eteenpäin ja päädyttiin sitten vain laittamaan nainen pötkölleen viltin alle hiukan huilaamaan.

Pienen huilin jälkeen päästiin sitten starttaamaan kohti 50km päässä olevaa hotelliamme. Sain auton lähellä maalialuetta, johon Anun oli helppo kipaista. Väsymys oli ihan helkkarinmoinen, kun olin n.puolituntia nukkunut matkalla, en sen enempää. Matka oli vähintäänkin mielenkiintoinen, mutta lopulta selvisimme onneksi ja onnekkaasti majapaikkaan. Hotellin pihamaallakin sekoiltiin molemmat, kun ei pää pelannut enää yhtään. Lopulta päästiin suihkuun ja illalliselle, joka oli hotellilla tarjolla yötä myöten. Sitten ei muuta tarvinnut kuin pistää perssilmä vaateriin ja taju pois.

Maanantai aamuna lähdettiin sitten ajelemaan aamupalan jälkeen kohti Spartaa, jossa käytiin ottamassa kuvat vielä Leonidaksen patsaalla ja otettiin Seppo kyytiin. Matka Ateenaan taitettiin yhden pysähdyksen taktiikalla. Sitten oli enää vuorossa käynti Akropoliksella ostoksilla ja palauttavalla juomalla. Anun klenkkaaminen kiinnitti yhden ravintolan omistajan huomion ja kun selvisi syy moiselle, tarjosi hän meille toisen kierroksen. Kannatti siis kärsiä 246km!

Tiistaina lentelimme kotiin ja vaihdoimme kisajärjestäjän gaalan kotisaunaan.

Loppuun voi vielä todeta, että koko homma on kyllä varmasti maineensa veroista ja jopa huoltaja saa täältä varmasti hyvän kokemuksen. Tapahtuman yhteisölllisyys on hämmästyttävää. Toivottavasti ihmiset saavat kokea tämän tällaisena, eikä hommaa lähdetä muuttamaan liikaa.

Coastal trail series: Gower, half marathon by Marianne Hyppoenen

Osallistuin Gower trail-puolimaratonille. Kyseessä oli itselleni ensimmäinen juoksutapahtuma ulkomailla ja ensimmäinen ulkomaan reissu Team Raholan kanssa – sen verran onnistuneita molemmat, että lähden ehdottomasti toistekin. Juoksuaamuna saatiin hotellilta aikaistettu aamupala, jonka jälkeen lähdettiin takseilla Leenan ja Veeran kanssa kohti maalipaikkaa, josta oli bussikuljetus puolimaratonin lähtöpaikalle. Matkaa lähdin taittamaan yksin, musiikki ja kuulokkeet seurana. Pian lähdön jälkeen oli mielestäni koko reitin kovin nousu, jota vahtimassa oli pässi komeine sarvineen. Nousun jälkeen huipulla odottivat upeat merimaisemat. Reitti jatkui vaihtelevana – välillä oikein mukavaa polkua, välillä perunamaahan verrattavissa olevaa maastoa, välillä nurmikkoa, rantaa, kivikkoa, portaita sekä ylös että alas. Jossain 4 km kohdalla lensin komeasti selälleen, kun satuin hieman huolettomasti astelemaan erittäin märällä nurmikolla. Kaatuminen ei kuitenkaan aiheuttanut kuin korkeintaan kuraroiskeita vaatteille, joten pääsin ongelmitta jatkamaan matkaa. Jäin tosin pohtimaan, näytinkö kaatumisen jälkeen jotenkin huonovointiselta, kun minulta kysyttiin useampaan kertaan, onko kaikki hyvin. Toisaalta kyseessä saattoi olla paikallinen tapa osoittaa kohteliaisuutta kanssajuoksijaa kohtaan.

Upeaa merimaisemaa

Voihan pernamaa sentäs!

Reitti kulki paljolti merimaisemissa ja pysähdyin pariin otteeseen kuvaamaan maisemia matkan varrelta. Paikalliset eläimet olivat myös hyvin edustettuina – eräällä kohtaa reitti vaikutti kulkevan kolmen hevosen keskeltä. Päätin kuitenkin ohittaa hevosryhmän näiden oikealta puolelta. Hevoset vaikuttivat olevan ilmeisen tottuneita ohimeneviin kulkijoihin eivätkä näyttäneet välittävän juoksijoista juuri mitään. Myöhemmin reitillä osui kohdalle myös nautaeläinten parvi – pikimustilla naudoilla näytti olevan tärkeää asiaa toinen toisillensa niiden ammuessa toinen toisilleen. Kolmas reitillä vahvasti edustettu eläinlaji oli koirat. Mukana oli useita canicross-harrastajia, jotka juoksivat koiriensa kanssa. Roduiltaan nämä vaikuttivat olevan pointtereita, bordercollieita ym. aktiivirotuja. Reitillä liikkui myös joitakin retkeilijöitä koirineen (tulkitsen, että he eivät osallistuneet juoksuun, koska heidän etenemissuuntansa oli eri). Vaikka olen koiraihminen, oli reitillä välillä tunne, että koira on hieman liian lähellä. Ehkä Walesissa kulttuuri koirien pidossa on hieman erilainen kuin täällä Suomessa? Tai ehkä juoksusta rasittuneena suhtautuu vieraisiin koiriin eri tavalla, kuin normaalioloissa?

Vielä niitä on.

Reitti oli haastava muuttuvine maastoineen ja ylä- ja alamäkineen. Erikoismaininta perunapeltoa muistuttaville pätkille sekä keltaisille piikkisille kukille (Euroopan piikkikukka?). Sääolosuhteet olivat kuitenkin mitä mainioimmat – lämpötila n. 10–12 °C, poutaa ja tuuli 1–2 m/s ja välillä jopa mietin, olisiko hattu tai huivi ollut hyvä valinta mukaan juoksuun. Edellä mainitut perunapeltohenkiset kohdat erityisesti alamäissä olisivat olleet vielä astetta mukavampia (lue: kamalampia), mikäli keli olisi ollut sateinen. Vaikka keltainen on lempivärini, piikkikukan kohdalla opin sitä väistämään – käsistä ja jaloista löytyi juoksun jälkeen muutama naarmua, kun tämä ja muutama muu kasvi tuli hieman liian läheltä kohdattua. Onneksi myös ensimmäistä kertaa yllä ollut tiimitakki pysyi ehjänä. 

Reitillä mieltä lämmittivät kohtaamiset tiimiläisten kanssa. Ensimmäisenä meikäläisen taisivat ohittaa Jari ja Markus, joiden kanssa tuli muutama sananen ja kannustus vaihdettua. Muita reitillä tavattuja olivat Timo ja Anu, jotka pysähtyivät ottamaan minusta kuvan, sekä Veera, joka kysyi, miten menee. Anu oli myös maalissa vastassa ja ottamassa kuvia. Kiitos kaikille kannustuksesta.

Antakaa mun mennä vielä toinen kiekka, kun oli niin komiaa!

Maaliin viimein päästiin ehjänä, aikaa meni 4h58min46s. Suhteessa reitin vaativuuteen, omaan kuntoon ja syksyn juoksutaukoon, olen aikaan tyytyväinen. Kehittämisen varaa on, onneksi siihen on myös mahdollisuuksia. Juoksun jälkeen kävin sovitusti meressä uimassa, sen jälkeen siviilivaatetta päälle, evästä naamaan ja odottamaan taksia hotellille. Oikein hyvä. 

Marianne

Medocin maraton

Covidin pirulainen peruutti pari vuotta sitten matkamme maailmalle ja sitä perua meille jäi lentoyhtiöltä arvokortti, joka piti käyttää viimeistään vuoden -21 loppuun mennessä. Siis viime vuoden loppuun mennessä piti päättää mihin mentäisiin. Medocin maratonista oli ollut monesti puhetta vuosien varrella ja hyviä tarinoita oltiin tuolta kuultu, joten lennot varattiin Bordeauxiin syyskuulle. Tuossa kohtaa ei vielä pystynyt ilmoittautumaan maratonille, mutta luotto oli kova, että kyllä nyt yhdestä ilmosta selviydytään kun sen aika on.

Ilmon autettua ei ollut mahkua olla yhteyksien äärellä ihan just, joten niinhän siinä kävi, että martonille ei enää pystynyt ilmoittautumaan. Tuonne oli kuitenkin mahdollisuus päästä mukaan, jos otti majoituksen matkatoimiston kautta. No, muu ei auttanut, joten sitten nieltiin hieman korkeammat hinnat majoituksen suhteen ja paikka juoksulle aukesi. Pakettiin kuului osallistumisoikeus, pari yötä hotellissa, kuljetukset expoon ja takas ja kuljetus tietty starttiin ja juoksun jälkeen vieläpä takaisin hotellille. Jo ihan nämäkin huomioon ottaen ei hinta sittenkään ollut korkea matkatoimiston kautta. Saimme vielä hyvissä ajoin ennen lähtöä matkalle paikat illalliselle juoksun aattoillalle. Illalliselle ei läheskään kaikki halukkaat pääse, mutta mepäs päästiinkin ja kiitos kuuluu matkatoimistolle, joka muuten on Tutti Quanti nimeltään.

Jokusia viikkoja ennen lähtöä paluulentomme toinen osa Pariisista Helsinkiin peruuntui ja meille jäi vaihtoehdoiksi lyhentää tahi pidentää matkaamme päivällä. Ei tarvinnut kauaa miettiä mitä tehdä, päivä pidempään oltaisiin matkalla. Näin jälkikäteen ajatellen, olisi ollut hyvä, jos alkuperäinen aikataulu olisi pitänyt, jolloin matkamme olisi kestänyt torstaista tiistaihin. 

Lopulta matkaan päästiin ja torstaina lentokentällä oltiin jo hyvissä ajoin heti aamuviiden aikoihin. Salaa ei päästy matkaan lähtemään, vaan törmättiin kentällä Anttiin, Niinaan, Kaarloon ja Almaan, jotka olivat lähdössä nauttimaan perheen voimin alkusyksyn lomasta. 

Matkamme sujui hienosti Amsterdamin kautta Bordeauxiin. Kentältä hypättiin bussiin ja bussista sitten ratikkaan ja lopulta olimme hotellimme edessä, joka sijaitsi rauhallisella ja siistillä alueella hieman sivummalla jalkapallostadionin lähellä. Mainitaan nyt vielä, että saimme todella hyvää ja ystävällistä apua bussikuskiltamme heti lentokentällä.

Torstai meni ihmetellessä hotellin nurkkia ja ranskalaista menoa hämmästellessä. Keli oli mitä parahin auringon paistellessa ja mittarissakin oli hellelukemat. 

Perjantaina käväistiin ennen aamupalaa lenkillä tutustumassa läheisiin rakennelmiin, joita oli nyt suuri velodromi ja jalkkisstadion ainakin. Tällä reissulla löydettiin mukava ja suuri puisto siitä ihan stadionin vierestä paikallisten herrasmiesten avustuksella. Puistossa olikin kiva hölkkäillä ja ihmetellä kuinka hienosti siitä pidettiin huolta. Lenkin ja aamupalan jälkeen hypättiin ratikkaan ja ajeltiin meille uuteen suuntaan Garonne-joen rantamille. Ratikka kulkee todella hyvin tuolla eikä ole kallista. Tunnin voimassa oleva lippu 1,7€ ja päivälippu 5€. Käytiin ihastelemassa joen rannassa olleita veneitä ja samalla todetiin joen veden olevan oikein vain kunnolla likaisen näköistä. Yksi paatti rannassa olikin jonkun vähemmän persaukisen kaverin 150 000 000€:n botski. Komea rutku oli! Joen vesi oli ruskeaa vain mutaisen pohjan vuoksi eikä ollut lainkaan saastunut. Eli taas oli ainakin omassa mielessä tuomittu ihmiset syyttä ja vain omaa tietämättömyyttä. Lounaan jälkeen olikin aika suunnata valmistautumaan exporeissuun ja samalla illalliselle.

Tässä kohtaa voisi hiukan selvittää tulevaa maratonia. Tälle juoksulle ei yleensä lähdetä pipo kireällä. Joka vuosi juoksulle ilmoitetaan oma teemansa, jonka mukaan sitten juoksijat pukeutuvat. Tänä vuonna teemana oli elokuvat. Pukujen lisäksi oman mausteensa hommaan tuo huolloissa tarjottava paikallinen viini. 

Bussi haki meidät hotellilta 16.30. Matka pelipaikoille kesti n.tunteroisen. Kuljimme expon läpi ja nautimme sen tarjoiluista hetken ennen kuin hyppäsimme toiseen bussiin, joka kuljetti meidät läheiselle viinitilalle illlalliselle. Olimme jo tässä vaiheessa pukeutuneet omiin pukuihimme. Anu oli hemaiseva lännenplikka elokuvasta Wild wild west, minä esitin Jason Voorheesiä ja Jarmo oli Sheriffi High noon elokuvasta. Saavuttuamme viinitilalle kävimme tutustumassa paikan tuotantolaitokseen ja sen jälkeen siiryimme nauttimaan aperitiivejä. Tarjolla oli pientä suolaista ja erilaisia juotavia mehuista valkoviiniin. Siinä mutusteltiin hyvä tovi hienossa kelissä keksilöitä ja huuhdottiin ne alas paikallisella rypäleliemellä. Samalla saattiin nauttia livemusiikista ja rypälepellon suhinasta. Alkupaloilta siirryttiin suureen telttaan, jossa bändi soitti hyvää musaa ja tunnelma oli katossa. Ruoka tarjoiltiin n. ysin maissa. Alkuun tarjolla oli maistuvaa salaattia patongilla, toinen ruokalaji oli erittäin hyvää paikallista pastalodjua, kolmas ruoka oli herkullinen pastaherkku tuorejuustolla ja yrteillä, lopuksi vielä kaffit ja kinuskipötkö omenamuhennoksella. Tässä kohtaa oli ihminen aivan täysi! Koko ruokailun ajan oli tarjolla normi ruokajuomien lisäksi hyvää punaviiniä. Tässä kohtaa huomasi vierustovereista, ettei ihan kaikki välttämättä sittenkään juokse seuraavana aamuna. Eväiden jälkeen oli vielä upea useita minuutteja kestänyt ilotulitus. Tulitteiden jälkeen kohti hotlaa lähdettiin 23.00. Siitä sitten puoliyön jälkeen saatiin pää tyynyyn ja kello parahti 5.00, jolloin suuntasimme myös 5.15 alkaneelle aamupalalle. Puurot naamariin, vessaan, naamari päähän ja bussilla taas takas pelipaikoille.

Maratonin starttiin oli pari tuntia aikaa kun pääsimme lähtöpaikalle. Ennen lähtöä aika ei tullut yhtään pitkäksi, kun ohjelmaa oli seurattavaksi vaikka kuinka. Jotakuinkin kaikki yli 7000 juoksijaa oli pukeutunut joksikin hahmoksi, joita oli hauska seurata ja sen lisäksi seurattavaa oli akrobaattisesta ohjelmasta kun taivaalle oli nostettu taitavia yksilöitä suurella nosturilla. Hetki ennen starttia oli vielä järjestetty ylilento kahdella lentokoneella ja vieläpä kahdesti. Lähtöpaukun jälkeen pitkän matkaa kipinäsuihkut saattelivat juoksijat matkaan. Alkukilsoilla oli kovaa ruuhkaa, mutta se ei haitannut, kun oltiin matkassa nautiskelu mielessä. Ensimmäinen huolto oli jo varmaan kilometrin jälkeen, jossa tarjottiin tuoreita croisantteja, toinen huolto punaviineineen n.2km kohdalla. Tämän kaltainen suorastaan ylipursuava huolto jatkui ihan koko matkan ajan huipentuen viimeisten kilometrien aikana tarjottaviin tuoreisiin ostereihin valkoviinin kera sekä naudan entrecoteepihviin. Olipahan matkalla Oscargaalakin, jossa oli evääksi ranskalaisia, popcorneja, olutta....

Maaliin saavuttiin vaimon kanssa käsikädessä hiukan alle 5h ajalla. Sijoituksemme maaliintulleista n.7200 juoksijasta oli 800 ja 801. Kertoo siis paljon "kisasta". Suuren suuri osa juoksijoista on mukana fiilistelemässä ja nautiskelemassa. Toki täälläkin tehtiin kovia aikoja ja voittajaahan odottikin kova palkinto, oman painon verran viiniä.

Vaikka matkalla oli viiniä tarjolla likipitäen parin kilsan välein, ei sitä juuri kukaan juonut kuin vain maistamisen verran. Lämpöä juoksun aikana piisasi arviolta selkeästi helteen verran, joten jo pelkkä keli toi oman haasteensa suorittamiseen viinien, ostereiden yms. lisäksi.

Lyhyesti, upea tapahtuma, joka kannattaa kyllä kokea!

Loppuloma tutustuttiin Bordeauxiin. Hieno kaupunki, ystävällisiä ihmisiä, hyvää ruokaa, kielimuuri ja muuta mukavaa. Suositellaan kaupunkia myös!

Kuvia tästä.

ENSIKERTALAISET POLULLA

Alunperin ei olut tarkoitus lähteä Ylläksen reissulle ollenkaan. Suunnitelmat kuitenkin muuttuivat kunNUTS Karhunkierros peruuntui Karin osalta sairastumisen vuoksi ja samaan aikaan tiimin sivuilla oliilmoitus vapautuvista osallistumisoikeuksista ( Kiitos Katjan ja toisen Karin). Päätöstä helpotti myös Markuksen matkalle houkuttelu.

Matkoina meillä oli: Maria 37 km ja Kari 66 km. Polkujuoksukokemuksemme rajoittui muutamaan kertaan Mustanvuoren nousutreenejä. Bussimatka Nokialta Äkäslompoloon sujui leppoisasti ja perilläolimmekin jo hyvissä ajoin ennen matkojemme alkua.

Perjantaina oli vuorossa Karin juoksu Hetasta Pallakselle. Mukava yllätys paljastui juuri ennen Hetan kuljetuksen saapumista, Mari ja Jukka vihittäisiin Hettan kirkossa juuri ennen kisan starttia ja heidän häämatkansa suutautuisi näin ollen kohti Pallasta.

Alkumatka Hetasta ensimmäiseen huoltoon (11km) oli hyvin helppokulkuista. Huollon jälkeen vasta lähdettiin nousemaan tunturiin ja maasto muuttui täysin toisenlaiseksi. Tunturin päällä juokseminen oli ensikertalaiselle haastavaa kun reitti oli kauttaaltaan erikokoisten kivien peittämää.

Matka toiseen huoltoon (31 km lähdöstä) sujui muuten hyvin mutta läheltä piti kaatumisia oli tapahtunut jo useita kun kenkien kärjet osuivat kiviin vähän väliä. Varpaat ja oikea lonkka olivatkin jo melko kipeät tässä kohtaa.

Lähes koko loppumatkan keskityinkin pääasiassa vain pystyssä pysymiseen ja loukkaantumisilta välttymiseen. Ja kuten lähes kaikilla maratoneillakin en nytkään onnistunut riittävän energian nauttimisessa matkan aikana. Jostain voimia kuitenkin riitti, että pystyin vielä juoksemaan viimeiset kilometrit Pallaksen maaliin.

Fiilis maaliin selviytymisessä aikarajan puitteissa oli mahtava! Matkan rasituksen tuntuessa pahimmalta psyykkasin itseäni sillä, että Äkäshotellin mökin jääkaapissa minua odottaisi täysi, kylmä ykkösoluttölkki

– tämä psyykkaus toimi yllättävän hyvin.

Mökin jääkaapille ja äkkiä!

Marian juoksuvuoro olikin seuraavana päivänä lauantaina. Perjantain valmistautumien ei onnistunut toivotulla tavalla vatsaongelmien takia. Onneksi kuitenkin iltapäivällä olo koheni ja apteekista löytyi oikeat lääkkeet.

Juuri ennen lähtöä ukkonen jyrähteli uhkaavasti, mutta sadekuuro väistyi heti startin jälkeen ja sää oli lähes optimaalinen koko juoksun ajan. 37 km matkan suorittamiseen oli aikaa reippaasti, joten toisin kuin Karin, minun ei tarvinnut stressata aikarajasta vaan pystyin aloittamaan juoksuni rauhassa ja upeita maisemiakin kuvaillen.

Ensimmäiset 16 km Ylläsjärven huoltopisteeseen oli pääosin juostavaa metsäistä maastoa, tosin nousua oli jo tälläkin osuudella. Matkaa taitoimme melko pitkästi yhdessä Lean kanssa.

Ei enää niin juostavaa.

Ylläsjärven huoltopisteen jälkeen alkoi Yllästunturille kipuaminen. Kivikkoista nousua riittikin kerralla lähes 500 metriä. Oli pakko pysähtyä useamman kerran vetämään henkeä nousun aikana. Nousun jälkeen alkoi jyrkkä alamäkiosuus, joka kuitenkin sujui hyvin.

Ennakkoon tiesin, että reitillä on kaksi kovaa nousua ja olin valmistautunut säästämään voimia niihin. Pirunkurun nousussa vasta tajusin millaisesta jyrkästä ja kivikkoisesta noususta oikein oli kysymys. Ylös päästyäni oli mahtava tunne koska tiesin, että loppu kahdeksan kilometriä on miltei alamäkeä.

Varsinaista aikatavoitetta meillä kummallakaan ei ollut, vaan tavoitteena oli juosta maaliin asti sallitussa ajassa. Ennakkoon olin kuitenkin hahmotellut juoksevani reitin suurin piirtein seitsemässä tunnissa. Aikaa kului reittiin lopulta kuusi ja puoli tuntia. Huolimatta edellisen päivän vatsavaivoista energiat riittivät matkaan hyvin.

Matka oli kokemuksena hieno ja tiimin matkajärjestelyt toimivat taas kerran upeasti.

PS Tätä kirjoitettaessa (keskiviikko) Maria on ensimmäistä päivä Koronan kourissa.

Takaisin Ylläkselle by Niekku

Aluksi vähän kertausta tähän mennessä tapahtuneesta. Aikaisempina vuosina olin juossut jo onnistuneesti 55km ja 105km matkat. Niinpä viime vuoden tiimimatkalle ilmoitin itseni 160 kilometrin matkalle. Niinhän siinä kuitenkin sitten kävi, että siitä muodostui varsinainen kärsimysten tie ja ensimmäinen DNF. Kotijoukkojen suoralla ja rehellisellä palautteella / mielipiteellä oli tasan yhdenlainen vaikutus ja niinpä ilmoitin itseni samalle matkalle tällekin vuodelle heti kun ilmoittautuminen aukesi. Osan tästä palautteesta osakseen sai Markuskin, joka ilmoittautui myös samalle matkalle. ( Markuksen matka jäi myös kesken aikaisemmin ). Niille, jotka eivät tätä palautetta ole vielä kuulleet, niin kerrottakoon se nyt. Viime vuoden keskeytyksen jälkeen kotona Nokialla törmäsimme perheeni kanssa kaupassa Anuun ja Markukseen. Jotain siinä Markuksen kanssa nauroimme. Päästyämme autoon, meidän 16-vuotias likkamme tokaisi, että oliko tuo se sun luuserikaveri siltä luovuttajareissulta?!!! Siinäpä se kiteytyi tämän vuoden maaliin pääsemisen pakottava tarve...

 

Tämänvuotiseen reissuun valmistautuminen ja treenaaminen alkoikin jo hyvissä ajoin. Talven hiihdot ja kevään pitkät juoksulenkit toivat varmuutta, että tänä vuonna voisin onnistua.

 

Sitten itse reissuun.

 

Tämän vuoden matka alkoi jo päivää aikaisemmin, kun lähdimme keskiviikkoaamuna kohti Yllästä. Matka sujui tutusti Atro Vuolteen bussilla ja meitähän olikin aikamoinen määrä mukana.

 

Perille saavuttuamme osa majoittui Ylläksen yöpuuhun, osa Äkäshotelliin ja yksi jopa telttaan. Illalla käväistiin vielä kaupassa, josta ostettiin iltapalat ja aamupalat.

Nopeat saunat ja sitten nukkumaan.

Torstaina kävimme perinteisen pikku kävelylenkin Anun vetämänä ja päivällä pidimme venyttelytunnin hotellin jumppasalissa. Muuten kukin latautui miten parhaaksi näki. Iltapäivällä kokoonnuimme ravintola Rouheeseen ja oli kiva huomata kuinka paljon meitä tiimiläisiä saapui paikalle. Osa oli tullut omilla kyydeillä pohjoiseen. Ravintolassa Markus piti puheen ja avasi kaikille tätä osasyytä, miksi tiimimatka suuntautui Ylläkselle tänäkin vuonna. Markuskaan ei halunnut jäädä luuseriksi... Ruoka oli edelleen loistava ja sen päätteeksi kokoonnuimme ravintolan eteen perinteiseen ryhmäkuvaan. Torstaina oli vielä Exposta numeroiden ja droppäkkien haku. 

Kova porukka eväillä

Perjantaina osalla matkaanlähtö tapahtui Hetasta klo 12. Aamun isosta yllätyksestä vastasi Mari ja Jukka, jotka pyysivät kaikkia lähtöön matkalla olevia saapumaan Hetan kirkkoon vihkitilaisuuteen. Olipa hieno tilaisuus ja kiva, että kaksi tiimiläistä päättivät kulkea yhteisiä polkuja loppuelämänsä ajan!

Mari ja Jukka Lehtonen 

Hetan koulukeskuksen pihasta oli lähdöt ja ensimmäiset 66 km taivaltajat lähtivät klo12. Joukossa oli meiltäkin useampi ensikertalainen, jotka halusivat ylittää itsensä Lapin rankoilla ja vaativilla poluilla.

 

Oma lähtö oli 12.20 ja meitä pitkänmatkalaisia tiimiläisiä oli seitsemän. Alkumatka on helppoa asfaltti- ja soratieosuutta 11km ensimmäiseen huoltoon (Mustavaara) asti. Itse otin tämän osuuden rauhassa, kevyesti hölkkäillen. Huollon jälkeen alkaa varsinainen tapahtuma, kun aloitetaan nousu Pyhäkeron päälle. Reitti kulkee Pallas-Yllästunturin kansallispuiston reitillä. Matkalla tehdään koukkaus seuraavaan huoltoon,joka on Ketomella noin 31km lähdöstä. Huollossa piti varmistaa, että juomaa on tarpeeksi mukana, sillä seuraava väli on pitkä Pallakselle, 35 km. Tälle välille sattui itselleni ensimmäinen heikko hetki, kun yhdessä nousussa rupesi reidet jo kramppaamaan. Siirryin letkasta polun viereen ja heitin turpaan suolaa ja magnesiumia. Ne auttoikin heti ja pääsin jatkamaan matkaa. Silti mieleen rupesi hiipimään viimevuoden tapahtumat koska lämpötilakin oli jo noussut 25 asteen tietämille. Pari kertaa tällä välillä jouduin myös juomaan tunturipuroista. 

 

Pallaksen huoltoon saavuimme Markuksen kanssa yhtä matkaa noin 9.30 tuntia taivaltaneena, unelmoiden alkoholittomasta oluesta, jota piti siellä olla. No eipä ollutkaan, oli kuulemma jäänyt joku rekka tulematta. Kanakeiton ja energiatäydennysten jälkeen vaihdoin nopeasti uudet kuivat sukat sekä pitkät housut jalkaan ja matka jatkui kohti seuraavaa huoltoa. Pallakselta on myös 100 kilometriä taivaltavien lähtö ja pääsimmekin onneksi lähtemään hyvissä ajoin ennen heidän starttia. Seuraava väli Rauhalan huoltoon on pitkä ja vaativa 21km. Siihen väliin osuu vähän sellaista teknistä maastoa, mutta myös ehkä hienoimmat maisemat koko reitillä. Aurinkohan ei laske ollenkaan ja aamuyön aurinko värjää tunturit upeaan väriin. Tosin hirveästi ei sivuilleen voi vilkuilla tai varmasti vetää pannut.

Polku vaan pölisee. kuva:Rami Valonen

Seuraavat välit olivat henkisesti ehkä raskaimmat. Siihen osui Pahtavuoman huolto 11.6 km sekä väli Peurakaltion huoltoon 13,8km. Peurakaltio oli seuraava iso huolto, johon oli omat eväät tuotu. Edelleenkään ei olutta ollut saatavilla ja urheilujuoma sekä vesi tökki pizzan kanssa. Onneksi Tiina Hä. tuli samalle huollolle ja hänellä oli cocacola kassissaan. Maistui kerrassaan upealta juoda muutakin kuin urheilujuomaa.

 

Itselle Peurakaltiosta lähtö oli tärkeä, sillä olinhan viime vuonna keskeyttänyt juuri sinne. Aikaa oli tähän mennessä kulunut 18.50 tuntia ja matkaa oli kertynyt 112,5 km. Nyt rupesi jo tuntumaan siltä, että jos ei jotain ihmettä tapahdu, niin pääsemme maaliin aikarajoissa. Samalla oli kylläkin alkanut jo askel painamaan, eikä pitkiä juoksupätkiä enää otettu. Väli seuraavaan isompaan huoltoon oli 31km. Väliin oli tehty vain vesitankkauspiste. Ylläsjärvelle noustaan pitkin pitkospuita, jotka ovat melkein kilometrin pituiset. 

Komeet maisemat ja kaksi otusta. kuva:Rami Valonen

Tämän jälkeen on Kellostapulin kuru. Siellä ollessamme sattuikin sade- ja ukkoskuuro tulemaan päälle. Ylläsjärven huollon jälkeen ei olekaan kuin kaksi nousua enää. Ylläs ylös ja alas sekä Pirunkuru... Välissä on vielä viimeinen huolto, Kellokas. Jokaisen pitäisi käydä kokeilemassa Pirunkurun nousu. Aivan karmea kokemus, kun takana on jo reilu 150km. Ja vaikka ei olisikaan, se on pers...tä. Ainoa asia, mikä siinä helpotti, oli tieto siitä, että sen jälkeen on enää kahdeksan kilometriä maaliin. Tässä vaiheessa Markuksella oli vaikea hetki ja hän ilmoitti jäävänsä huilaamaan ja tulevansa kohta perästä ja juoksevansa minut kiinni ennen maalia. Näin ei kuitenkaan tapahtunut.

Merkittävä voittopotti alkoi jo hymyilyttämään, vastustaja oli nujerrettu.
Kuva: Samuli Tiainen

Laskettelu Kesängiltä Äkäslompolon kylään ja kohti maalia oli pitkästä aikaa matka, josta pystyi nauttimaan. Tieto, että suorittaa reissun, auttoi jaksamaan lopun kevyesti. Käännyttäessä viimeiselle suoralle, josta matkaa maaliin on muutama sata metriä, fiilikset olivat aivan mahtavat. Kannustajia oli paljon ja lehmänkellot sekä kuulutukset antoivat loppukirille voimaa. Aikaa 166 kilometrin matkalle meni 28.40.37. 

 

Lopuksi. 

 

Mielettömän hienoa nähdä, kuinka me ihan tavalliset heput suoritetaan uskomattomia asioita! Tälläkin reissulla moni voitti itsellensä asettamat tavoitteet ja unelmat. Uskomatonta porukkaa!! Hyvä me!

 

Lopuksi 2.0.

Ei o enää ku satku! Kuva: Rami Valonen

Kiitos Markukselle juoksuseurasta koko matkalla. Huomaa kyllä, että sillä kaverilla on mahtava kokemus vaativilla ja pitkillä matkoilla!!

 

 

Niekku   

Nuts Karhunkierros -22

Viime syksynä ilmoittauduttiin rouvan kanssa Karhunkierrokselle jostain kumman syystä. Matkaksi valikoitui monesta hyvästä vaihtoehdosta ehkä se paras. Ilmo laitettiin sisään 166km matkalle. Edessä oli pitkä talvi ja kevät, joten aikaa reenille oli hyvin. Talvella oli paljon lunta ja mihinkään metsään ei tietenkään voinut mennä ja sitä lunta oli koko keväänkin aika paljon, joten hyvä määrä reeniä poluilla muuttui minun kahteen polkulenkiin. Anu ei edes kokeillut polkutossujaan. Vahvalla luotolla saatiin siis lähteä kohti Kuusamoa. Onneksi sentään oma oireillut polvi oli ollut pari päivää ihan hyvä.

Torstaina ajeltiin illaksi Rukalle hakemaan kisanumeromme ja samalla törmättiin muutamiin tiimikavereihin. Matkaan olivat lähteneet meidän lisäksi Team Raholasta ainakin Kari, Mika, Juhani, Samuel, Tiina, Laura, Anna ja Tanja. Mika oli lähtenyt tuomaan aurinkoista ilmettä kannustajan roolissa, Tanja oli myös kannustushommissa, koska oli vasta selättänyt taudin. Kari taas voisi melkeinpä kirjoittaa oman rapsan reissustaan, koska oli todella epäonninen. Karin kohtaloksi koitui kuume vain tunteja ennen odotettua starttia, n.vuorokausi ennen starttia miehen kunto oli vielä hyvä. No, kaikkea voi tapahtua.

Kari, Karhu, Anu ja Markus

Saatiin dropbagit valmiiksi ja käytiin ne pudottamassa lähtöpaikalle. Matkaan pusseissa lähti paljon vaatetta ja tietty energiaa. Sääennuste näytti hieman haastavalta sateineen ja melko vilpoisen kelin puolesta. Päätettiin, ettei meidän perhe keskeytä etenemistään ainakaan sen takia, että energia loppuu tai tulee kylmä. Illalla vielä katseltiin Suomen lätkämatsi, jonka jälkeen oli hyvä laittaa pää tyynyyn voiton tunnelmissa.

Perjantaina hotellilla käytiin nauttimassa aikainen aamupala, jonka jälkeen sitten siirryttiin kohti lähtöviivaa. Viivalla päästiin toivottamaan tsempit myös Team Raholan Lauralle.

Matkaan lähdettiin ja asetuttiin heti joukon hännille, joka sopi hyvin meille. Lähdöstä päästään heti mäkiin kohti Rukatunturin lakea, jonka jälkeen on tarjolla muutamia nousuja ja tietty laskuja ensimmäisillä kilometreillä. Edettiin leppoisasti n.10km, mutta sitten oli tarjolla ensimmäinen pieni myrskynsilmä. Tultiin polulta pois tasaiselle hiekkatielle, jonka kunniaksi Anu veti turvalleen keskelle tietä. Siinä hiekka pöllysi hetken ja pippurinen rouva sai hieman tunnetta peliin. Mitään pientä naarmua suureempaa ei tullut, mutta ensimmäisen kerran siinä ehdotettiin, että mene omat menosi vaan. Tämä oli onneksi vain ohimenevää ja parin kilometrin päästä oli taas ihan kivaa.

Meno sujui meiltä hyvin, vaikka reitti oli suurelta osalta juurakkoista, joka ei oikein sovi meille kummallekkaan. Hiukan ennen 55km lähtöpaikkaa törmättiin Mikaan, joka oli lähtenyt laittamaan Juhania ja Tiinaa matkaan. Myös Anna oli starttaamassa tuolta. Eka suurempi huolto oli meillä tässä pisteessä. Vaihdettiin kuivaa päälle, täytettiin juomat ja muut energiat ja lähdettiin jatkamaan matkaa. Edessä oli hiukka vajaa 30km kääntöpaikalle. Mennä kepsuteltiin ihan hyvää tahtia kohti Napapiirin kääntöpaikkaa ja siellä tarjottavaa kuraläppää. Menomme hiukan hiipui ennen Napapiiriä, mutta voimia riitti vallan mainiosti. Muutamia kilometrejä ennen huoltoa vastaamme juoksi Laura hyvävoimaisena. Kovavauhtiselle ja hyväntuuliselle juoksijalle ehdittiin pienet tsemit huutamaan. Huollossa nautittiin kuraläpät kaikilla mausteilla, vaihdeltiin vaatteita, rasvailtiin jalkoja jne.

Paluumatka alkoi n.15 tuntia startista. Aika nopeasti todettiin, että jalka ei ole enää ihan tuore ja ihan suosista sitten lähdettiin hyvässä kelissä käppäilemään kohti maalia. Kunto oli ihan hyvä, mieli oli kirkas, joten ei mitään hätää, kunhan vain pysytään liikkeessä kaiken aikaa, niin saavutamme maalin kyllä aikarajassa.

Joitakin hölkkäpätkiä otettiin ja Oulangan huoltoon päästiin taas nappaamaan tarpeita omista pussukoista. Tässä kohtaa aikaa oli kulunut jo 21,5 tuntia ja edessä oli meidän mielestä kurjin pätkä juurakkoineen. Mainittakoon, että kärki oli ollut maalissa tässä kohtaa jo muutaman tunnin, kun meillä oli vielä edessä 55km. Tämä etappi alkoi joissakin kohdin ärsyttämään, kun väsy alkoi painaa ja eteneminen oli hetkittäin reitin takia todella hidasta. Tällä etapilla vietettiin 7 tuntia, mutta sitkeästi edettiin sen suurempia juttelematta. Tunnelma oman pään sisällä oli hiukan huikea aika ajoin.

Muutama kilometri ennen Basecampin huoltoa saimme seuraa 34km juoksijoista, joka oli todella piristävää. Saimme paljon tsemppejä edetessämme. Näillä paikkeilla väsymys alkoi painamaan jo ihan tosissaan. Silmät meinasi painua kiinni, vaikka liike jatkui. Myös kaikenmaailman otuksia, rakennnuksia ja muuta järkevää alkoi näkymään. Itsellä paras hetki näin jälkikäteen oli, kun ihmettelin maatuvassa puunlehdessä omaa kuvaani. Tuijotettuani hetken tätä huikaisevaa lehteä tökkäsin sitä sauvalla, ja totesin ettei siinä olekaan minun kuvaani. Väsymys tekee kyllä ihan pimeitä asioita.

Matkamme jatkui Basecampiltä kohti Konttaista, jossa on viimeinen huolto. Painelimme menemään n.4km/h, mutta menimme varmasti. Kelloa tuli vilkuiltua ja koitin laskeskella kuinka aika riittää. Pääsimme viimeiselle huollolle, jossa kuulimme Suomen päässeen loppuotteluun. Kauhea tuuletus lähti siinä kohtaa! Mika, Juhani ja Tiina kävivät heittämässä meille tsempit tässä kohtaa. Mika kyseli tuntemuksia, johon sain vastattua hienoa olevan. Aikaa ei ollut tuhlattavaksi, koska edessä oli komeita nousuja ja laskuja toinen toisensa perään. Homma sujui hyvin, vaikkakin tosi väsyneesti. Viimeisiin nyppylöihin kuuluvan Valtavaaran päällä törmattiin Tanjaan, joka oli lähtenyt kylmään sateeseen meitä potkimaan eteenpäin. Muutamia sanoja vaihdettiin, mutta kovin kummoisella juttutuulella ei oltu. Tutun naaman näkeminen auttoi kyllä paljon menossa.

Viimeiset mäet alkoivat olemaan takana ja kello oli meitä armahtanut. Jäljellä oli n.1,5km, kun ihan tasaisella baanalla pyöräytin nilkkani. Nilkkaan alkoi heti tuntua, mutta pääsin kuitenkin kohtuu hyvin jatkamaan. Nilkka kipeytyi hyvää vauhtia ja vielä täytyi nousta Rukan päälle. Viimeiset sadatmetrit kinkkasin sauvojen avulla maaliin ja fiilis oli kyllä todella upea, vaikka viiva ylitettiin viimeisinä. No, tuli yksi mies meidän jälkeen. Maaliinpääsy ei kuitenkaan ole ihan päivänselvää, kun nytkin keskeytysprosentti oli 50. Aikamme oli jotaitain 35,5h.

Väsyneet mutta onnelliset maalissa.

Maalissa meitä olivat vastassa Laura ja miehensä Mikko. Laura oli käynyt pokkaamassa hopeaa 166km sarjasta, jonka jälkeen olivat jääneet odottamaan meitiä.

Mikko ja Laura tarjoutuivat auttamaan meidät hotellille, josta oli kyllä todella suuri apu. Mikko roudasi meidän romut hotellille. Tässä kohtaa oma kävely ei oikein enää onnistunut nilkan takia, mutta lopulta pääsimme huoneeseen asti. Apuna ollut Mikkokin oli juossut elämänsä pisimmän juoksun 55km hyvällä suorituksella ja silti jaksoi meitä auttaa. Suuret kiitokset pariskunnalle!

Sitten oli vuorossa ehkä maailman paras kuuma suihku ja sieltä suoraan peiton alle horkassa pyörimään.

Nilkka kipeytyi niin paljon, etten pystynyt varaamaan painoa sille yhtään. Kintussa ei näkynyt mitään suurempia turvotuksia eikä värejä, joten mitään kovin pahaa ei ollut tapahtunut. Ongelmaksi koitui syöminen. Syötävää olisi saatava, mutta kun ei pysty yhtään astumaan ja Anun polvi oli myös todella kipeä, niin vaihtoehdoksi jäi huonepalvelu. Arvatahan saattaa, ettei hotellilla ollut henkilökuntaa tuona iltana tarpeeksi ja ruoka olisi noudettava respasta. Meidän huone oli jossain hotellin varasiiven varasiivessä, josta oli ihan tarpeeksi matkaa respaan. Mikään ei auttanut, vaan Anu joutui lähtemään pizzan hakuun. Lopulta saimme ruokaa ja mieli oli kohtuu hyvä, vaikka taisivat olla elämämme kalleimmat pizzat. Tosin tässä kohtaa ei viitsi valittaa pizzan hinnasta, kun joillekin matka koitui vielä kalliimmaksi.

Yön saimme nukuttua hyvin, tosin Anu oli jostain syystä laittanut herätyksen 5.00. Aamupalalle jo päästiinkin omin jaloin. Polvet ja nilkat oli huomattavasti paremmat kuin illalla.

Siitä kun sitten ajettiin parilla stopilla kotiin katsomaan Leijonien finaalivoitto, niin aktiivinen neljä päivän pläjäys oli paketissa.

Terveisin,

A&M