torstai 28. syyskuuta 2017

Ultra Pirineu 110km +6800m

Muutama vuosi sitten olimme Kroatiassa juoksemassa maratonia Stonin kylässä, jolloin törmäsimme espanjalaiseen kaveriin, joka sitten hetken juteltuamme suositteli kovasti osallistumista Ultra Pirineulle. Antoni on kotoisin läheltä Pirineun startti/maalipaikkaa. Lähtö ja maali sijaitsevat Bagan kaupungissa lähellä Andorran ja Ranskan rajaa Pyreneillä. 

Ajatushan oli mitä parhain ja tietysti alettiin tutustumaan asiaan. Kaikenlaista ohjelmaa kun meidän perheessä on aina, niin muutama vuosi ehti välissä vierähtää ennen kuin tänä vuonna päätimme osallistua Pyreneiden hölkälle. Ihan perus ilmo ei riittänyt, vaan kisajärjestäjälle piti näyttää toteen osallistuneensa aiemmin johonkin maratonia pidempään vuorijuoksuun ja sitten tämän asian jälkeen joutui jännittämään arvontaa. 1000 osallistujaa hyväksyttäisiin mukaan ja ilmoittautuneita oli enenmmän, joten oli arvontalaulun aika. Lottovoitto napsahti kohdalle ja sitten alettiin järkkään asioita kuntoon. 

Baga on pieni kylä ja sen kaikki majapaikat menivät luonnollisesti heti, joten turvauduimme Antonin apuun. Antoni kehaisi Bergan kaupunkia parinkymmenen kilometrin päässä Bagasta hyväksi kisakeskukseksi. Sieltä sitten majoitus löytyikin. Lennot Barcelonaan ja Ooppeli alle sieltä ja homma alkoi olemaan valmis.

Valmistautumista

Matkaan lähdettiin torstai aamuna, suoraan yövuorosta luonnollisesti. Taju kankaalla lentokoneessa nukuttiin se mitä pystyttiin. Nukkuminen jäi kuitenkin vähäiseksi, koska Eevis miehensä ja seurueensa kanssa pakkautui samaan koneeseen. He matkasivat Barcelonaan rentoutumaan ja juttua riitti vähintäänkin hyvin. Perille päästyämme suuntasimme lentokenttä hotelliin huilimaan. 

Hotellille kävellen Anun valitsemaa oikoreittiä

Perjantaina sitten hyppäsimme vuokra-autoomme ja suhautimme Bergaan laittamaan kamat järjestykseen. Pakkasimme juoksureppumme vapaaehtoista varustetarkastusta varten sekä pakkasimme dropbagin. Jokainen sai jättää yhden dropbagin joko 40km tai 70km kohdalle. Me valitsimme 70km pisteen. Varusteet haluttiin tarkastuttaa taas sen takia, koska säännöt ovat tiukat ja aiemmilla kerroilla porukkaa on vedetty radan sivuun puutteellisten varusteiden takia esim. huputon takki jne. Varustetsekkauksia tehdään siis kesken juoksun huoltopisteillä.

Saimme numerot haettua, varusteet tsekattua ja muutkin asiat reilaan ja ajelimme majapaikkaan elpymään ja odottamaan lähtöä.

Sorvan kyläläisiä Pyreneillä

Lauantaiaamu koitti ja matkaan lähdettiin. Nappasimme toisesta hotellista mukaan yhden maailman parhaista maraton/ultraseisojista elikkäs Jarmon a.k.a. Iskän. Juoksijoille tarkoitettu hotelli ei huippuseisojalle kelpaa, vaan majapaikasta pitää löytyä seisojan tarpeet tyydyttävä kattaus mukavuuksia.

Säpinää Bagassa
Lähtöpaikalla oli mahtava tunnelma. Musiikki soi ja kuulutuksen pauhasivat, kun odotimme kellon lyövän seitsemän. Bagan kapeat kadut täyttyivät juoksijoista ja kannustajista. Matkaan päästiin ja moni täräyttikin sellaista vauhtia menemään, ettei paremmasta väliä. Meillä ei ollut kiirettä, koska ymmärsimme realiteetit meidän hyvin vähäisen polku- ja mäkireenimme takia. Tavoitteemme oli päästä maaliin hengissä ja aikarajan puitteissa 29,5h.

Eka pätkä 7,7km +1007m -165m

Baga-Repost väli oli siis 7,7km pitkä, nousua oli 1007m ja laskua 165m. Vertailuna tiimiläisille voisi laittaa esim. Sorvan satkun, jossa nousua kertyy koko matkalta n.950m.

1000 juoksijaa kirmasi ulos Bagan kaduilta vuoren rinteille poluille. Nopeasti homma menikin odotetusti jonottamiseksi, koska edessä oli kapeita kohtia mistä mahtui vain yksi juoksija kerrallaan. Nousu oli heti aluksi jyrkkää, joten ei meitä  haitannut alun hidastelu millään tavalla. Täysin selvää oli, että myöhemmin ei minuutilla tai edes tunnilla olisi niin merkitystä.

Jonossa mäkeä ylös
Koko matka ekalla huollolle sujui hienosti ja maisemat olivat huikeita heti alusta asti. Alusta oli koko matkan startista maaliin helppoa polkua, mutta toki muutamia pahojakin paikkoja löytyi.
Rebost saavutettiin 1h 55min. ajassa.

Repost-Niu 6,1km +936m -46m

Kohti Niu:ta hyvän huollon jälkeen lähdettiin kipuamaan. Niu:n huippu on 2500m korkealla meren pinnasta ja matkalla sinne avatuikin niin mielettömät maisemat, että... Matkamme sujui muitta mutkitta hienosti eikä mahtavien maisemien lisäksi ollut oikeastaaan mitään sanottavaa. No, ehkä kylmäksi vetävä keli. Niu tarjosi taas kattavan huollon, pysäyttävät maisemat ja luntakin.
13,7km takana aikaan 3.34. 




Niu-Serrat 14,4km +508m -1522m

Sitten olikin vuorossa laskettelua. Tähän asti reitti oli tarjonnut pelkkää nousua, mutta nyt lähdettiin tulemaan alas. Alaspäin mennessä muistutin koko matkan, ettei mopo saa lähteä käsistä, vaikka kuinka olisi hyvin juostavaa baanaa. Jos pitkän matkaa paukuttaa vain menemään alamäkeen, niin voi sanoa etureisille hyvästit. 

Alkuun ei tarvinnut paljoakaan pidätellä, koska menimme kivikkoista ja jyrkkää pätkää alas vain sen minkä pääsimme.

Joku tässäkin juoksee, mutta me ei ny viittitty
Pätkällä nähtiin ensimmäiset eläimetkin, kun päästiin hiukan alemmaksi. Ja yhdessä kohtaa vaimo intoutui näyttämään voimistelijan taitojaan kanssajuoksijoille. Juoksimme metsäpätkää, jossa puita oli  kaatunut tiellemme. Yksi puu oli sopivalla korkeudella ja sen edessä oli perinteinen tuu yli vaan, tuu ali vaan-hetki. Itse menin yli ja niin teki myös Anu, mutta kun on vähän minua lyhyempi, niin kävihän siinä siten, että ketterän rungon päälle nousun jälkeen ei jalat sitten ylettäneetkään maahaan vaan ohjelmassa olikin täysi kieppi rungon ympäri. Heleä kiljaisu sai kaikkien paikalla olleiden juoksijoiden vireystason nousemaan ja moni myös hämmästeli Anun taitoja.

Where is the bull?
Aijai ja uijui
Matkaan mahtui myös yksi hankala paikka, missä oli oikein köysikin laitettu avuksi, jotta kulkijat pääsisivät siitä menemään. Anun vuorolla saatiin pieni jonokin aikaan, kun tulppasimme hetkeksi kulkuväylän. Siitäkin selvittiin ja matkaan taas.

Köyden avulla alas
Polku meni puskan läpi, mutta katsottiin paremmaksi kiertää
Serrat n.28km takana ja aikaa kulunut 6.36

Serrat-Bellver 11,6km +211m -688m

Edessä oli laskuvoittoista pätkää ja lämpökin alkoi nousta. Tämä pätkä oli alun nousua lukuunottamatta melkolailla helppo. Toki reisissä tuntui jo ihan mukavasti, mutta meno maistui. Edessä oli leppoisaa polkua, metsää ja loppupätkästä hölkätiin ihan tielläkin.

Ennen Bellverin loistavaa huoltoa oli ohjelmassa varustetsekkaus. Meidän piti näyttää vedepitävä takki, avaruushuopa ja puhelin. Kaikki kunnossa, nyt syömään!



Bellver, 40km 8h 17min.

Bellver-Cortals 9,7km +721m -135m

Nyt kun oli kupu ravittu, niin iloisena lähdettiin ihan loistavasta huollosta kohti seuraavaa. Tässä kohtaa meno oli hyvää ja helpohkoa, aurinko paistoi jne. Tästä pätkästä ei oikein jäänyt mieleen sen kummempaa. Maisemat hienot, polku helppoa, lämmin oli...

Sauvakävelijällä kulkee. Vielä...

Ku on nii hikiki

Pulla se pojan polulla pitää
Cortals, 50km 10h34min.

Cortals-Aguilo 11,3km +921m -510m

Cortalsin huollosta lähdettiin vielä kohtuu hyvillä mielin, mutta ylämäet alkoivat tehdä tepposiaan Markukselle. Tällä pätkällä ylämäissä alkoi tuntumaan siltä, ettei happi enää vaan riitä. Olo oli kuin kalalla kuivalla maalla. Reenin vähyys alkoi tehdä tehtävänsä ja edes ruikulalihaksille ei happi riittänyt. Alamäet vielä onnistui ja tasanenkin olisi mennyt,mutta sitä ei paljoa ollut tarjolla.

Jyrkähköä nousua

Maisemat olivat kohdillaan

Sitten taas sitä nousua
Aurinko alkoi laskemaan ja oli aika kaivaa lamput otsalle. Menimme pätkän loppuun ja huollossa kaivoimme sitten lamput. Pimeys laskeutui todella nopeasti, yhtä nopeasti oli valoisuus koittanut aamulla. Nyt siis mentiin säkkipimeässä pitkät pätkät.


Aguilo, 61km 13h30min.

Aguilo-Gosol 12,8km +502 -1038

Aguilosta lähdettyämme oli edessä todella jyrkkä nousu. Lähes kaikki tuosta 502m:n nousukertymästä tuli ihan muutaman kilometrin matkalta. Tämä nousu oli kaikkein pahin ja ajattelinkin, että noinkohan täältä selviän. Haukoin happea ja yritin kinkata kivistä vuoren rinnettä ylös sen minkä pääsin. Laskin oikean jalan askelia ja huilasin aina 25-50 askeleen välein nojaten sauvoihin tai istahtaen kivelle. Tässä kohtaa olin suoraan sanottuna aivan paskana!

Päättäväisesti kuitenkin painelin kohti huippua. Onneksi monella muullakin oli vaikeaa ja jopa saavutin yhden kaverin, jonka kanssa konttasimme mäkeä ylös. Aina silloin tällöin kuului ylempää huuto "RAKAS, RAAAKAAASSS!". Muutaman kerran vastasin rauhallisesti, mutta kun istuimme ylämäkikaverini kanssa juuri kivelle tekemään leppoisaa kuolemaa samaan aikaan tuon huudon kajahtessa, huusin vihaisesti takaisin, että "JOO,JOO!!!!PRKL!". Kerroin kaverille huutajan olevan vaimoni, johon hän totesi sen kuulostavankin ihan vaimolta. Siitä sitten kerättiin taas kerran itsemme ja lopulta pääsimme ihan huipulle asti. 

Huipulta päästiin sitten parin kaverin perään ja painelimme alamäkivoittoista helppoa kivikkoa etiäppäi. Juttelimme matkalla mukavia ja itsekin sain taas juonesta kiinni. 

Energiat alkoivat olemaan vähissä, mutta onneksi Gosoliin ei ollut enää pitkälti ja siellä odotti taas pastat, makkarat ja dropbagit.

Gosol, 74km 16h49min.

Gosol-Estassen 8,7km +486m -248m

Gosolin huollossa nautittiin pastat ja tankkailtiin muutenkin, käytiin vessassa ja sen semmoista. Kumpikaan ei tarvinnut mitään omasta dropbagistaan, koska repuissa oli vielä koskemattomana kuivaa ja lämpöistä vaatetta. Energiatankkaus auttoi ja painelimme mukavan tuntuista vauhtia pimeässä metsässä. Saimme matkaan meksikolaisen kaverin. Meksikon mies oli taittanut nilkkansa ennen Gosolin huoltoa ja epäili jatkoansa seuraavalta pisteeltä. Matkustimme mukavasti huoltoon ilman suurempia vaikeuksia. Toki ylämäissä nojailin taas sauvoihini, mutta muuten mitään ihmeellistä ei tapahtunut. 

Estassen, 82km 19h 9min.

Estassen-Gresolet 3,3km +136m -555m

Välittömästi lähdettyämme etenemään alkoi seuraavasta huollosta kuulua mekkalaa, Matka oli siis lyhyt ja ajattelimmekin sen sujuvan suitsaitsukkelaan. Matka osoittautuikin todella haasteelliseksi, koska alamäkeä piisasi ja se oli jyrkkää, pinnaltaan kovaa ja liukasta savea. Kummankaan tossu ei purrut alustaa, vaan meno oli kyllä sellaista liukastelua, ettei paremmalla väliä. Toki muillakin tuntui olevan liukasta, mutta ei se kaikkia haitannut. Kokeneemmat polkutallaajat antoivat mennä sellaista vauhtia, että kyllä hirvitti, tosin kyllä se puskakin kahahti muutaman kerran oikein kunnolla. 

Yhdessä tiukassa kohdassa laitoin sauvat maahan, kun könysimme jyrkkää pudotusta alas. No, sinnehän se toinen sauva sitten putosi johonkin pimeyteen. Veet ja peet pääsivät suusta, mutta ei auttanut ei. Onneksi polku kaartoi oikeaan suuntaan ja alempana sitten kohtasin polun vieressä sauvani uudelleen.

Huoltopiste mikä kuului kilometrien päähän oli edessämme. Paikalla oli vauhdikas DJ., joka jaksoi tsempata kaikkia ja oli todella äänekäs musiikkeineen ja huutoineen. 

Gresolet-Vents 10km +449m -790m

Sama tarina jatkui. Pimeässä painettiin menemään, ylämäet olivat pahoja, mutta uutuutena myös alamäet alkoivat tuntua kipuna etureisissä. Vauhti oli hidasta, mutta päättäväisesti painettiin menemään. Gresoletista yritettiin laittaa ekaa kertaa viestiä Jarmolle, että hiljalleen lähestytään maalia. Tietäisi siis tulla hakemaan meitiä maalista. Viesti ei lähtenyt, joten Ventistä laittaisimme uuden. Saavuimme Ventsiin huoltoon, jossa teltan ovella vastaan tuli ambulanssin pojat kantaen yhtä tajunsa menettänyttä kisaajaa kohti hoitoa. Mitään vakavampaa ei ollut kaiketi sattunut, vain valot olivat sammuneet kaverin päästä. Tälläistä tämä on.

Vents-St.Jordi 4km +650m -44m

Ventsin huollosta soitimme Jarmolle kellon näyttäessä 5.45. Kerroimme matkaa olevan jäljellä n.14km ja aikaa tulisi kulumaan ainakin 3h, enemmänkin. Jarmo oli seurannut etenemistämme facebookin kautta, jonne Kaitsu oli laittanut seurantalinkin. Jarmo kertoi kuinka porukka oli meidän menoa seurannut ja se antoi kyllä voimia meille.

Lähdimme etenemään ja nopeasti saavuimme erittäin kivikkoiseen jyrkkään rinteeseen, johon antoi oman lisämausteensa mäeltä ryöpsähtänyt joki. Pahimmassa kohdassa etenimme 50m:n matkaa varmaan 10-15min. Anu suorastaan tärisi muutamissa kohdissa, mutta sieltäkin selvittiin, olimmehan luvanneet auttaa toisiamme niin myötä kuin vastamäessäkin. 

Jokea yliteltiin muutamaan kertaan, kunnes saavuimme kivikkoiselle seinämälle. Tässä kohtaa tuli täysi stoppi hetkeksi, koska oli selvitettävä mistä pääsisimme ylös.

Pirun tiukka mäki, joka oli pituudeltaan siis 4km ja tarjosi tuon 650m nousua,  tuntui loputtomalta. Mäen loppupäässä alkoi päiväkin valjeta. Olimme siis tulleet edellisestä huollosta yli 1,5h. Vauhti ei siis päätä huimannut.

Lopulta saavuimme viimeiselle huoltopisteelle, josta oli 10km matkaa maaliin.

St.Jordi, 100km 24h48min.

St.Jordi-Baga 10,7km +241m -1018

Huoltopisteellä istuessani ja odottaessani Anua vessasta, eteeni tuli mukava koira, jolle sitten juttelin mukavia ja rapsuttelin kaveria. Ihmeellistä kyllä, mutta voimia sai koiruudestakin. 

Anu saapui vessasta ja varmaan seitsemänneltä kakkoselta matkan aikana. Vatsa oli siis pelannut melko vikkelästi koko matkan. Matkaan siis!

Edessä oli melkoinen ratamestarin erikoinen. Ensin laskeuduimme suurinpiirtein 250m. jyrkkää mäkeä, jonka jälkeen nousimme tuon 241m. erittäin jyrkästi ylös, jonka jälkeen olikin luvassa alamäkeä yli 800m:n verran lopuille kilometreille. Reidet oli aivan muusshina! Tuo lopun alamäki teki etureisiin Jamesia ja Teutoria yhtäaikaa. Mäki tuntui aivan loputtomalta, mutta sitten saavuimme loivempaan osuuteen ja tasaiselle, jossa reitin varrella olleet kannustajat kertoivat meillä olevan matkaa 4km jäljellä. Ei paljon siis enää, mutta olisimme toivoneet esim. 2km:n vastausta. 

Viritimme vielä pienen loppukirin pariinkin kertaan loppumatkalla, mutta kovin pitkään ei pystynyt hölkkäämään jalkojen ollessa oikeastaan yhtä puuta.

Lopulta saavuimme maaliin käsikädessä ja Anulla oli Jarmolta saatu Suomenlippu toisessa kädessä.
Loppuaikamme oli 27.17. Saavutimme siis tavoitteemme ja nyt oli aika suunnata pesulle, eväille ja nukkumaan!


Tälläistä reissua ei voi suositella kenellekään ilman kunnon totuttelua polkuihin ja mäkiin. Kunnon reeni pohjille ja sitten homma onkin ihan eri. Meille reissu oli kohtuu kova, mutta kumpikin on varustettu lähes umpiluupäällä.

Tapahtuma on kaikkineen todella hyvin järjestetty kaiken pelatessa just eikä melkein. Reitti on merkattu suorastaan loistavasti eikä eksymisen vaaraa juuri ole, ei edes pimeällä, koska jokaisessa merkissä on selkeä iso heijastin. Huollot ovat mitä parhaimmat. Reitti on helppokulkuista lähes kokonaan.


Teveisin,
Markus & Anu

tiistai 19. syyskuuta 2017

Kisaraportti: 13. maraton ja Seisojat valtaavat Tallinnan

Kahdeksan samuraita, Silveri lähellä hattutemppua, ennätykset paukkuvat, Kaarel varmistaa selustan ja päällikön iso sydän

Niin paljon mahtuu tapahtumia Tallinnan maratonin 42 ja 21 kilometriin. Niin paljon mahtuu tapahtumia siihen, ennen kuin kaikki Team Raholan juoksijat ovat lähteneet matkaan, ennen kuin he ovat tulleet maaliin ja tulleet kisamatkalta kotiin. Myös kaikki otsikossa mainittu, mutta palataan niihin myöhemmin.

Jotkut ehkä muistavat kesäisen reissuni länsinaapuriin, kun olin komisario Wallanderin jalanjäljissä etsimässä kadonnutta kuntoani Ystadissa 6 km:n kaupunkijuoksussa. Silloisen kirjoitukseni päätin sanoihin, että ei kuntoni mihinkään ollut kadonnut - olin vain juossut liian vähän. Wallander-sarjan kakkososa - Riian verikoirat - antoi seuraavan vihjeen miltä suunnalta kadonnutta kuntoa olisi hyvä etsiä.

Kohtalokas Tallinna

Katse siis kohti Baltiaa ja Tallinnaa - sieltä se kadonnut kunto löytyisi - jos löytyisi. Se olisi nimittäin 13. maratonjuoksuni, mutta epäonnennumero säteilee tunnetusti vaaraa. Tällaiseen koitokseen ei ole syytä lähteä yksin. Sen sijaan 56 kanssamatkustajaa - Team Raholan juoksijoita ja seisojia - tuntuu sopivalta määrältä lähteä uhmaamaan kohtaloa.

Tiimikaverit turvaamassa selustaa
Ilmassa on kuitenkin jotakin outoa heti matkan alusta asti. Yksinkertaisesti liikaa sattumia. Laivalla Tallinnaan ainoa vapaapaikka kahvilasta löytyy pöydästä, jossa istuu virolaispahiksen näköinen mies. Myöhemmin samana päivänä - nyt jo Tallinnassa, kun olemme noutaneet juoksunumeromme, luokseni ryntää nuori opiskelijanainen. Hän kysyy, että olenko suomalainen. Hänen tehtävänsä on vaihtaa pitkä puinen tikku johonkin arvokkaampaan. Hei - oikeasti. Jotakin outoa on vireillä. Annan hänelle puoliksi juodun Vichypullon. Neito vaikuttaa tyytyväiseltä. Lisäksi eriskummallisuuksien sarjaa täydentää se, että nukumme hotellissa, jonka katolla on KGB-museo ja että yhtenä ruokapaikkana Scotland Yard.

Levottomasti nukutun yön jälkeen herään maratonjuoksun aamuun. Kovin pirteiltä eivät vaikuta huonekumppanitkaan - Mika Vahtolammi ja Jari Nieminen. Jari on jotenkin tullut mukaan jälki-ilmoittautuneena. Outojen tapahtumien sarja jatkuu, kun hänen numerolappuunsa on painettu Viron lippu ja nimi Kaarel. Yhtälö alkaa avautumaan minulle pikku hiljaa. Kaarel on todennäköisesti paikalla turvaamassa selustaani. Että mitään kohtalokasta ei pääse tapahtumaan maratonilla numero 13. Kuka muukaan nukkuisi ylimääräisessä sängyssä vapaaehtoisesti ja kasvot kohti hotellihuoneen ovea. Valmiina puuttumaan tilanteeseen, jos jotakin odottamatonta tapahtuu. Kaarel. Peitenimi auttaa häntä soluttautumaan paikallisten joukkoon.

Niemisen Jari ja Kaarel. Sama henkilö.

Kisa-alueelle kokoonnumme hyvissä ajoin ja oloni tuntuu melko varmalta. Tosin vain hetken, sillä yhtäkkiä löydän itseni jostakin TV-haastattelusta. Markus Ilva ja Anu Ossberg ovat jostakin keksineet, että osaan hyvin Englantia. Ehkä he ovat jotenkin salajuonessa mukana? Anyway - eläydyn tilanteeseen ja heitän oman versioni Tiki-talkista.

EuroSport? haastattelee ennakkosuosikkeja

Viimeisen vartin käytämme etsiessämme paikkamme eri lähtökarsinoista. Team Raholan iloinen juoksijajoukko hajoaa useisiin eri pareihin ja ryhmiin. En seiso yksinäni kakkoskarsinassa - mutta kaikki ympärilläni olevat näyttävät kovin vierailta ja isokokoisilta. Yritän tekeytyä näkymättömäksi ja tuijotan kengänkärkiäni. ”Hei epäonnen jumala - en ole paikalla”. Kärähdän, kun joku kuopiolainen moikkaa minulle.

Oman onneni nojassa

Kilpailu käynnistyy ja lähden runsaan parintuhannen kanssakisaajan kanssa valloittamaan juoksun kuninkuusmatkaa. Tallinnan harmaa taivas jää toiseksi, kun hymykaksikko Anu (loppuaika 3:47:45) ja Tiina Häkkinen (3:47:44) ohittavat minut jo ensimmäisen kilomerin aikana. Tiina huomauttaa minulle ennätykseni rikkoutumisen takaavien 3:45-jänisten karkaavan minulta. Menkööt - ajattelen. Tänään ei ole ennätyspäivä, sillä kesäkuukausista ainoastaan elokuuhun on sisältynyt laadukasta harjoittelua. En lähde myöskään Anun ja Tiinan vauhtiin, vaikka tiedän, että siinä seurassa minun ei tarvitsisi paljon puhella. He huolehtisivat siitä, että juttua riittää.

Juoksijaa lappaa ohi vasemmalta ja oikealta. Oma juoksu 5:30 min / km -vauhdissa. Se on mantrani jota hoen ja se takaa 3:52:04 loppuajan. Ne neljä sekuntia nipistän sitten jostakin. Olen varustautunut juomavyöllä, sillä minun tempollani ei ole aikaa pysähdellä joka juottopisteelle. Kaksi kolme huikkaa viiden kilometrein välein sekä energiageeli joka kympin jälkeen on suunnitelmani. Ensimmäinen kymppi täyttyy ajassa 00:54:01 eli olen 59 sekuntia edellä tavoiteaikatauluani. Ne ylimääräiset sekunnit ovat tulleet vain jostakin, todennäköisesti paikoista, joissa on ollut tiimin Maratonseisojien kannustus, läpyjä antavia katsojia ja musiikkia. Olen hyvässä vauhdissa. Maratonseisojia on matkalla seitsemän ja ikävä kyllä he ovat saaneet viime hetken vahvistuksen, kun Hannu Hämäläinen joutuu jättämään oman kisansa väliin flunssan iskettyä. Sen lisäksi seisojien joukossa ovat kokeneet juoksijat Jaana Putkinen ja Simo Kataja-aho. Seisojien panokseen tämä homma ei tule kaatumaan.

Maailmanluokan maratonseisontaa

13. maraton ja 13. kilometri - Kaarel astuu esiin varjoista

13. kilometri on täyttymässä ja vasen nilkkani kiukuttelee. Se on ollut huonolla tuulella jo parisen viikkoa. Ilmeisesti viime viikkojen harjoitukset mm. Kaupin mäissä ovat sen ärsyttäneet. Nilkan takia olen myös jättänyt pukematta kompressiosukat, koska niiden paine ei tunnu hyvältä ratkaisulta. Päätän - ilman mitään ennakkosuunnitelmaa - kurvata Ice Power -pisteen kautta. ”Suihkuttakaa vasempaan nilkkaani”, huikkaan huoltajille. Saan nopean ensi avun ja siinä samassa kuulen takaani tutun äänen. Kaarel ilmoittautuu paikalle. Tarkemmin ottaen hän on ollut ensimmäiset 13 kilometriä melkein kannassani koko ajan. Jatkamme matkaa yhdessä - toki monta muutakin juoksijaa etenee samaa tahtia kanssamme.

Rocca Al Maren alue lähestyy. Siellä olen käynyt joskus aikaisemminkin. Tosin bussilla. Tällä kertaa tulen sinne juosten. Eilispäivän sade ja monet juoksijat ovat muuttaneet pienen puistotien saviliejuksi. Minusta tuntuu myös, että juoksemme koko ajan lievään ylämäkeen. Vauhtini laskee jonkun verran ja askel painaa äkisti enemmän kuin aikaisemmin. Kaarel juoksee edelläni tien toista reunaa. Hänellä tuntuu olevan tilanne hallinnassa. Pinnistelen mukana. Jälkeenpäin voin todeta, että nämä kilometrit olivat ne kisan vaikeimmat.

Puolikas täyttyy ajassa 01:54:25 - tavoiteajasta olen edellä 1 min. 37 sekuntia. No hyvä, uskallan ainakin lähteä esimerkkikuntoilijaksi luokittelemani Päivi Linneron (4:42:18 - sarjansa 8.) kahden tunnin jänikseksi Wihan Kilometrien puolikkaalle myöhemmin tänä syksynä. Puolimatkassa kurvaan ensimmäisen kerran myös järjestäjien varsin kattavan huoltopöydän kautta ja tankkaan nopeasti vettä ja appelsiinia. Tämän jälkeen onnistun näkemään myös syntymäpäiväsankari Sanni Kataja-ahon (5:09:21), kun hän tulee reippaasti vastaan. Sanni on sankari, vaikka ei olisi syntymäpäiväkään. Kuka muu juoksisi maratonin, kun on murtunut häntäluu? Tuskin kukaan.

Synttäri- ja maratonsankari Sanni
Taival jatkuu varsin tasavauhtisena. Meitä on ehkä noin kymmenen juoksijan joukko - Kaarel ja minä mukaan lukien. 24 km:n kyltti näyttää hyvältä. Siinä ovat oikeat numerot - ikävä kyllä väärin päin. Onnistumme näkemään yhdessä etenevät Anun ja Tiinan. Heidän menonsa näyttää varsin reippaalta. Viisi kilometriä myöhemmin tiimin päällikkö Markus tulee vastaan. Kävellen. Ei hyvä - hän kävelee kohdassa, jossa ei ole huoltopisteitä. Käsi nousee vaisuun läpyyn - huulilta ei ole nähtävissä hymyn häivää. Ei auta - minä juoksen omaa juoksuani ja Markus omaansa. Pian tämän jälkeen kuulen myös Mari Järvisen (4:00:49) kannustushuudot - sen äänen tuntisin vaikka juostaisiin Tallinnan pimeässä yössä. Myös kämppäkaverini Mika (3:56:37) on mukana neljän tunnin jäniksen vetämässä joukossa. Hiukan myöhemmin bongaan vielä Johan Gröndalin (4:12:46) ja vaihdan läpyt Ilona Harjunpään (4:13:42) kanssa.

Alle 13 km jäljellä

30 km täynnä. Kelloni näyttää aikaa 02:42:38 eli olen jo 2:22 edellä tavoiteaikaani. Tämä alkaa enteilemään 3:50 alitusta. Nyt myös Kaarel innostuu. Hänelle ei riitä vain oma ennätys - sillä hän haaveilee juuri tuon aikarajan alittamisesta. Päätämme yrittää pitää tahdin tasaisena. Jäljellähän on vähemmän kuin tiimin molemmat maanantailenkit yhteensä. Tämä vauhti riittää meille ja se takaa meille myös jatkuvasti nousujohteisen juoksun. Jos alussa juoksijoita meni ohi vasemmalta ja oikealta, niin nyt tilanne on käänteinen. Kahta koripalloa pomputteleva kaverikin jää taakse, kun hän tekee askelvirheen.

37 kilometrin kohdalla homma alkaa tuntumaan peräti hauskalta. Runner´s high puskee läpi. Voimia piisaa - vaikka nyt tuleekin pysähdyttyä jokaiselle huoltopisteelle. Pientä huolta aiheuttaa se, että oma TomTom näyttää juostuksi matkaksi vähemmän kuin järjestäjien km-kyltit. Olenko 3:49 vai 3:50 vauhdissa vai muuten vaan vauhdissa? Kun jäljellä on kolme kilometriä, niin Kaarel jättäytyy turvaamaan selustaani. Yritän katsella taaksepäin, että missä hän menee, mutta niskani ja ylävartaloni ovat jo sen verran kankeita, että tämä onnistuu varsin heikosti. Vaihdan taktiikkaani viimeisillä kilometreillä. Nyt ei enää pysähdellä, vaan napataan kohteeksi melko kaukanakin juoksevia kilpailijoita. Valkopaitainen nainen, jonka selässä lukee Finland on ykköskohteeni - ikävä kyllä hän tuntuu juoksevan melko hyvää vauhtia.

Loppua kohden en onnistu enää näkemään yhtään kilometritolppaa, mutta kylläkin tiehen liiskaantuneen rotan. Onko se varoitus minulle? Mutta maali ei voi kuitenkaan olla kovin kaukana. Juuri ennen loppusuoran alkua kuittaan Finland-kohteeni ja painan tallan pohjaan. Viimeisen kaksisataa metriä kiidän kuin ne aikaisemmin mainitsemani Riian verikoirat olisivat kannoillani. Myöhemmin kuulen, että ainoa dog, joka on minua jahdannut kisan aikana, onkin Pete Mononen (3:57:21). Kisadesimaalit pysähtyvät osaltani aikaan 03:49:08. Olen selvinnyt maratonista numero 13 varsin kohtuullisesti - jopa tavoitettani paremmin. Iso ansio siitä kuuluu ennätyksensä juosseelle Jari Niemiselle (3:50:16) eli Kaarelille. Jaettu tuska on aina pienempi ja yhdessä on hauskempi juosta.

13. maraton ja onnellisesti maalissa.

Ennätyssadetta ja päällikön iso sydän

Maalin jälkeen suuntaan muutaman mutkan kautta sovitulle tapaamisalueelle maalisuoran lähelle. Outoa. Ketään muuta ei ole vielä paikalla. 13. maraton on takana, mutta onko tämä sittenkään ohi? Voiko salama vielä iskeä kirkkaalta taivaalta? Hengähdän helpotuksesta, kun saan seuraa. Seuraava paikalle tulija on tietenkin Kaarel. Kukas muu.

Lisää tuttuja hahmoja ilmaantuu näkyville. Markus on tulossa (3:48:04). Kuiskaan Kaarelille, että nyt ei varmaan kannata onnitella suoritetusta maratonista. Mitkä ovat Markuksen kommentit? Kymmenen sekunnin ajan hän on kuin kuka tahansa juoksija, joka antaa pettyneenä selonteon siitä, että miksi juoksu sujui selvästi odotettua huonommin. Mutta sen jälkeen kaikki tuntuu unohtuvan ja hän keskittyy kannustamaan maalia lähestyviä juoksijoita sekä antamaan onnitteluja kohtaamispaikalle tiensä löytäville tiimiläisille. Jokaiselle löytyy joku kannustava sana, halaus ja rutistus. Meidän päällikkö isolla sydämellä. Ja kaikesta huolimatta myös hemmetin hyvä juoksija.

Anne Ranta-Tenhunen (4:04:02) ehtii ylittämään maalilinjan ennen kuin kannustusjoukot saadaan ryhmiteltyä loppusuoralle ja hurjat aplodit saattelevatkin juoksijat maaliin yksi toisensa jälkeen: Aikaisemmin mainittujen lisäksi Petri Myllymäki 4:06:21 (Suomen nopein laulava maratoonari), Jari Kurvinen (4:14:11), jänis Marko Silvennoinen ja jänistettävä Niko Peltomaa (molemmat 4:22:16), Pasi Sipiläinen (4:28:57), Eerika Hedin (4:32:57), Kirsi Tuomisto-Kataja-aho (4:36:05), Johanna Sammalniemi (4:45:11), Sirpa Walker (4:47:38), Reijo Korvenpää (4:58:55), Teija Virtanen (5:16:13) ja Petteri Haapamäki (5:56:33) sekä puolikkaan selättäneet Keijo Mäkelä (2:12:50), Jessica Autio-Rajala (2:28:55), Risto Valkeala (2:28:58), Johanna Keränen (2:42:12), Arja Virtanen (2:57:53) ja Johanna Malm (2:57:55).

Jokaisella tiimillä on tietysti myös oma terävä kärkensä, joiden suoritukset motivoivat meitä muita yhä parempiin suorituksiin. Team Raholan kympin sakkiin omassa sarjassaan juosseet; Tanja Ilomäki 3:10:23 (5.), Maija-Liisa Kallio 4:47:37 (6.) ja Outi Hämäläinen 3:55:57 (9.) sekä aikaisemmin mainittu Päivi (8.). Ja sitten meillä on Juhani Yyyliii-Marttilaaa. Ensimmäinen kolmen tunnin alitus ja omasta enkasta pois kymmenen minuuttia: 2:56:22. On se kone!

Useita veret seisauttavia juoksuja ja monia henkilökohtaisia ennätyksiä. Mutta silti - suurimmat voittajat ovat kuitenkin ensimmäisen maratoninsa kuitanneet samurait Henna Värikoski 4:21:21, Karoliina Kuvasto 4:39:55, Susanna Kukkula 5:02:50, Lea Mäenpää 5:02:51, Petri Virtanen 5:25:55 ja Bettina Laine 5:29:42 sekä puolimaratonin juosseet Sini Rajala 2:41:56 ja Mariia Silvennoinen 3:23:28. He voittivat itsensä ja näyttivät muille, että sitä pystyy ihan mihin vaan, kun on halua, tahtoa ja harjoitteluintoa.

Nyt taitaa olla mainittuna kaikki tiimin reissussa mukana olleet juoksijat. Paitsi Harri Lappeteläinen (4:16:59), sillä Harri ja minä esiinnymme Miljoonasateen Ikäväni Tallinnaan -biisin sanoissa. Siihen on hyvä lopettaa kisaraportti tällä kertaa. Tosin ei meillä kahdella ollut pellit kiinni missään vaiheessa.

Korvauksia tuhlaamaan
Suomenlahden taa
mä ja Harri lähdettiin
kun ei keksitty muutakaan
Me mentiin Viru-hotelliin
ja pantiin pelti kii


Jälkikirjoituksena maratonhuumoria. Niin se Silverin hattutemppu mikä otsikossa mainitaan. Marko joutui juoksun aikana laattaamaan (1. piste) ja käymään puskapissalla (2. piste), mutta hattutempusta jäi tällä kertaa puuttumaan se isompi hätä. Ehkä sitten ensi kerralla.

Kaj

lauantai 16. syyskuuta 2017

Karoliinan eka Tallinnassa 10.9.2017

Miten tähän päädyttiin? Vastaus alla.
Tein ensimmäisen hölkkälenkkini n. 5 vuotta sitten. Pituudeltaan se taisi olla 3 km. Mietin silloin, että tää ei todellakaan oo mun juttuni. Niinkun varmaan jokainen aloittelija ajattelee. Kävin hetken epäsäännöllisesti lenkeillä ja nopeesti pääsinkin siihen kuntoon että 10 km jaksoi hölkätä kerralla. Sitten se into taas loppui pitkäksi aikaa.

Liikuntataustani oli vähän semmoinen, että joskus ja jouluna tuli liikuttua. Painoa oli parikymmentä kiloa enemmän ja kun motivaatio iski silloin tällöin niin se kesti sen 5 päivää ja taas jäi liikunta. Eniten tuolloin motivoi kun huomasi että jaahas taas tullut muutama kilo lisää, lähdenpä kävelylenkille ja jätänpä syömättä seuraavan ruuan ja syönpä vaan 1000kcal päivässä. Tätä saman toistoa kesti ikävuodet 12-23. 

Tutustuin sitten Tohnin Tanjaan kun aloitettiin samassa työpaikassa vuoden 2013 loppupuolella.  Tanjan juttuja liikunnasta kun kuunteli niin jotenkin se inspiroi tosi paljon. Muutaman kuukauden tuntemisen jälkeen Tanja kannusti mua tulemaan Anun jumpalle. Se oli pumppaus-tunti ja Tohnille tuttuun tyyliin tultiin viime tipassa. Jouduin eturiviin ja olin ihan kauhuissani. Tykkäsin kuitenkin tunnista sekä tunnin vetäjästä ja rupesin käymään Anun tunneilla enemmänkin. 

Liityin jossain vaiheessa kevättä -14 Team Raholaan. Ensimmäinen itselle iso koitos oli Raholan kymppi. Ei mennyt kauaa kun olin jo ilmoittautunut Anun maratonille puolikkaalle muiden yllyttämänä. En olisi ikimaailmassa uskonut selviäväni siittä. Tanja juoksi koko matkan mun kanssani, se merkkas mulle tosi paljon.

Tämän jälkeen juoksin satunnaisia lenkkejä ja yhden puolikkaan vuosittain ja eipä tuo juoksu harrastuksena ihan ykkönen missään vaiheessa ollut. Välillä saattoi olla monta viikkoa taukoa juoksusta. Ryhmäliikuntatunnit kuului arkeen kuitenkin isosti.

Viime joulukuussa ennen teamin lenkkiä rupes porukka puhumaan Tallinnan maratonista. Saivat sitten yllytettyä minutkin mukaan. Ja kun jotain ääneen lupaa niin kyllähän se silloin pidetään.
Syyskuu oli mielessä alkuvuodesta asti ja pitkään kesälle mietin että en todellakaan tule selviämään kokonaisesta maratonista. En ollut juossut tarpeeksi. Kesän aikana muutama 15 km lenkki ja muuten n. 10 km lenkkejä 2-3/vk. Kesällä muutenkin niin paljon kaikenmaailman juhlimista, että ei meinannut oikein aina muka keritä lenkille..

Kävin sitten kokeilemassa Sorvan juoksussa, että jaksanko edes 30 km. Se meni tosi hyvin joten sain paljon itseluottamusta maratonia varten. Asetin itselleni tavoitteeksi max 4h45min. 
Maraton lähestyi ja maalailin piruja seinille jatkuvasti. Mitä jos paikat ei kestä, mitä jos pää ei kestä.  Mitä jos en saakkaan nukuttua ennen sitä vaan jännitys valvottaa. Olin oikeesti aika stressaantunut tulevasta koitoksesta.

Sitten se päivä koitti kun piti lähteä kohti Tallinnaa. Lähdettiin lauantaina kolmen kaverin kanssa joista kaksi oli tulossa juoksemaan puolimaratonin ja yksi kannustamaan. Jännitin lauantai-iltana niin paljon, että jos en saakkaan nukuttua tarpeeksi.

Sunnuntaiaamuna heräsin kuitenkin pirteänä hyvien yöunien jälkeen. Vedin kunnon aamupalan napaan ja lähdin kavereiden saattamana kohti lähtöpaikkaa. Oli jotenkin itsevarma olo. Pulssi oli kylläkin jopa 140 jossain vaiheessa pelkästä jännityksestä, että ei siinä nyt ihan liian itsevarmana liikkeelle kuitenkaan lähdetty. 

Sitten se oli menoa. Askel oli kevyttä. 22 km kohdalla tajusin, että ei saakeli, 20 km edessä vielä. 24 km kohdalla rupesin laskemaan sormilla kuinka monta kilometriä jäljellä. 32 km kohdalla alkoi vähän itkettään. Juoksin jonkin matkaa yhden brittiläisen miehen kanssa jolla oli 25. maraton menossa, mutta loukkaantumisen vuoksi tuli hissukseen. Hän oli niin positiivinen, että sekin itketti. Tien vieressä olevat kannustajat itketti. Yritin vaan pitää pään kasassa. Kroppa kuitenkin kesti hyvin. 

Kevyesti

2 km tuntui pitkiltä. Vauhtikin hiipui siinä vaiheessa.  Viimeisen kilometrin kohdalla alkoi kuulua jostain kaiuttimesta Nikke Ankaran ettei nyt vaan sattuis mitään. Se sai mut niin hyvälle tuulelle ja siitä tulikin mun virallinen maraton  anthem. :)

Loppusuora häämötti. Yritin ottaa loppukirin. Ensin kuulin Team Raholan porukan kannustuksen. Siinä vaiheessa se itku sitten alkoi potkiin jo pahasti. Sitten kuulin vielä kaverini huudon. Kun ylitin maaliviivan niin itku oikein ryöpsähti pihalle. Se oli hieno tunne kuitenkin. Aika oli 4h41min. MÄ TEIN SEN!! 

Mitali maistuu


Karoliina


torstai 14. syyskuuta 2017

Hennan eka Tallinnassa 10.9.2017

 Uskalsin lähteä Liikunta pyörteen perjantai lenkeille keväällä 2015. Olin kerran aiemmin juossut 10km lenkin Anun nelikymppisillä. Tuon huippusuorituksen jälkeen löntystelin muutaman kilometrin lenkkejä ja haaveilin joskus jaksavani juosta puolimaratonin. Ensimmäinen yhteislenkki jännitti, mutta pystyin roikkumaan muun porukan perässä jotenkuten koko matkan. Pikkuhiljaa juokseminen helpottui ja uskalsin kokeilla pidempiäkin lenkkejä. Syyskuussa oli mahdollisuus kokeilla puolikasta Sorvan kotoisilla teillä. Tiina Hä? (Mitähän merkkejä nimeen kuuluikaan) lähti kaveriksi ja en siinä jutellessa juuri huomannut kuinka kilometrit vähenivät huomaamatta.  


Puolikkaita juoksin muutaman, kunnes syksyllä 2016 Markus alkoi kysellä, koskas se ensimmäinen kokonainen juostaan.... Yritin pelata aikaa ja päästä pälkähästä keksimällä tekosyitä etten voisi juosta kokonaista. En todellakaan uskonut selviäväni niin pitkästä matkasta! Sanoin etten halua juosta maratonia kuumalla kelillä tai talvella. Markus sitten ehdotti Tallinnan mukavaa tapahtumaa. 

Jännitys ja henkinen valmistautuminen alkoi heti. Ehdin juosta muutaman pitkän lenkin ja viikkokilometrejä kertyi mielestäni liian vähän. Aika kun ei riitä kaikkeen. Onneksi kotona on hyvät tukijoukot auttamassa. 

Syyskuu ja Tallinna lähestyi vauhdilla ja viikkoa ennen H-hetkeä jännitys oli todella kovaa. Pari haikeuden itkuakin siinä meinasi tulla, kun muistelin RalliJärvisen neuvoja: nauti koko matkasta, ensimmäisen maratonin saa vain kerran!  

RalliJärvinen ja Henna ennen h-hetkeä
Matkaan lähdettiin isolla porukalla lauantaina 9.9. aamulla aikaisin. Markuksen unelma toteutui vihdoin, sai tilata ISON bussin! Team Rahola lähti lähes kuudenkymmenen hengen voimin reissuun. Saimme uusia maratonseisojiakin tiimiin, kun vanhempani lähtivät mukaan kannustamaan. Hotellille päästyämme, ehdimme hieman katsella kamoja kuntoon ja hakea kaupasta eväitä, kunnes lähdimme porukalla katselemaan kisaexpoa ja noutamaan seuraavan päivän numeromme. Illalla tankkasimme vielä Scotland Yardin herkullisen  buffetpöydän ääressä. Jostain syystä jännitys oli jo kadonnut ja olo alkoi olla luottavainen. Uskoin pääseväni maaliin ja tavoitteena olisi alittaa viisi tuntia. 


Kauhee määrä tiimiläisiä

Illalla vielä laitoin geelit yms. valmiiksi Anun ohjeiden mukaan. Huonekaveri Sirpa antoi hyviä vinkkejä ja tsemppasi koko ajan.

 Aamupalalla oli taas jännitystä ilmassa ja olisin jo halunnut päästä juoksemaan. 


Aamupalalla tiimitovereistakin huokui jännitys
Sunnuntaina 10.9. vihdoin pääsimme kisapaikalle ja etsimme omat karsinamme. Meitä oli monta tiimiläistä samassa karsinassa ja kavereilta sai hyvin tukea. Viimeiset minuutit ennen starttia tuntui kestävän ikuisuuden. Vihdoin pääsimme liikkeelle. Kirsi ja Sanni lähtivät vauhdilla matkaan ja lähdin heidän peräänsä. Ensimmäiset kilometrit ehdin jo miettiä, että tämä matkahan kestää ikuisuuden. Jalat oli hieman tukkoiset, mutta juoksu lähti rullaamaan kuitenkin hyvin. Muistelin ohjeita ettei saa lähteä liian kovaa ja lähdinkin aika varovaisesti liikkeelle. Yritin pitää vauhdin tasaisena, mutta oikeasti minulla ei ole hajuakaan vauhdista kun en omista kelloa:) Menin sen mukaan mikä tuntui hyvältä. Kirsin kanssa menimme aika pitkän pätkän yhdessä, mutta jollain juomapisteellä hukkasin hänet. Yhtäkkiä selkiä alkoi tulla vastaan todella paljon. Juoksu kulki todella hyvin 10-36km välillä. Näin monia tiimiläisiä matkalla. Kannustus oli todella hyvää matkalla. Itsekin tuli ilmeisesti huudettua kannustuksia kovaan ääneen, kun yksi tyttö ihmetteli kannustanko kaikkia suomalaisia. Kerroin, että meitä Team Raholan väkeä on paljon mukana tapahtumassa. Maratonseisojilta sai lisää virtaa aina kun heitä näkyi reitin varrella. Fiilis oli aivan mahtava koko juoksun ajan ja muistin kannustaa maratonseisojiakin välillä. Hymy tuntui olevan huulilla koko ajan. Vasta viimeisillä kilometreillä alkoi jalat painaa ja odottelin jo maalia epätoivoisesti. Voimat tuntui olevan lopussa, mutta en malttanut hidastaa yhtään, kun tiesin pystyväni alittamaan tavoitteeni reilusti. Kelloa tosiaan ei ollut, mutta tiesin Markon olevan epävirallisena jäniksenä kaverilleen Nikolle ja heillä oli tavoita alittaa 4:30. Joten heidät ohitettuani tiesin hieman missä mennään. Onneksi viimeisellä suoralla oli vielä omia kannustamassa, Anne ja Mika olivat jo tulleet maaliin ja heiltä sain vielä kunnon kannustushuudot! Tässä vaiheessa itku meinasi tulla liikutuksesta. Maaliin tulin lopulta ajassa 4:21:21! Reilusti alle tavoitteen. Fiilis juoksun jälkeen oli ja on edelleen aivan mieletön. Näitä on saatava lisää pian! En olisi ikinä uskonut, että tälläiseen suoritukseen pystyisin. Tosin en olisi viisi vuotta sitten, sattumalta Tallinnassa maratonin aikaan ollessa, uskonut joskus itse juoksevani siellä. Ilman Anua ja Markusta ja koko Team Raholaa en olisi tähän pystynyt! Te olette mahtava porukka! Tai oikeastaan ME olemme uskomattoman hieno porukka!  


Sankaria juhlittiin maalissa
Kiitos kun saan olla mukana,
Henna

maanantai 4. syyskuuta 2017

Syksyn Cooper

Kesä on taakse jäänyt ja nyt on taas aika Cooperin.

Maanantaina 18.9.2017 Lamminpään kentällä klo 18.00 on kaikilla mahdollisuus testata kesän aikana hankittu kova kunto. 

Tule siis ajoissa paikalla, ota kunnon lämpö ja raasta 12min. kenttää ympäri.

Tervetuloa!

Kysymyksiä saa esittää Anulle tai Markukselle.
Anu anu.ossberg@gmail.com
Markus ilva.markus@gmail.com