sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Kurkistus vuoteen 2016

La 28.11. 3tunnin spinningmaraton alkaen klo 10:30 Nokian Liikuntakeskuksella. Varaa paikkasi Liikkarin kassalta, hinta 12euroa

La 26.12 (Tapani) 3tunnin spinningmaraton alkaen klo 10:00 Nokian Liikuntakeskuksella. Varaa paikkasi Liikkarin kassalta, hinta 12euroa.

Vuosi alkaa lähestyä loppua ja aika kaivaa kalenterit ensi vuodelle esiin..
Sitä ennen vielä uuden vuoden aattona juostaan Sorvassa klo 10:00 (10-50km) ja illalla nyyttärikinkerit.Kaikki ovat tervetulleita mukaan vuotta vaihtamaan.

Tammikuussa luvassa luento liikunnasta ja ravinnosta. Tarkempi ajankohta selviää myöhemmin. 

Ensi vuoden tapahtumia ovat ainakin seuraavat:
- Haltin Vaellus kesällä, Anulle nimeä jos tahdot mukaan
- 15-17.7 Hetta Pallas polkujuoksu, HUOM! ilmoittautuminen marraskuun loppupuolella. Seuraa tapahtuman nettiä ja raportoi asiasta Anulle. Samoin osallistumiset Anulle
Hetta Pallas polkujuoksun ilmoittauminen alkaa ti 24.11 klo 18.00!!!

- Levin Ruskamaraton 3.9. (pidennetty viikonloppu) Anulle tietoa

ja lisäksi aikaisemmin jo päätetyt
- Tukholma 4.6.
- Ateena marraskuussa

Joten kaikkea kivaa tiedossa myös ensi vuonna!! :D
Matkojen aikatauluja tarkennetaan myöhemmin.

maanantai 2. marraskuuta 2015

Tule elävänä takaisin!

Wihan 100 kilometrin kisassa tulee täyteen kierros 27. Maalialueen aikaseuranta on armoton. Viimeiset kolme kierrosta minun tulee selvittää ajassa 01:06:59, jotta 11 tunnin raja alittuu.  Ei mahdotonta, mutta kun jaloissa on jo 90 km, tuntuu se kuitenkin kaukaiselta tavoitteelta. Samaa mieltä on myös järjestäjien tarjoama loppuaikaennuste. Varustaudun viimeisille kierroksille vesipullolla, jonka laitan juoksuvyöhöni. Taskuun loput nallekarkit ja käteen puolikas Gatoradea. Nyt ei ole enää aikaa jäädä notkumaan huoltopöytien luo, vaikka Minna jaksaa edelleen pitää huolta viimeisistä tiimiläisistä.

Hämärtyneessä illassa saan hetkeksi seuraa Team Raholan El Presidentestä. Edellinen havaintoni Markuksesta on, kun hän kävelee, mutta nyt hän on löytänyt uuden vaihteen. Myös minä yritän edetä liukkaammin. Kaksi kierrosta jäljellä ja aikaa 11 tunnin rajaan 00:43:37. Vauhtini on parantunut, mutta ei tarpeeksi. Markus lähtee omalle viimeiselle kierrokselleen ja sytyttää suihkumoottorit. Vanhalla lentokentän suoralla hän kiihdyttää kuin koneet joskus muinoin ja katoaa näkökentästäni.

Pian myös minun viimeinen kierrokseni alkaa. Hiekka tiimalasissa valuu nopeasti. Aikaa jäljellä 11 tunnin rajaan 00:20:46. Monelle juoksijalle tuttu henkien taistelu alkaa. Pää tai ehkä jalat, sanovat: ”Mennään rauhassa nautiskellen. Ei kannata vetää itseään henkihieveriin”. Ultraajan sydämeni kuiskaa kuitenkin, että: ”Ei mahdotonta. Mitäpä jos ottaisit kisan ensimmäiset Cokikset ja lopettaisit tuon surkuttelun. Nyt kaikki peliin”. Tunteet voittavat järjen, joten nappaan järjestäjien huollosta lasin Cokista. Sen jälkeen temponi paranee ja lentokentän suoralla tunnen lähes lentäväni. Miljoonasateen takavuosien hittiä muokaten hyräilen hetken itsekseni: ”Lennä Kaj lennä, tule elävänä takaisin”. Pakkohan tämän vauhdin on riittää, hoen itselleni. Adrenaaliini virtaa suonissani kohisten, pari nallekarkkia ja ryypyt Gatoradea auttavat vielä asiaa. Viimeisellä kierroksella ohitan yhden tiimimme sitkeistä sisseistä, Peten, joka on ottamassa selkävoittoa omista vaikeuksistaan.
Gatorade antaa siivet!!
Kiidän hiljentynyttä huoltosuoraa viimeisen kerran ulkotulien valaistessa etenemistäni ja lopulta ajannäyttötaulun numerot tulevat näkyviini kummun takaa. Tuijotan lasittuneella katseellani punaisia led-numeroita. 01…59…00! Ja 20 sekunnin kuluttua laskeudun maaliin. Mitali kaulaan. Ei suurempia tunteenpurkauksia, mutta se on siinä. Check & done. 11 tunnin raja alittuu 40 sekunnilla ja ennätys paranee 18 minuuttia. Viimeinen kierros on lopulta urakkani kolmanneksi nopein, joten välillä vaivannut fiilis ”Eniten vi…ttaa kaikki” on yhtäkkiä kadonnut niin kuin eräs Saharaan. Tällaista juoksu on parhaimmillaan. Hyvät hetket voittavat huonot hetket.

Väännetäänpä nyt aikakelloa reippaasti taaksepäin saman lauantaipäivän aamuun. Herätys kello 6 ja olo tuntuu hyvältä. Perjantaiaamuna olen nimittäin herännyt etovaan tunteeseen. Ei hemmetti, ei kait mikään pöpö ole iskemässä, kun olen sitä ennen yrittänyt väistellä nuhassa köhivän vaimoni pöpöjä. Minulla on jo entuudestaan syvä viha-rakkaussuhde Wihaan. Siellä olen juossut ensimmäisen maratonia pidemmän matkani, kun vuonna 2010 taivalsin Nonstop-sarjassa 50 km. Kaksi vuotta myöhemmin lopputuloksissa luki kohdallani DNS, kun sairastuin kisan kynnyksellä ja jäin siten ilman tulosta Suomalaiset Sataset -sarjassa. Samassa kisassa olen siis kokenut sekä kiintymisen maratonia pidempiin matkoihin että pahimman pettymykseni. Oloni onneksi kohenee perjantain mittaan. Eiköhän se tästä.

Täydessä sotisovassa tulen Pirkkahallille lauantaiaamuna joskus kahdeksan jälkeen – tosin en niin sotisovassa kuin savusukeltajan varusteissa maratonille lähtevä Sami Putkisaari. Tunnen itseni hetken ajan normaaliksi – kuka tervejärkinen tuossa asussa maratonille lähtisi? Tiimin itseoikeutettu äitihahmo Anu antaa vielä onnenrutistuksen. Ei kun lähtöviivalle. Kisa on kolmas sataseni (kaksi edellistä vuodelta 2012) ja suunnitelmassani on neljä tavoiteporrasta: 1. Lähden hakemaan 10:30 aikaa. Reitti, keli ja järjestelyt ovat erinomaiset, joten niistä aika ei ainakaan jää kiinni. 2. Jos se ei onnistu, niin alle 11 tunnin. 3. Jos sekään ei onnistu, niin uusi ennätys. 4. Maaliin vaikka ryömien.

10:30 on tasooni huomioiden kova tavoite. Mutta joskus pitää vaan uskaltaa. 3.333 km:n pituinen kierros 21 minuutissa riittää tähän. Kevyttä kauraa, yritän vakuuttaa itselleni. Ja onhan se. Ensimmäinen 50 km taittuu ajassa 5:15:10. Elämä hymyilee. Kaikki on kivaa. Juoksu on kivaa. Kaikki juoksijat ovat nastoja tyyppejä. Peukkuja sinne ja tänne. On Ultrajuoksijan palkkapäivä. Sen jälkeen tapahtuu kuitenkin jotakin. Vauhtini alkaa hiipumaan, kuin itsestään. Kierrosten kohokohdaksi tulee – ei pysähtyminen vaan pysäköinti – tiimin huoltopöydän luo, jonka järjestelyistä vastaa Valehtelijoiden Klubi. ”Kyllä sun meno näyttää hyvältä. Kyllä on helpon näköistä. Sä oot niin pirteän näköinen Sä oot ihan kone”. Ymmärrän. Asiantunteva huolto kommunikoi juuri tällä tavalla. Valaa uskoa meihin juoksijoihin, joita koko homma alkaa vähitellen kyllästyttämään. Kiitos teille huollon ihmiset, joita riitti seurasta myös järjestäjien avuksi. Vaikka juoksu onkin yksilölaji, niin Team Raholan joukkuehenki on aistittavissa ja omalta osaltani tuntuu hyvältä, kun joku muukin jakaa saman tuskan ja ilon kanssani. Siinä on iso ero aikaisempien vuosieni tahkoamisiin, kun olen ollut ikään kuin oman onneni seppä.
Kevyttä menoa, kuvat kertovat enemmän kuin fiilis
Vähitellen Via Dolorosaksi muuttuva kisa jatkuu kauniissa auringon paisteessa. Maalialueen poppi ja kierroksen alkutaipaleella kannustavat GoGo-tytöt saavat hymyilemään, mutta jalkojen polttoaine ei ole enää lyijytöntä. Matkaa on vielä jäljellä enemmän kuin tarpeeksi. Tosin ainoa ongelmani on vauhdin hidastuminen. En tunne itseäni kovinkaan väsyneeksi ja välillä epäilen järjestäjien ajanottolaitteita. Camoon –  mähän juoksen lähes koko ajan. Huollossa näen ja kuulen muiden raholalaisten taisteluista. Kaikilla ei ole yhtä helppoa, mutta poikkeuksiakin on onneksi tai siltä ne ainakin näyttävät. Niin ikään kuninkuusmatkalla kisaava Ville etenee määrätietoisen näköisesti. Välillä näen hänet Mikon kanssa, jonka askel on niin pehmeän kevyt, että hänen ei edes kuule lähestyvän. Nonstopissa Juissi tekee upeaa juoksua. Virpi ei ehkä yllätä itseään, mutta 70 km Nonstopissa on suoritus, jonka jälkeen ystävällismieliseksi tarkoitettu pikkunaljailu tiimin maanantailenkeillä saattaa hiljentyä hetkeksi. 80 km:n täyttyessä mieleni kirkastuu. Tämähän on hauskaa ja täältähän pääsee kotiinkin. Joskus. Loppu onkin sitten jo kerrottu tuossa raportin alkuosassa.

Olin liikkeellä pitkälti omilla eväillä ja varautunut, että jos tulee pahoinvointia, niin pitää löytyä naposteluvaihtoehtoja. Niinpä monet tillpehööreistä jäivät testaamatta. Hyvä niin. Vettä kului noin 0,75 l + järjestäjien huollosta pari mukia, Gatoradea kaksi pulloa, Mountain Drew -limsaa n. yksi litra (sisältää Cokiksen tavoin mm. kofeiinia), Valion mustikkamehua niin ikään litra, kolme Arctic Warriorsin hunajageeliä, vajaa pussillinen Haribon nallekarkkeja ja Taffelin sipsejä, muutamia Pågensin pikkupullia ja puoli pussia Suffelin tryffelipaloja (maistuivat myös Jarkon lapsille). Järjestäjien huollosta nappasin edellä mainitun Cokis-rakettijuoman lisäksi suolakurkkuja ja pari mukillista mehua. Cokista välttelin viimeiseen asti, sillä olin edelleen epävarma siitä, että miten vatsani suhtautuisi siihen perjantain huonojen tuntemusten jälkeen. Ainoa pilleri, jonka pistin suuhuni kisan aikana oli magnesiumtabletti. Kotiin tuomisina mitalin lisäksi oli muutama pieni hiertymä ja jo ennestään turpiinsa ottanut varvas, nyt vieläkin kurjemman näköisenä. Ei muuta mainittavaa. Kisan jälkeinen puoli kilometriä, kun kävelin autolta kotiin, oli päivän vaativin suoritus. Näytin todennäköisesti kodittomalta, kun raahustin eteenpäin huppu tiukasti pääni ympärillä horkasta kärsien ja kantaen sinisessä Ikean kassissa juoksuvarusteitani. Mutta tulin elävänä takaisin.

Team Rahola oli siis hyvin edustettuna Wihan kilometreillä. Naisten 100 kilometrillä mukana oli Anu Ossberg (5. / 10:32:52), joka kruunattiin kisan jälkeen Wihanestoriksi (viisi 100 km suoritusta Wihalla) ja Suomalaiset Satasen -naisten sarjan voittajaksi. Naisten satasella nähtiin uusi Suomen ennätys, kun Esbo IF:n Riitta Paasio tykitti uuden Suomen ennätyksen hurjalla ajalla 08:18:39. Miesten vastaavalla matkalla kirmasivat meikäläisen lisäksi Ville Niemenmaa (7. / 09:17:34), Mikko Aaltonen (11. / 09:34:00), Markus Ilva (20. / 10:33:47) ja Petri Mononen (30. / 12:12:18). Kovinta vauhtia piti Vegaaniurheilijat Ry:n Juuso Simpanen (08:14:39). Myös naisten 50 km:lla syntyi uusi SE, kun KU-58:n Sanna Kullberg tuli maaliin ajassa 03:47:25. Miesten aamumaratonilla tiimin Marko Kangasmäki ei ollut aamu-uninen, vaan alitti neljän tunnin rajan reippaalla marginaalilla (12. / 03:52:12). Samassa sarjassa Jukka Puronlahti käytti vähän enemmän aikaa kuin Marko, kun matka taittui välillä koiraa ulkoiluttaen (31. / 06:22:50). Koira ei kuulemma ollut maksanut osallistumismaksuaan ja eikä sen takia ollut saanut omaa numerolappua. Naisten maratonilla Outi Vatulalle tuli tällä kertaa DNF (syytä en tiedä), mutta paukkuja riitti kaikesta huolimatta vielä tiimin huoltoonkin. Naisten puolikkaalla Tiia Häkkinen sijoittui kymmenen sakkiin (9. / 02:03:05).
Pakollinen ryhmäkuva ennen lähtöä
Nonstop-sarjassa tiimiläisten taso oli laadukas. Sekä Juhani Yli-Marttila (06:25:22) että Virpi Virtanen (09:05:11) keräsivät kilometrejä komeat 70. Eerika Hedinille ei riittänyt hänellekään maraton, vaan 50 km taittui ajassa 05:21:02. Ultrajuoksulegenda Kalevi Montela osallistui kisaan Team Raholan väreissä ja paukutti rutiinilla kasaan 11 kierrosta (36.7 km / 04:45:58). Jos joku jäi mainitsematta, niin nöyrä anteeksipyyntöni jo etukäteen. Reittiennätyksiä tehtiin lähes joka matkalla.

Wihan kilometrien verkkosivuilta voi kaivella esiin kattavat tulokset. Kuvia löytyy Wihan sivujen kautta lisäksi myös osoitteesta Ultrajuoksu.fi. Ei sitten muuta tällä kertaa. Kiitos Teille kaikille ja jaxaa jaxaa jatkossakin.

Kaj K.

Kuvia Wihalta, löytyy tästä

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Neiti 430 nautti vähän vodkaa

Tiimin teräksinen tahtotyttö Virpi lähti Wihalle tavoittelemaan tähän asti pisintä juoksuaan eli 70 km. Sisukimppu selätti jo viime keväänä Sorvan Satkulla 50 km, joten tavoite ei vaikuttanut vallan mahdottomalta. Vaatii se silti vahvasti päättäväisyyttä, hyvää kuntoa ja ripauksen mielipuolisuutta. Näitä kaikkia löytyy.

Kuulin Virpin kesällä puhuvan asiasta, ja silkasta kunnioituksesta juoksuvimmaista järjettömyyttä kohtaan lupauduin oitis huoltojoukkoihin. Outi O. oli jo aiemmin pestannut itsensä samaan hommaan, koska Virpi oli toiminut hänen huoltajanaan satasella, joten meitä oli tiedossa kaksi luotettavaa tätiä radan varteen. Wihaa edeltävällä viikolla varmistelin vielä toimintaohjetta sitä (epätodennäköistä) tilannetta varten, jos totaaliuupumus iskisi: saako antaa armoa vai pitääkö vaikka potkimalla saada akka maaliin? Ei armoa, vaikka potkimalla perille, vastasi Virpi tiukasti. Tämä selvä.

Wihan kisapäivä 24.10.2015 valkeni upeassa syysauringon paisteessa, joskin aamu oli kirpakka. Minä olin aamupäivän kiinni voimistelijan roudauksessa, mutta Outi haki kisattaren kotoa noin klo 8 ja kyyditsi Pirkkahallille. Neiti ampaisi matkaan klo 9 lähtörytäkässä rinnassaan numero 430.

Saavuin paikalle vasta noin klo 13 tienoilla, jolloin juoksijat olivat kiertäneet 3,333 km lenkuraa jo useampaan kertaan. Sisääntuloväylää etsiessäni näin Virpin ja Anun taivaltavan tieosuutta, ja kumpikin vilkutti minulle reippaasti. Hyvältä vaikutti!

Virpin ja Team Raholan huoltopiste oli helppo tunnistaa jo kaukaa punaisesta banderollistaan. Tullessani Outi hyppelehti huoltopöydän takana toppatakkiin kääriytyneenä ja päivitti tilanteen: tukkimiehen kirjapidon mukaan Virpillä oli kierroksia takana lähemmäs kymmenen, ja juoksu oli sujunut muuten hyvin, mutta jalat olivat melkein alusta lähtien olleet tukkoiset. Anu oli laatinut paperille harakanvarpaisen mutta tarkan ohjeen siitä, millä kierroksilla Virpille piti syöttää geeliä ja/tai suolaa. Eväänä oli myös vichyä, urheilujuomaa, suklaata, sipsejä, keksejä, mehua ja rusinoita.
Virpi radalla. Ei ole helppoa, mutta jaxaa jaxaa! (Kuva: Jarmo Maimonen)


Huoltopöydän luona pyöri myös Mikon henk.koht. huoltaja Teija, pyöreämahainen Outi V. sekä Tiia, joka odotteli oman, kolmelta alkavan puolikkaansa lähtöä. Pöydällä oli Virpin muonien lisäksi monen muun tiimiläisen eväät.  

Tiimiläisiä oli päivän mittaan radalla melkoinen määrä. Yritimme Outi O:n kanssa niitä ynnätä, mutta menimme laskuissa sekaisin noin 11:ssä ja luovutimme. Wihan tulosluettelosta laskin myöhemmin yhteensä 14 Team Raholan edustajaa. Pj:n lempi-ilmaisua lainatakseni: Komeeta sakkia!

Pian Virpi jo saapuikin huoltopisteelle. Ilmeestä näki, että meno ei ihan helppoa ollut. Outi tarjoili Virpille juomia, ja Tiia venytti juoksijan reisiä nostamalla kinttua kerrallaan taaksepäin. Kysyin Virpiltä, pitäisikö jalkoja myös hieroa, mutta vastaus oli napakka ei: se kuulemma vain haittaisi. Päätimme, että jalkoja venytetään joka kierroksen huoltotauolla.
Hymy ei ihan herkässä ollut.

Ultramatkaan mahtuu paljon ja kaikenlaista. Välillä Virpi lähestyi huoltopistettä kävellen, mikä sai huoltajat aina huolestumaan: oliko kyseessä iso ongelma vai taltutettavissa oleva vaiva? Useimmiten kyse oli vain tuosta jalkojen epämääräisestä tukkoisuudesta, joka hidasti menoa mutta ei estänyt etenemistä. Kierrosten lisääntyessä jalkojen sitkeä venyttäminen kuitenkin tehosi: se aiheutti yhä vähemmän tuskanininää ja kinttu nousi helpommin ylemmäs. Sitä myötä Virpin juoksu helpottui ja huolto tunsi itsensä ylpeäksi.

Outi piti tarkan huolen Virpin suola-, geeli- ja juomatarjoiluista. Muita eväitään huollettavamme ei juuri kaivannut, vain muutaman kerran niitä nappasi, kun oikein tyrkyttämällä tyrkytettiin. (Sitä en muista, joiko Virpi Juhanin kokista, jonka olimme omin lupinemme sosialisoineet koko tiimin juoksijoille. Kiitos Juissi!)

Kun Virpillä oli takana noin 50 km, oli jo ihan selvää, että ei meidän mitään maaliin potkimista tarvitse harrastaa: neiti 430 pääsee perille ihan itse ja omin voimin. Keskeyttäminen ei käynyt Virpin mielessä kertaakaan.

Yksi vastoinkäyminen matkalle vielä osui pahan krampin muodossa noin 53 km kohdalla, mutta Virpi selvisi siitä suolalla eikä vaiva uusiutunut. Todella pahoja ongelmia kuten toistuvaa kramppailua, pahoinvointia, energiattomuutta, henkistä heikkoutta tai harhanäkyjä Virpi ei Wihan kilometreillään kohdannut.

Outi huolsi hyvin.
Iltapäivän tunteina Team Raholan banderollille kerääntyi laaja joukko juoksijoita kannustavia tiimiläisiä ja jälkikasvua. ”Jaxaa jaxaa” kaikui vähän väliä, kun joku raholalainen pysähtyi huoltoon tahi Anu pyyhälsi ohitse. Innokkaimpia kannustajia joutui jopa ohjaamaan pois juoksuradalta. Ainakin Jarkko lupautui juoksemaan Virpin esimerkin inspiroimana 70 km Sorvassa ensi keväänä. Juoksuhulluus on tarttuva tauti.

Kannustusjoukkojen pälpätys oli sen verran mukaansatempaavaa, että huoltotiimi meinasi jopa unohtaa velvollisuutensa. Onneksi Outi havahtui tajuamaan, että Virpillä taitaa olla enää muutama kierros jäljellä. Tumpeloimme laskelmien kanssa hetken keskenämme mutta saimme lopulta selville, että tarvittavat 21 kieppiä tulee hyvin pian täyteen. Tiedotimme Virpiä asiasta, jonka hän tiedosti varmasti paremmin kuin me: Sulla on enää kolme kierrosta jäljellä! Sulla on enää kaksi kierrosta jäljellä!! Sulla on enää yksi kierros jäljellä!!!

Ja sitten ei ollut enää yhtään kierrosta jäljellä. Kellon näyttäessä juoksuaikaa 9:05:11 Virpi tuiskahti maaliin niin vetävän reippaalla askelella ja hyvävoimaisena kuin ei olisi 70 km juossutkaan. Huoltojoukot ryntäsivät onnittelemaan iloista itsensä voittajaa. Myös pt Markus osui juuri silloin sopivasti maalialueelle omalla taipaleellaan ja jopa hymyili (sic!) halatessaan valmennettavaansa. Kyyneltulvaa odotettiin mutta turhaan, mitali kaulaan vaan urakan kunniaksi. Virallisella huoltopisteellä pitkää päivää painava Elina H. tarjosi palautusjuomaksi mukin kokista ja Kossuputelin, ja sitten kuvattavaksi.
Maalissa! Jopa pt oli tyytyväinen.

Ja pakollinen klassikko: Miltä nyt tuntuu?
”Juoksu oli kohtuullisen tuskainen alusta alkaen. Vasen etureisi veti jumiin heti alussa, Kajn kylmägeeli ja kenkien vaihto auttoivat ja huollon venytykset. Kun tästä oli selvitty, iski oikeaan pohkeeseen kunnon kramppi. Ohjuksen lailla maahan ja suolaa. Anu huusi takaa: ”Suola naamaan ja heti perään geeli”. Jos näitä haasteita ei olisi ollut, olisi matka taittunut kohtuullisen kepeästi. Parasta juoksussa oli, että pää kesti. Isoin kiitos kanssataivaltajille, jotka kannustivat mua noin 20 eri nimelllä. Huolto oli erinomaista, en olisi selvinnyt ilman teitä. Sanat eivät riitä kertomaan tuntemuksia ja fiiliksiä, niistä höpötän, kun kysytään.”

Ei voi muuta sanoa, kuin että on sillä älyttömästi sisua ja tsemppiä. Isot onnittelut Virpi vielä kerran komeasta juoksusta!

Teksti: Minnis

PS. Mistä kumpusi idea juosta 70 km? Tämä paljastettiin vasta juoksun jälkeen. Tarinan mukaan Virpi ja muutama muu tiimiläinen (= Anu, Markus ja Pete) juhlistivat taannoin kevättä vodkapullon äärellä. Illan edetessä ja järjen vähetessä pt Markus heitti Virpille haasteen: nyt kun olet juossut 50 km voit juosta seuraavaksi satasen! Virpi oli sen verran tajuissaan, että ei mennyt ansaan kokonaan vaan vain osittain, ja lupasi juosta Wihalla 70 km. Odotamme siis mielenkiinnolla seuraavaa vodkaistuntoa.
Virpi teki sen minkä päätti! Näillä mennään.


PPS. Helppoja huollettavia ne olivat kaikki. Ville ja Mikko pyyhälsivät 100 km vauhdilla ja niin reippaasti, että niistä ei saanut edes kunnon kuvaa. Anun huolto toteutettiin vauhdissa, sillä hän ei malttanut pysähdellä yhtään; maaliin päästyään Anu pokkasi kisan järjestäjiltä sekä Wihannestori- että Suomalaiset sataset -pokaalit. Markuksen juoksu oli todellinen titaanien taistelu itseään vastaan, sillä jalkansa eivät suostuneet yhteistyöhön, mutta sisukkaasti tiimin pj selätti 100 km vaimonsa rakastavien ohjeiden ja viime kierroksilla itselleen pitämänsä monologin turvin – ensi vuonna hänestäkin saattaa tulla Wihannestori. Kaj vetäisi 100 km niin tyynen rauhallisesti ja tuskattoman oloisesti, että kannustusjoukot alkoivat epäillä häntä jonkin sortin robotiksi. Peten 100 km sen sijaan oli varsinainen tuskien taival, jolla ongelmista ei ollut tulla loppua: oli kireitä jalkoja, rintakipuja ja huonovointisuutta, mutta aivan älyttömällä sisulla Petekin  paineli maaliin saakka saamatta sydänkohtausta (mistä olemme tietty kiitollisia).

Juhani juoksi 70 km niin kevyesti kuin vain Juhani juoksee ja oli sellainen flow päällä, että hyvä kun tajusi välillä pysähtyä huoltopisteellä ja ottaa tyrkyttämiemme eväitä. Eerika meni tasaisen varmasti 50 km, mutta matkan pituutta ei kyllä mistään huomannut, sen verran helpolta meno näytti.

Jukan rento maraton oli iloisin näkemäni; hän ehti juoksunsa lomassa mm. puhumaan puhelimeen, kuvaamaan Teisko VPK:n maaliintuloa ja lenkittää koiraa. Jukan parempi puolisko Outi V. käveli reilun puolikkaan, mikä on varsin kunnioitettava suoritus, kun ihminen on viimeisellä raskauskolmanneksella. Marko K. oli omalta maratoniltaan tullut jo maaliin ennen kuin itse ehdin edes paikalle, mutta päätellen alle neljän tunnin uudesta omasta ennätysajasta hänen juoksunsa meni ihan nappiin. Iltapäivän lähdössä Tiia vetäisi puolikkaan kevyesti ja niin ripeästi, että myös teki oman ennätyksensä, joten hänen ensimmäinen maratoninsa (Tukholma 2016) ei taatusti tuota minkään valtakunnan vaikeuksia.

Koko tiimiä ilahdutti erityisesti se, että pitkän linjan juoksija Kalevi Montela osallistui Wihan nonstoppiin Team Raholan lipun alla.  

Hurjaa joukkoa!