Karoliinan eka Tallinnassa 10.9.2017

Miten tähän päädyttiin? Vastaus alla.

Tein ensimmäisen hölkkälenkkini n. 5 vuotta sitten. Pituudeltaan se taisi olla 3 km. Mietin silloin, että tää ei todellakaan oo mun juttuni. Niinkun varmaan jokainen aloittelija ajattelee. Kävin hetken epäsäännöllisesti lenkeillä ja nopeesti pääsinkin siihen kuntoon että 10 km jaksoi hölkätä kerralla. Sitten se into taas loppui pitkäksi aikaa.

Liikuntataustani oli vähän semmoinen, että joskus ja jouluna tuli liikuttua. Painoa oli parikymmentä kiloa enemmän ja kun motivaatio iski silloin tällöin niin se kesti sen 5 päivää ja taas jäi liikunta. Eniten tuolloin motivoi kun huomasi että jaahas taas tullut muutama kilo lisää, lähdenpä kävelylenkille ja jätänpä syömättä seuraavan ruuan ja syönpä vaan 1000kcal päivässä. Tätä saman toistoa kesti ikävuodet 12-23. 

Tutustuin sitten Tohnin Tanjaan kun aloitettiin samassa työpaikassa vuoden 2013 loppupuolella.  Tanjan juttuja liikunnasta kun kuunteli niin jotenkin se inspiroi tosi paljon. Muutaman kuukauden tuntemisen jälkeen Tanja kannusti mua tulemaan Anun jumpalle. Se oli pumppaus-tunti ja Tohnille tuttuun tyyliin tultiin viime tipassa. Jouduin eturiviin ja olin ihan kauhuissani. Tykkäsin kuitenkin tunnista sekä tunnin vetäjästä ja rupesin käymään Anun tunneilla enemmänkin. 

Liityin jossain vaiheessa kevättä -14 Team Raholaan. Ensimmäinen itselle iso koitos oli Raholan kymppi. Ei mennyt kauaa kun olin jo ilmoittautunut Anun maratonille puolikkaalle muiden yllyttämänä. En olisi ikimaailmassa uskonut selviäväni siittä. Tanja juoksi koko matkan mun kanssani, se merkkas mulle tosi paljon.

Tämän jälkeen juoksin satunnaisia lenkkejä ja yhden puolikkaan vuosittain ja eipä tuo juoksu harrastuksena ihan ykkönen missään vaiheessa ollut. Välillä saattoi olla monta viikkoa taukoa juoksusta. Ryhmäliikuntatunnit kuului arkeen kuitenkin isosti.

Viime joulukuussa ennen teamin lenkkiä rupes porukka puhumaan Tallinnan maratonista. Saivat sitten yllytettyä minutkin mukaan. Ja kun jotain ääneen lupaa niin kyllähän se silloin pidetään.

Syyskuu oli mielessä alkuvuodesta asti ja pitkään kesälle mietin että en todellakaan tule selviämään kokonaisesta maratonista. En ollut juossut tarpeeksi. Kesän aikana muutama 15 km lenkki ja muuten n. 10 km lenkkejä 2-3/vk. Kesällä muutenkin niin paljon kaikenmaailman juhlimista, että ei meinannut oikein aina muka keritä lenkille..

Kävin sitten kokeilemassa Sorvan juoksussa, että jaksanko edes 30 km. Se meni tosi hyvin joten sain paljon itseluottamusta maratonia varten. Asetin itselleni tavoitteeksi max 4h45min. 

Maraton lähestyi ja maalailin piruja seinille jatkuvasti. Mitä jos paikat ei kestä, mitä jos pää ei kestä.  Mitä jos en saakkaan nukuttua ennen sitä vaan jännitys valvottaa. Olin oikeesti aika stressaantunut tulevasta koitoksesta.

Sitten se päivä koitti kun piti lähteä kohti Tallinnaa. Lähdettiin lauantaina kolmen kaverin kanssa joista kaksi oli tulossa juoksemaan puolimaratonin ja yksi kannustamaan. Jännitin lauantai-iltana niin paljon, että jos en saakkaan nukuttua tarpeeksi.

Sunnuntaiaamuna heräsin kuitenkin pirteänä hyvien yöunien jälkeen. Vedin kunnon aamupalan napaan ja lähdin kavereiden saattamana kohti lähtöpaikkaa. Oli jotenkin itsevarma olo. Pulssi oli kylläkin jopa 140 jossain vaiheessa pelkästä jännityksestä, että ei siinä nyt ihan liian itsevarmana liikkeelle kuitenkaan lähdetty. 

Sitten se oli menoa. Askel oli kevyttä. 22 km kohdalla tajusin, että ei saakeli, 20 km edessä vielä. 24 km kohdalla rupesin laskemaan sormilla kuinka monta kilometriä jäljellä. 32 km kohdalla alkoi vähän itkettään. Juoksin jonkin matkaa yhden brittiläisen miehen kanssa jolla oli 25. maraton menossa, mutta loukkaantumisen vuoksi tuli hissukseen. Hän oli niin positiivinen, että sekin itketti. Tien vieressä olevat kannustajat itketti. Yritin vaan pitää pään kasassa. Kroppa kuitenkin kesti hyvin. 

Kevyesti

2 km tuntui pitkiltä. Vauhtikin hiipui siinä vaiheessa.  Viimeisen kilometrin kohdalla alkoi kuulua jostain kaiuttimesta Nikke Ankaran ettei nyt vaan sattuis mitään. Se sai mut niin hyvälle tuulelle ja siitä tulikin mun virallinen maraton  anthem. :)

Loppusuora häämötti. Yritin ottaa loppukirin. Ensin kuulin Team Raholan porukan kannustuksen. Siinä vaiheessa se itku sitten alkoi potkiin jo pahasti. Sitten kuulin vielä kaverini huudon. Kun ylitin maaliviivan niin itku oikein ryöpsähti pihalle. Se oli hieno tunne kuitenkin. Aika oli 4h41min. MÄ TEIN SEN!! 

Mitali maistuu

Karoliina