Kuvia Walesin tiimimatkalta

Linkin kautta Walesin tunnelmiin.

 Tästä kuvia tiimimatkalta.

Coastal trail series: Gower, half marathon by Marianne Hyppoenen

Osallistuin Gower trail-puolimaratonille. Kyseessä oli itselleni ensimmäinen juoksutapahtuma ulkomailla ja ensimmäinen ulkomaan reissu Team Raholan kanssa – sen verran onnistuneita molemmat, että lähden ehdottomasti toistekin. Juoksuaamuna saatiin hotellilta aikaistettu aamupala, jonka jälkeen lähdettiin takseilla Leenan ja Veeran kanssa kohti maalipaikkaa, josta oli bussikuljetus puolimaratonin lähtöpaikalle. Matkaa lähdin taittamaan yksin, musiikki ja kuulokkeet seurana. Pian lähdön jälkeen oli mielestäni koko reitin kovin nousu, jota vahtimassa oli pässi komeine sarvineen. Nousun jälkeen huipulla odottivat upeat merimaisemat. Reitti jatkui vaihtelevana – välillä oikein mukavaa polkua, välillä perunamaahan verrattavissa olevaa maastoa, välillä nurmikkoa, rantaa, kivikkoa, portaita sekä ylös että alas. Jossain 4 km kohdalla lensin komeasti selälleen, kun satuin hieman huolettomasti astelemaan erittäin märällä nurmikolla. Kaatuminen ei kuitenkaan aiheuttanut kuin korkeintaan kuraroiskeita vaatteille, joten pääsin ongelmitta jatkamaan matkaa. Jäin tosin pohtimaan, näytinkö kaatumisen jälkeen jotenkin huonovointiselta, kun minulta kysyttiin useampaan kertaan, onko kaikki hyvin. Toisaalta kyseessä saattoi olla paikallinen tapa osoittaa kohteliaisuutta kanssajuoksijaa kohtaan.

Upeaa merimaisemaa

Voihan pernamaa sentäs!

Reitti kulki paljolti merimaisemissa ja pysähdyin pariin otteeseen kuvaamaan maisemia matkan varrelta. Paikalliset eläimet olivat myös hyvin edustettuina – eräällä kohtaa reitti vaikutti kulkevan kolmen hevosen keskeltä. Päätin kuitenkin ohittaa hevosryhmän näiden oikealta puolelta. Hevoset vaikuttivat olevan ilmeisen tottuneita ohimeneviin kulkijoihin eivätkä näyttäneet välittävän juoksijoista juuri mitään. Myöhemmin reitillä osui kohdalle myös nautaeläinten parvi – pikimustilla naudoilla näytti olevan tärkeää asiaa toinen toisillensa niiden ammuessa toinen toisilleen. Kolmas reitillä vahvasti edustettu eläinlaji oli koirat. Mukana oli useita canicross-harrastajia, jotka juoksivat koiriensa kanssa. Roduiltaan nämä vaikuttivat olevan pointtereita, bordercollieita ym. aktiivirotuja. Reitillä liikkui myös joitakin retkeilijöitä koirineen (tulkitsen, että he eivät osallistuneet juoksuun, koska heidän etenemissuuntansa oli eri). Vaikka olen koiraihminen, oli reitillä välillä tunne, että koira on hieman liian lähellä. Ehkä Walesissa kulttuuri koirien pidossa on hieman erilainen kuin täällä Suomessa? Tai ehkä juoksusta rasittuneena suhtautuu vieraisiin koiriin eri tavalla, kuin normaalioloissa?

Vielä niitä on.

Reitti oli haastava muuttuvine maastoineen ja ylä- ja alamäkineen. Erikoismaininta perunapeltoa muistuttaville pätkille sekä keltaisille piikkisille kukille (Euroopan piikkikukka?). Sääolosuhteet olivat kuitenkin mitä mainioimmat – lämpötila n. 10–12 °C, poutaa ja tuuli 1–2 m/s ja välillä jopa mietin, olisiko hattu tai huivi ollut hyvä valinta mukaan juoksuun. Edellä mainitut perunapeltohenkiset kohdat erityisesti alamäissä olisivat olleet vielä astetta mukavampia (lue: kamalampia), mikäli keli olisi ollut sateinen. Vaikka keltainen on lempivärini, piikkikukan kohdalla opin sitä väistämään – käsistä ja jaloista löytyi juoksun jälkeen muutama naarmua, kun tämä ja muutama muu kasvi tuli hieman liian läheltä kohdattua. Onneksi myös ensimmäistä kertaa yllä ollut tiimitakki pysyi ehjänä. 

Reitillä mieltä lämmittivät kohtaamiset tiimiläisten kanssa. Ensimmäisenä meikäläisen taisivat ohittaa Jari ja Markus, joiden kanssa tuli muutama sananen ja kannustus vaihdettua. Muita reitillä tavattuja olivat Timo ja Anu, jotka pysähtyivät ottamaan minusta kuvan, sekä Veera, joka kysyi, miten menee. Anu oli myös maalissa vastassa ja ottamassa kuvia. Kiitos kaikille kannustuksesta.

Antakaa mun mennä vielä toinen kiekka, kun oli niin komiaa!

Maaliin viimein päästiin ehjänä, aikaa meni 4h58min46s. Suhteessa reitin vaativuuteen, omaan kuntoon ja syksyn juoksutaukoon, olen aikaan tyytyväinen. Kehittämisen varaa on, onneksi siihen on myös mahdollisuuksia. Juoksun jälkeen kävin sovitusti meressä uimassa, sen jälkeen siviilivaatetta päälle, evästä naamaan ja odottamaan taksia hotellille. Oikein hyvä. 

Marianne

Polkujuoksua Walesin nummilla, ah ja argh!

Meidän Juhani teki niin ihailtavan kattavan raportin reissumme eri vaiheista Walesissa, näin ollen antaen minulle oivan mahdollisuuden upota pelkästään juoksupäivän polkuihin ja ajatuksiin.

Oleilimme Walesissa yhteensä 6 päivää, joista kaikkina muina päivinä satoi, mutta juoksupäivä aukeni nousevan auringon kanssa kilpaa, pitäen sateet loitolla ja lahjoittaen meille juoksijoille ihan mahtavan upean aurinkoisen juoksupäivän, mikä tarkoitti sitä, että saimme nauttia upeista maisemista, jotka avautuivat meille ylhäältä kukkuloilta käsin pitkälle horisonttiin. Sanoinkuvaamattoman kaunista.

Kello soi aamulla aikaisin 4.45. Aamupesu ja alas hakemaan aikaistettua hotellin aamupalaa, ihan meitä varten katettu aikaisin. En monellakaan sellaisella juoksulla ole ollut, missä hotelli on aikaisen aamupalan järjestänyt, useammalla kuitenkin, ja tämä oli ehdottomasti parhaiten järjestetty. Ei mitään sämpylää juuston kera, kertakäyttömehupurkkia ja vihreää kovaa omenaa, vaan ihan koko ns. kylmä setti, mitä aamuisin muutenkin meille oli tarjolla. Hyvillä eväillä päästiin aloittamaan aamu. Ja tuttua settiä mukaillen, eväät kitusiin, juoksukamat päälle unohtamatta sitä kertakäyttösadetakkia, ja aulaan odottamaan taksia.

Taksit tulivat, ja matka alkoi. Kapeaa tietä tottuneesti ajeli taksikuski, liikenne oli hiljainen, odotetusti, ottaen huomioon lauantaisen aikaisen aamun. Anu rupatteli repsikan paikalta niitä näitä kuskille silloin tällöin, ja matka joutui aikas leppoisasti kisapaikalle. Jostain syystä ei oikeastaan jännittänyt juurikaan, päinvastoin, pientä malttamattomuutta päästä lähtemään matkaan.

Auringonnousua odotellessa ennen lähtöä.

Saavuttiin parkkipaikalle, ja toinen taksikyytimme oli myös päässyt perille. Siitä käveltiin hetken matkaa ihan aitoa hiekkarantaa, pehmeää, niinkuin aurinkorannoilla. Lähtöalueesta johtuen oli jotenkin maaginen fiilis; aurinko alkoi nousemaan meren takaa ja käyskentelimme siinä hiekkarannalla, johon pikku hiljaa alkoi valumaan enemmän ja enemmän juoksijoita. 'Walesin englanti' on muuten jotenkin ihanan kuuloista, puhuvat kaikki hieman eri tavalla sitä, toiset tosi nopeasti ja toiset ihan selkeästi. Keli oli hieman viileä vielä, muistaakseni n. 8 astetta lämmintä, mutta kun aurinko alkoi nousemaan, niin se myös lämmitti. Juoksupäivän lämpötila taisi olla noin 13–15 astetta.

Haettiin juoksunumerot ja kokoonnuttiin vielä Never Give Up -kylttien taakse yhteispotrettiin. Tuo lause antoi muuten itselleni jotenkin voimaannuttavasti ajatusta, että ei todellakaan tulla antamaan periksi!

Never Give Up – emmekä antaneet.

Kuuluttaja pyysi juoksijoita keskittymään hetkeksi ohjeita jaellen. Ihan en kuullut, enkä ehtinyt saamaan selvää, mitä kuulutettiin, mutta sen verran kuitenkin, että nuolia seurataan ja kun tullaan merenrantaa pitkin ja lippu näkyy (iso valkoinen soiro), niin siitä kohdalta noustaan taas pois rannasta. Näitä ohjeita luettiin kyllä aikas moneen kertaan heidän nettisivuiltaankin, ja Anu ja Markus ohjeisti useampaan kertaan kyseisiä asioita painottaen.

Sitten lähdettiin. Peten kanssa oltiin päätetty juosta yhdessä, nauttien maisemista ja poluista. 30 km:n kohdalle piti päästä kuudessa tunnissa, ja siinä kohtaa se tuntui sellaiselta ajalta, että pitäisi kyllä oikein hyvin ehtiä. Ensin juostiin hiekkarantaa, joka oli kyllä heti haastavaa, mutta sitä ei menty pitkää matkaa. Siitä nousten muiden mukana lipun kohdalta pois rannasta, ruohoisten dyynien välissä menevälle polulle.

Pikku pysähdys, retkestä nauttien.

Yhtään en tiedä enkä katsonut, miten pitkää mitäkin pintaa tai polkua tai kukkulan rinnettä mentiin, joten puhun niistä niin, kuin miltä se minusta tuntui. Tässä kohtaa mentiin useampi kilometri juuri tuollaista dyynistä polkua, välillä oli pehmeää hiekkaa enemmänkin, ja välillä mentiin hieman kovempaa pintaa. Reitti mutkitteli välillä isojen ruohon ja kasvillisuuden peittämien kumpareiden välissä, ja välillä mentiin aukeita kohtia. Aurinko paistoi ja linnut liverteli niinkuin lähestyvän kesän edessä, vauhti tuntui hyvältä, kerrassaan nautittavaa. Tässä kohtaa tiedettiin, että oltiin melkein viimeisiä, etu- ja muu joukko oli mennyt jo menojaan. Tosin, saatiin kyllä joukko kiinni heti, kun koko etuporukka saapui ekalle kapealle portille mikä piti mennä läpi, taas häipyäkseen hetkessä horisonttiin. Näitä portteja siellä oli monia pitkin matkaa, varsinkin nummilla.

Pikku polkuja, hiekkaisia ja ei hiekkaisia.

Siinä juostessamme, ehkä noin 3–5 km kohdalla, kuului yhden nyppylän takaa Monosen ääni 'morjestaen' ohimeneviä Virtasia. Luonto oli kutsunut juoksijaa lähemmäksi maanpintaa, ja sieltä pois päästessään otti meidät kiinni ja lyöttäytyi meidän klaaniin. Oli kiva saada Mononenkin seuraksi.

Mononen mukaan klaaniin. Kyllä näissä maisemissa kelpasi.

Reitti alkoi jossain kohtaa nousemaan enemmän ja enemmän kohti kukkuloita. Hieman oli asutusta siellä täällä, ja jonkun kylän läpi mentiin. Kylän läpi mentäessä yhden mäen päältä alkoi kuulumaan kellojen ääniä. Ensiksi ajattelin, että siellä on joukko lehmiä matkan varrella, mutta siellä olikin kaksi pikkutyttöä, jotka seisoivat (mielestäni yöpaidoissaan) porttinsa edustalla kilistellen isoja lehmänkelloja. Kysyin englanniksi, että saanko ottaa heistä kuvan, johon he vienosti nyökäten antoivat luvan. Ihanaa kannustusta!

Pikku kannustajat yöpaidoissaan. Walesissa syödään aamupalaa kuulemma kolmessakin erässä, joten yöpät voi olla päällä aikas pitkään.

Kyläalueelta noustiin kohti nummia ja kukkuloita. Aivan ihanaa pohjaa juosta, pehmää ruohoista sileää nummipintaa. Myöskin todella kosteaa, välillä lätäköiden yli hyppimistä, Walesissa oli kuulemma satanut viimeiset 14 päivää (siellä ei mikään ihme). Kasvillisuus ei ollut kovin korkeaa. Peteä (kun mainitsen Pete, niin se on Mummiäs, toisesta Petestä käytän nimitystä Mononen) alkoi seireenit luontoon kutsua tuossa kohtaa kyykkimään, ja siinä kohtaa ajattelin, että voisinpa minäkin pisaista samalla, ja hain paikan siitä läheltä polkua. Mutta siinä kävikin sitten niin, fiksu ja siveä kun olen, kääntäessäni päätäni samalla kun laskin takapuolta, niin siellä n. 100 m päässä kaksi paikallista miestä käveli suoraan meitä kohti koiran kanssa, joten samantien siitä meikäläinen nostaa takapuolensa ylös ja lähtee Monosen perään käveleen, todeten, että 'eipä tässä hätä olisi ollutkaan'. Hah-haa. Jostain syystä hieman nolotti muuvini.

Oli hienoa hölkötellä siellä kukkulan päällä ja ihailla samalla maisemia. Villihevosiakin käyskenteli siellä täällä, ja lampaita sekä lehmiäkin myöhemmin.

Sulassa sovussa villihevosten kanssa.

Kukkulalta lähdettiin taas laskemaan kohti rinnettä, no tietty, että päästään taas jossain kohtaa nousemaan ylös! Oltiin tässä kohtaa juostu ehkä noin 8 kilsaa. Polku laskeutui alas erittäin kostealle polulle, jota kipiteltiin sitten muutama kilometri, ja hetken päästä aukesi eteemme ensimmäinen huolto, noin 10 kilometrissä. Siitä muutamat marmeladit kitusiin ja etiäppäin huoltajien kannustaessa. Koko ajan pidettiin huolta, että juomarepuissa ja pulloissa oli hyvin nestettä, koska sitä siellä kyllä kului!

Yli peltojen ja porttien, välillä aukaisten ne, välillä ylittäen. Mutaisia nummia pitkin, välillä uittaen tossuja melkein kokonaan siellä mudassa, välillä hieman kovempaa ruohopolkua. En tiedä mitä puskia siellä nummilla ja kukkuloilla kasvoi, mutta ihan hemmetin piikkisiä ne olivat. Yhtään ei auttanut ottaa niistä minkäänlaista otetta horjahtaessa, niin lujaa ne pistivät, ihan kuin kaktuksen piikit. Ja ne puskatkin oli ihan niinkuin olisivat olleet muovia, niin jämäköitä ja tukevia olivat.

Yli porttien, vaikka hieman osumaa ottaakin.

Noin 11 kilsan jälkeen oli muutama todella kova nousu, jalat hapotti mutta mieli oli reipas! Kyllä! Niin henkeäsalpaavan upeita olivat nämä maisemat, joissa juostiin. Välillä ihan merenrantaa kukkuloiden reunoja myötäillen, missä maisemat avautuivat näille upeille hiekkarannoille todella kauniina. Välillä mentiin taas hieman, vain hieman, sisämaata kohden nummille ja poluille. Ja keli antoi parastaan! Kovia nousuja oli toki muuallakin reitin varrella, ja paljon, mutta ne jääköön raportin edetessä hifistelemättä.

Näitä hiekkarantoja kelpasi jäädä ihailemaan.

Kuuden tunnin kohta, 30 km, alkoi uhkaavasti lähestyä, ja jossain kohtaa reittiä katseltiinkin kelloa ja todettiin, että kyllä me sittenkin joudutaan hieman töitä sen suhteen tekemään, että ehditään. Siinä kun katseltiin kukkuloita pitkin kauemmaksi, näkyi pienen pienenä läikkänä valkoinen lippu, jossa 30 km:n aikaraja häämötti, tuo 6 h. Mononen heitti, että meillä olisi 15 min aikaa sinne päästä. Matkaa katsoessamme, todettiin, että ei hemmetti, se on ihan hiivatin kaukana, ei ikinä ehditä, ei ikinä! Meidän Pete oli siinä kohtaa hieman meistä jäljessä, häneltä ei siis ajasta kysytty mitään. Minä sain jonkun ihme aivopierun siinä kohtaa, että prkle, nyt ei kyllä anneta periksi, kaikkemme yritetään, ja lähdin (omasta mielestäni) painelemaan kuin hirvi kohti tuota huoltoa. Matkan varrelle osui tuo mäki, mistä Anu ja Markus olivat varoitelleet, että on sitten sellainen liukumäki jos on märkää, että älkää kuitenkaan sitä liukumäkenä käyttäkö, vaan yrittäkää pysyä pystyssä. Siihen kun saavuin verenmaku suussa, katsomatta taakseni, päämääränä vain päästä tuohon aikarajaan ajoissa, en tiedä miten ihmeessä pystyssä pysyinkin, kun kipittelin sen mäen suoraan keskeltä alas, yrittäen tähdätä toisten jaloista jääneisiin monttuihin! Mutta pysyin kuin pysyinkin pystyssä. Toki mäki ei kuulemma ollut ollenkaan missään räkäisessä kunnossa. Ei muuta ku eteenpäin. Ajattelin jopa, että jos ehdin, niin Pete ja Mononen (jos eivät ehdit) saavat kuitenkin tulla mun kanssa loppuun jos ehdin, kysymättä tosin heiltä siinä kohtaa mitään. Fiilis oli sellainen, kun mennä viilettelin, että kuolema tulee ja henki loppuu, mutta loppuun asti yritän!! Ehdin kuin ehdinkin, mutta niin ehtivät myös Mononen ja Petekin, ja Petelle jäi vielä 8 min aikaa tuohon aikarajaan. Minä ja Mononen kun siinä lojuttiin raatoina ja yritettiin saada henkeä, niin Pete tokasi kun saapui, että mikä helvetin kiire teillä oikein oli, olisitte ehtineet ilman sitäkin hyvin!

Tuossa kohtaa oli helpottava ajatus se, että nyt ei tarvitse mennä kuitenkaan kellon kanssa enää kilpaa, koska kun tuon rajan saavutti, sai lopun mennä siinä ajassa kuin meni, eli ei enää aikarajaa lopuille 15 kilometreille. Tuo matkahan oli vähän reilut 45 km. Meille kävi kyllä pieni hasardi siinä 16 kilsassa, lähdettiin meneen reittiä väärään suuntaan. Otettiin ehkä noin puoli kilsaa ylimääräistä, ei sen enempää. Älkää kysykö mistä johtui, muuten tästä tarinasta tulee tuplasti pitempi. Luulimme, että reitti oli merkattu siinä kohtaa väärin, mutta ei se ollut. Ei siitä sen enempää. Matka jatkui nummeja pitkin, ohitellen välillä taas villihevosia, lampaita ja lehmiä.

Mielenmaisemaa.

Ilta alkoi jo hieman hämärtyyn, kun saavuttiin viimeisen huollon, 40 kilsan kohdalle. Huolto kysyi, onko meillä otsalamput, ja kehotti ne laittamaan jossain kohtaa, koska pimeä tippuu nopeasti. Siinä sitten jatkettiin matkantekoa, oli aikas rättiväsynyt olo jo, mutta jostain kummasta niitä juoksuaskeleitakin vielä löytyi, ja ihan hyvinkin. Juostiin aikas pitkän matkaa polkua, joka meni ihan siinä kukkulan kyljessä, ja meri avautui oikealla puolella. Välillä juostiin aikas lähelläkin kukkulan rinnettä. Reitti upposi jossain kohtaa metsään, ja sinne oli järjestetty vielä sellainen yllätys loppukilsoille, että oli ihan mahdottoman pitkät rappuset, ensin pitkälti ylös, sitten pitkälti alas, siitä polkua tasaisesti hetken matkaa, ja taas ne perhanan pitkät rappuset!!! Ja ne sitten vielä alaskin! Reisissä hapotti ja ärräpäitä lenteli! Rappuset eivät olleet mitkään tasaiset rappuset, vaan ne oli eri korkuisia ja levyisiä kivistä tehtyjä rappusia... muistaakseni. Monoselle iski krampit jalkaan, ja kaivoin sille magnesiumia, Pete meni pimeyteen menojaan. Me kaivettiin Monosen kanssa vielä otsalamput, vaikka matkaa ei ollut enää paljoa, kun pimeää oli.

Huikeita maisemia!

Ja vihdoinkin, vihdoinkin sukellettiin sieltä metsästä pois. Merenranta avautui siihen eteemme, Pete huiteli pimeydessä sieltä matkan päästä ja huuteli notta Jaxaa, Jaxaa, vielä Jaxaa!!! Mononen ohitti meikäläisen, ja ne Peten kanssa lähti juoksemaan hiekkarantaa maalia kohti, johon oli ehkä noin 200 metriä. Jep, sitä pehmeää upottavaa hiekkaa. Minä könysin perässä! Anu huutelee hihhuliheitä ja vaikka mitä, ja siinä kohtaa kun ajattelin, että nyt en oikeesti enää jaksa, niin en kertakaikkiaan kehdannut kävellä sitä hiekkaosuutta, vaan ei muuta kuin juoksuaskelia (MUKA!) ja maalia kohti. Tosin, olisin varmaan kävellytkin nopeampaa. Mutta kyllä huusi reidet ja pohkeet ja kaikki osat jaloissa Hoosiannaa (hyvä ajankohta, kohtahan on joulu!!)!

Maalissa! Jes! Maalissa! 9 h 10 min. Pelkkää polkunautintoa, vai mitä Pete ja Mononen?!! :)

Maalissa! Jes! Maalissa! Never Give Up!

Anu halailemassa ja onnittelemassa maalissa! Kamat vaihdettiin kuiviin siinä viileydessä teltassa kivan iltatuulen hieman puhaltaessa, mutta ei hemmetti soikoon yhtään harmittanut, me päästiin maaliin!

Tässä taannoin eräs kaverini kysyi, minkä takia sinä juokset noita hemmetin pitkiä juoksuja, niin tokaisin, että en oikeastaan tiiä, jokin näissä pitkissä suorituksissa vain koukuttaa. Sekä suorituksen aikana, että myös se eufoorinen olo, kun saavutat maalin ja tiedät pystyväsi tähän!

Ikimuistettava juoksukokemus! Kiitos Petelle ja Monoselle juoksuseurasta! Olipahan meillä hauskaakin!

Teija

Linkin takana lisää kuvia (muutama kuva jonkun muun kuin minun ottama):
https://drive.google.com/drive/folders/1mtRnnrCi1NXxcYOD3T2gzczIb3MQhJHH?usp=sharing

GU-tilauksia 15.12. mennessä

Anu tilailee taas GU:n tuotteita. Katso endurancesports.fi-sivuilta mitä makuja/tuotteita GU:lla on tarjolla, ja laita Anulle tilaus perjantaihin 15.12. mennessä (15. päivä voi siis tilauksia vielä tehdä). Geelitilaukset otetaan taas laatikkoina, ei yksittäisinä kappaleina. Jos et tarvitse koko laatikkoa, ota joku kaveri kimppaan jakaen laatikon sisältö.

Pirtsakoita ulkoilukelejä!

TIPATON & HERKUTON 01/2024

 

Juhanin Walesin valloitus

 Walesin matka 9.-14.11.2023

 

Lähdimme matkaan torstaina 9.11. klo 2 ABC Kolmenkulmalta, josta matkustimme Atro Vuolteen bussilla Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Hain ensin Vahtolammin Mikan Pispalasta, josta suuntasimme yhdessä Kolmenkulmalle. Helsinki-Vantaalla meillä oli pari tuntia odottelua ja lensimme sieltä Amsterdamin kautta Cardiffiin. Amsterdamissa ei ollut vaihdossa juuri ylimääräistä aikaa ja saimme siirtyä juoksujalkaa Cardiffiin lähtevän lennon lähtöportille.

Cardiffista lähdimme bussilla kohti Swanseaa, matkaan meni noin puolitoista tuntia. Keli oli koko meidän matkan ajan vaihtelevaa, välillä sateli ja sitten oli taas poutaisempaa. Ajomatkan varrella näkyi vehreitä nummia ja paikallista teollisuutta. Lampaita ja hevosia oli nummilla ja isoilla peltoalueilla aika paljon. Paikallinen Liberty stadium tuli myös nähtyä. Paikallinen jalkapallo- ja rugbystadion vetää 21088 henkilöä. Swanseassa majoituimme The Grand Hotellissa sunnuntaihin asti ja kämppäkavereinani oli Vahtolammin Mika ja Peltomaan Niko. Hotellille päästyämme lähdimme Veeran, Eijan ja Mariannen kanssa pyörimään kaupungille, syömään ja ostoksille. Nummet ja meri ympäröivät kaupunkia. Aivan kaupungin keskustassa oli Swansean linna ja St. Maryn kirkko.

Swansean linna

Pyhän Juhanin eiku St. Maryn kirkko

Kävimme perjantaina tutustumassa St. Maryn kirkkoon, joka oli vaikuttava rakennus täynnä upeaa taidetta. Kirkko oli poltettu 2. Maailmansodassa saksalaisten toimesta ja sieltä oli eräs saksalainen opiskelija onnistunut pelastamaan rautaristin. Meille kirkkoa esitellyt nainen, Helen pyysi minua pitämään ristiä käsissäni ja pääsinkin sen kanssa sitten poseeraamaan kuviin. Kirkon jälkeen suuntasimme kohti satama-aluetta ja paikallismuseoon. Museossa riitti paljon nähtävää ja siellä esiteltiin erityisesti paikallista kaivosteollisuutta, joka on ollut merkittävässä roolissa Walesin alueella. Cornwallin kuparikaivokset sijaitsevat lähellä Swanseaa ja lähistöllä on runsaita hiiliesiintymiä, joiden ansiosta Swansean laaksoon kasvoi kansainvälisestikin merkittäviä kuparisulattoja. Satamasta siirryimme kävelemään rannallle ja kävimme paikallisessa tornikahvilassa teellä. Käytiin myös paikallisessa kauppakeskuksessa ostoksilla.

Museosta löytyi hyvä lätsä juoksullekin

Reissun aikana pääsimme nauttimaan monenlaisista herkullisista ruoista eri ruokakulttuureista. Tuli syötyä mm. vihreää currya, grande lasagane lihapullilla, hampurilaisia, fish & chipsejä ja chilli con carnea. Walesilainen aamupala on lisäksi merkittävä osa paikallista ruokakulttuuria ja osa syö sen jopa 2-3 kertaan päivässä. Swansean Grand Hotellissa valmistettiin aina lämmin osuus aamupalasta jokaiselle erikseen listalta toiveiden mukaan. Kertaalleen tuli syötyä kalapainotteinen The Grandest aamupala ja lisäksi perinteinen Walesilainen aamupala. Kaikki oli oikein maistuvia ruokia!

Lupasin tässä raportissa keskittyä enemmän oheistoimintaan, mutta kerrotaan nyt lyhyesti, miten lauantaina juostu Gowerin polkumaraton eteni. Muut voivat sitten käsitellä laajemmin juoksuja. Maraton starttasi klo 08:00. Etenimme koko matkan yhdessä Tiinan, Marjon ja Nikon kanssa. Jenni oli myös osan matkaa meidän mukana. Juoksu starttasi Oxwich Beachilta. Pääsimme juoksemaan upean aurinkoisessa kelissä Gowerin vehreillä nummilla ja rantapoluilla. Reitillä oli muutama vähän kovempi nousu ja välillä oli vähän liukastakin. Muutamassa kohdassa reitti oli mennyt suorastaan kuravelliksi aiempien sateiden ansiosta. Pariin kertaan kaaduin ja yhden alamäen tulin ihan kunnolla liukumalla alas. Ei voinut kuin ihmetellä miten marraskuussa voi olla 11-12 lämmintä ja niin vihreä ja hyväkuntoinen nurmimatto jokapuolella. Tuota juoksua on päästy äärimmäisen harvoin juoksemaan aurinkoisessa poutasäässä. Amazing weather!

Amazing weather

Juoksu meni ihan mukavasti. Yhdessä kohtaa oli eksymisvaara, kun ilmeisesti joku oli tahallisesti käynyt muuttamassa reittimerkintöjä tai sitten järjestäjällä oli käynyt joku moka. Onneksi osuttiin polkujen risteyskohtaan juuri oikeaan aikaan ja alhaalta laaksosta tulikin sitten kanssakilpailijoita takaisin ylöspäin. Joku kilpailija näytti kartastaan, miten reitti oikeasti kuuluu mennä ja sen mukaisesti sitten lähdettiin etenemään. Pian sitten löytyikin jo lisää merkkejä ja matka eteni oikeaan suuntaan. Reitti oli välillä ihan vauhdikastakin, kun oli tasaisia osuuksia. Mentiin kuitenkin porukalla niin, että kukaan ei jäisi. Rantapolkuosuuksilla hiekka oli aika upottavaa välillä ja raskasta edetä. Matkan varrella näimme paljon lampaita, villihevosia ja lehmiä. Ohitimme muutaman paikallisen farmin. Lopussa oli vielä aika pitkä porrasosuus edettävänä ja tuntui, että se loppupätkä ei lopu oikein koskaan. Viimeiset sadat metrit edettiinkin sitten aivan rantaa pitkin ja siinä oli jälleen upottavaa hiekkaa. Aikaa itselläni meni 7:26:40 ja Marjon, Tiinan ja Nikon kanssa tultiin maaliin 6 sekunnin sisällä. Iltapäivää ja iltaa kohti keli muuttui harmaan pilviseksi. Ei onneksi kuitenkaan sadellut mitään. Kunnon sadekelillä reitti voisi olla aika mielenkiintoinen kuraränni, nyt saatiin nauttia aika hyväkuntoisista poluista. Nyt ei ollut samanlaista kivikkoa mitä monissa Suomen polkujuoksuissa eikä teknisiä juurakkopolkuja. Enemmän ehkä sellainen maastojuoksutyyppinen reitti. Jälleen yksi uusi ja upea kokemus lisää sekä uran 202. ja tämän vuoden 25. maraton/ultra. 

Matkalla törmättiin tuttuihinkin

Cardiffissa majoituimme Radisson Blu-hotelliin ja kämppäkavereinani olivat jälleen Mika ja Niko. Islannin U21 jalkapallomaajoukkue ja vissiin jotain rugbyn pelaajiakin majoittui meidän kanssa samaan hotelliin. Cardiffin hotelli oli selkeästi hienompi ja modernimpi kuin Swansean hotelli. Pääsimme heti tutustumaan Cardiffin linnaan, jonka normannin perustivat 1000-luvulla vanhan roomalaislinnoituksen paikalle. Oli kyllä valtavan kokoinen linnoitus, joka sisälsi paljon historiaa. Osuimme sinne paikallisena sotaveteraanipäivänä, jolloin muistettiin ympäri maailmaa sodissa menehtyneitä. Käyntimme aikana vietettiin hiljainen hetki uhrien muistoksi ja tykitkin pamahtelivat jossain. Linnassa oli historiallista taidetta ja vanhoja huonekaluja esillä. Yksi käytävä oli myös täynnä sotapropagandatauluja. Linnoituksen lähellä olevassa teeravintolassa pääsimme myös kokemaan paikalliset teekutsut. Saimme valita useiden teelaatujen joukosta haluamamme teen ja meille tuotiin valtava määrä erilaisia leipiä ja skonssit nautittavaksi. Skonssit nautittiin hillolla ja jollain voikermavaahtosekoituksella. Otimme vielä tarjoiluun kuuluneet kakut mukaan, kun emme niitä millään enää jaksaneet syödä teekutsuilla. Oli kyllä upea kokemus nuo teekutsutkin. 

Cardiffissa oli lisäksi valtava ostoskeskus, johon pääsimme shoppailemaan ja hankkimaan tuliaisia. Varsin kattavasti oli eri liikkeitä ja löytyi laaja kattaus eri urheilu- ja vaateliikkeitä. Primarkissa oli ainakin edullisesti kaikkea mahdollista tarjolla. Victoria’s Secretiinkin jostain syystä Mikan kanssa eksyttiin jopa 3 kertaan! No oli ainakin pari kertaa naisia mukana shoppailemassa. Ostoskeskuksen läheisyydessä olevilla kaduilla oli lisää kauppoja ja kojuja. Kauppojen vieressä oli myös paljon enemmän kodittomia ja kerjäläisiä kuin meillä täällä Suomessa. Joulutorikin oli jo pystytetty. Walesissa tuntui jouluhypetys alkaneen aiemmin kuin Suomessa. Puistoissa nähtiin mm. paikallisia oravia, lintuja, patsaita, puita ja kasvillisuutta. Kaikki tuntui olevan isompaa kuin täällä, varmaankin pidemmästä kasvukaudesta johtuen. Puut ja lehdet olivat selkeästi suurempia. Cardiffin Principality Stadium oli valtavan kokoinen jalkapallostadion ja sen vieressä oli rugbystadion. Stadionin yleisökapasiteetti on 74500. 

Tiistaina sitten koitti kotiin lähdön aika. Päivällä vielä pyörittiin kaupungilla tekemässä viimeisiä ostoksia ja syötiin bratwurstia ja currywurstia. Klo 14 aikoihin lähdettiin Cardiffin kentälle ja siellä sitten jouduin jostain syystä pitkään turvatarkastukseen. Paperitkin taskussa kiinnosti virkailijoita ja vähänkin paksummat kengät piti ottaa pois jalasta. No siitäkin selvittiin, tuntuu nuo turvallisuuskäytännöt aina vähän vaihtelevan. Sitten odoteltiin vielä parin tunnin verran lentoa Amsterdamiin. Amsterdamissa oli jälleen aika nopea vaihto Helsinkiin menevään koneeseen. Takaisin Kolmenkulman ABC:llä oltiin yhdellä nopealla pysähdyksellä keskiviikkona klo 3 aikoihin. Sitten vielä heitin Vahtolammin Mikan ja Linneron Päivin kotiin ja nukkumassa olin varmaan joskus klo 3:30 jälkeen. 

Suuri kiitos Anulle ja Markukselle huippujärjestelyistä ja kaikille muille huipusta matkaseurasta! Ensi vuoden huhtikuussa jatketaan näissä merkeissä Pariiisin maratonreissulla.