Polkujuoksua Walesin nummilla, ah ja argh!

Meidän Juhani teki niin ihailtavan kattavan raportin reissumme eri vaiheista Walesissa, näin ollen antaen minulle oivan mahdollisuuden upota pelkästään juoksupäivän polkuihin ja ajatuksiin.

Oleilimme Walesissa yhteensä 6 päivää, joista kaikkina muina päivinä satoi, mutta juoksupäivä aukeni nousevan auringon kanssa kilpaa, pitäen sateet loitolla ja lahjoittaen meille juoksijoille ihan mahtavan upean aurinkoisen juoksupäivän, mikä tarkoitti sitä, että saimme nauttia upeista maisemista, jotka avautuivat meille ylhäältä kukkuloilta käsin pitkälle horisonttiin. Sanoinkuvaamattoman kaunista.

Kello soi aamulla aikaisin 4.45. Aamupesu ja alas hakemaan aikaistettua hotellin aamupalaa, ihan meitä varten katettu aikaisin. En monellakaan sellaisella juoksulla ole ollut, missä hotelli on aikaisen aamupalan järjestänyt, useammalla kuitenkin, ja tämä oli ehdottomasti parhaiten järjestetty. Ei mitään sämpylää juuston kera, kertakäyttömehupurkkia ja vihreää kovaa omenaa, vaan ihan koko ns. kylmä setti, mitä aamuisin muutenkin meille oli tarjolla. Hyvillä eväillä päästiin aloittamaan aamu. Ja tuttua settiä mukaillen, eväät kitusiin, juoksukamat päälle unohtamatta sitä kertakäyttösadetakkia, ja aulaan odottamaan taksia.

Taksit tulivat, ja matka alkoi. Kapeaa tietä tottuneesti ajeli taksikuski, liikenne oli hiljainen, odotetusti, ottaen huomioon lauantaisen aikaisen aamun. Anu rupatteli repsikan paikalta niitä näitä kuskille silloin tällöin, ja matka joutui aikas leppoisasti kisapaikalle. Jostain syystä ei oikeastaan jännittänyt juurikaan, päinvastoin, pientä malttamattomuutta päästä lähtemään matkaan.

Auringonnousua odotellessa ennen lähtöä.

Saavuttiin parkkipaikalle, ja toinen taksikyytimme oli myös päässyt perille. Siitä käveltiin hetken matkaa ihan aitoa hiekkarantaa, pehmeää, niinkuin aurinkorannoilla. Lähtöalueesta johtuen oli jotenkin maaginen fiilis; aurinko alkoi nousemaan meren takaa ja käyskentelimme siinä hiekkarannalla, johon pikku hiljaa alkoi valumaan enemmän ja enemmän juoksijoita. 'Walesin englanti' on muuten jotenkin ihanan kuuloista, puhuvat kaikki hieman eri tavalla sitä, toiset tosi nopeasti ja toiset ihan selkeästi. Keli oli hieman viileä vielä, muistaakseni n. 8 astetta lämmintä, mutta kun aurinko alkoi nousemaan, niin se myös lämmitti. Juoksupäivän lämpötila taisi olla noin 13–15 astetta.

Haettiin juoksunumerot ja kokoonnuttiin vielä Never Give Up -kylttien taakse yhteispotrettiin. Tuo lause antoi muuten itselleni jotenkin voimaannuttavasti ajatusta, että ei todellakaan tulla antamaan periksi!

Never Give Up – emmekä antaneet.

Kuuluttaja pyysi juoksijoita keskittymään hetkeksi ohjeita jaellen. Ihan en kuullut, enkä ehtinyt saamaan selvää, mitä kuulutettiin, mutta sen verran kuitenkin, että nuolia seurataan ja kun tullaan merenrantaa pitkin ja lippu näkyy (iso valkoinen soiro), niin siitä kohdalta noustaan taas pois rannasta. Näitä ohjeita luettiin kyllä aikas moneen kertaan heidän nettisivuiltaankin, ja Anu ja Markus ohjeisti useampaan kertaan kyseisiä asioita painottaen.

Sitten lähdettiin. Peten kanssa oltiin päätetty juosta yhdessä, nauttien maisemista ja poluista. 30 km:n kohdalle piti päästä kuudessa tunnissa, ja siinä kohtaa se tuntui sellaiselta ajalta, että pitäisi kyllä oikein hyvin ehtiä. Ensin juostiin hiekkarantaa, joka oli kyllä heti haastavaa, mutta sitä ei menty pitkää matkaa. Siitä nousten muiden mukana lipun kohdalta pois rannasta, ruohoisten dyynien välissä menevälle polulle.

Pikku pysähdys, retkestä nauttien.

Yhtään en tiedä enkä katsonut, miten pitkää mitäkin pintaa tai polkua tai kukkulan rinnettä mentiin, joten puhun niistä niin, kuin miltä se minusta tuntui. Tässä kohtaa mentiin useampi kilometri juuri tuollaista dyynistä polkua, välillä oli pehmeää hiekkaa enemmänkin, ja välillä mentiin hieman kovempaa pintaa. Reitti mutkitteli välillä isojen ruohon ja kasvillisuuden peittämien kumpareiden välissä, ja välillä mentiin aukeita kohtia. Aurinko paistoi ja linnut liverteli niinkuin lähestyvän kesän edessä, vauhti tuntui hyvältä, kerrassaan nautittavaa. Tässä kohtaa tiedettiin, että oltiin melkein viimeisiä, etu- ja muu joukko oli mennyt jo menojaan. Tosin, saatiin kyllä joukko kiinni heti, kun koko etuporukka saapui ekalle kapealle portille mikä piti mennä läpi, taas häipyäkseen hetkessä horisonttiin. Näitä portteja siellä oli monia pitkin matkaa, varsinkin nummilla.

Pikku polkuja, hiekkaisia ja ei hiekkaisia.

Siinä juostessamme, ehkä noin 3–5 km kohdalla, kuului yhden nyppylän takaa Monosen ääni 'morjestaen' ohimeneviä Virtasia. Luonto oli kutsunut juoksijaa lähemmäksi maanpintaa, ja sieltä pois päästessään otti meidät kiinni ja lyöttäytyi meidän klaaniin. Oli kiva saada Mononenkin seuraksi.

Mononen mukaan klaaniin. Kyllä näissä maisemissa kelpasi.

Reitti alkoi jossain kohtaa nousemaan enemmän ja enemmän kohti kukkuloita. Hieman oli asutusta siellä täällä, ja jonkun kylän läpi mentiin. Kylän läpi mentäessä yhden mäen päältä alkoi kuulumaan kellojen ääniä. Ensiksi ajattelin, että siellä on joukko lehmiä matkan varrella, mutta siellä olikin kaksi pikkutyttöä, jotka seisoivat (mielestäni yöpaidoissaan) porttinsa edustalla kilistellen isoja lehmänkelloja. Kysyin englanniksi, että saanko ottaa heistä kuvan, johon he vienosti nyökäten antoivat luvan. Ihanaa kannustusta!

Pikku kannustajat yöpaidoissaan. Walesissa syödään aamupalaa kuulemma kolmessakin erässä, joten yöpät voi olla päällä aikas pitkään.

Kyläalueelta noustiin kohti nummia ja kukkuloita. Aivan ihanaa pohjaa juosta, pehmää ruohoista sileää nummipintaa. Myöskin todella kosteaa, välillä lätäköiden yli hyppimistä, Walesissa oli kuulemma satanut viimeiset 14 päivää (siellä ei mikään ihme). Kasvillisuus ei ollut kovin korkeaa. Peteä (kun mainitsen Pete, niin se on Mummiäs, toisesta Petestä käytän nimitystä Mononen) alkoi seireenit luontoon kutsua tuossa kohtaa kyykkimään, ja siinä kohtaa ajattelin, että voisinpa minäkin pisaista samalla, ja hain paikan siitä läheltä polkua. Mutta siinä kävikin sitten niin, fiksu ja siveä kun olen, kääntäessäni päätäni samalla kun laskin takapuolta, niin siellä n. 100 m päässä kaksi paikallista miestä käveli suoraan meitä kohti koiran kanssa, joten samantien siitä meikäläinen nostaa takapuolensa ylös ja lähtee Monosen perään käveleen, todeten, että 'eipä tässä hätä olisi ollutkaan'. Hah-haa. Jostain syystä hieman nolotti muuvini.

Oli hienoa hölkötellä siellä kukkulan päällä ja ihailla samalla maisemia. Villihevosiakin käyskenteli siellä täällä, ja lampaita sekä lehmiäkin myöhemmin.

Sulassa sovussa villihevosten kanssa.

Kukkulalta lähdettiin taas laskemaan kohti rinnettä, no tietty, että päästään taas jossain kohtaa nousemaan ylös! Oltiin tässä kohtaa juostu ehkä noin 8 kilsaa. Polku laskeutui alas erittäin kostealle polulle, jota kipiteltiin sitten muutama kilometri, ja hetken päästä aukesi eteemme ensimmäinen huolto, noin 10 kilometrissä. Siitä muutamat marmeladit kitusiin ja etiäppäin huoltajien kannustaessa. Koko ajan pidettiin huolta, että juomarepuissa ja pulloissa oli hyvin nestettä, koska sitä siellä kyllä kului!

Yli peltojen ja porttien, välillä aukaisten ne, välillä ylittäen. Mutaisia nummia pitkin, välillä uittaen tossuja melkein kokonaan siellä mudassa, välillä hieman kovempaa ruohopolkua. En tiedä mitä puskia siellä nummilla ja kukkuloilla kasvoi, mutta ihan hemmetin piikkisiä ne olivat. Yhtään ei auttanut ottaa niistä minkäänlaista otetta horjahtaessa, niin lujaa ne pistivät, ihan kuin kaktuksen piikit. Ja ne puskatkin oli ihan niinkuin olisivat olleet muovia, niin jämäköitä ja tukevia olivat.

Yli porttien, vaikka hieman osumaa ottaakin.

Noin 11 kilsan jälkeen oli muutama todella kova nousu, jalat hapotti mutta mieli oli reipas! Kyllä! Niin henkeäsalpaavan upeita olivat nämä maisemat, joissa juostiin. Välillä ihan merenrantaa kukkuloiden reunoja myötäillen, missä maisemat avautuivat näille upeille hiekkarannoille todella kauniina. Välillä mentiin taas hieman, vain hieman, sisämaata kohden nummille ja poluille. Ja keli antoi parastaan! Kovia nousuja oli toki muuallakin reitin varrella, ja paljon, mutta ne jääköön raportin edetessä hifistelemättä.

Näitä hiekkarantoja kelpasi jäädä ihailemaan.

Kuuden tunnin kohta, 30 km, alkoi uhkaavasti lähestyä, ja jossain kohtaa reittiä katseltiinkin kelloa ja todettiin, että kyllä me sittenkin joudutaan hieman töitä sen suhteen tekemään, että ehditään. Siinä kun katseltiin kukkuloita pitkin kauemmaksi, näkyi pienen pienenä läikkänä valkoinen lippu, jossa 30 km:n aikaraja häämötti, tuo 6 h. Mononen heitti, että meillä olisi 15 min aikaa sinne päästä. Matkaa katsoessamme, todettiin, että ei hemmetti, se on ihan hiivatin kaukana, ei ikinä ehditä, ei ikinä! Meidän Pete oli siinä kohtaa hieman meistä jäljessä, häneltä ei siis ajasta kysytty mitään. Minä sain jonkun ihme aivopierun siinä kohtaa, että prkle, nyt ei kyllä anneta periksi, kaikkemme yritetään, ja lähdin (omasta mielestäni) painelemaan kuin hirvi kohti tuota huoltoa. Matkan varrelle osui tuo mäki, mistä Anu ja Markus olivat varoitelleet, että on sitten sellainen liukumäki jos on märkää, että älkää kuitenkaan sitä liukumäkenä käyttäkö, vaan yrittäkää pysyä pystyssä. Siihen kun saavuin verenmaku suussa, katsomatta taakseni, päämääränä vain päästä tuohon aikarajaan ajoissa, en tiedä miten ihmeessä pystyssä pysyinkin, kun kipittelin sen mäen suoraan keskeltä alas, yrittäen tähdätä toisten jaloista jääneisiin monttuihin! Mutta pysyin kuin pysyinkin pystyssä. Toki mäki ei kuulemma ollut ollenkaan missään räkäisessä kunnossa. Ei muuta ku eteenpäin. Ajattelin jopa, että jos ehdin, niin Pete ja Mononen (jos eivät ehdit) saavat kuitenkin tulla mun kanssa loppuun jos ehdin, kysymättä tosin heiltä siinä kohtaa mitään. Fiilis oli sellainen, kun mennä viilettelin, että kuolema tulee ja henki loppuu, mutta loppuun asti yritän!! Ehdin kuin ehdinkin, mutta niin ehtivät myös Mononen ja Petekin, ja Petelle jäi vielä 8 min aikaa tuohon aikarajaan. Minä ja Mononen kun siinä lojuttiin raatoina ja yritettiin saada henkeä, niin Pete tokasi kun saapui, että mikä helvetin kiire teillä oikein oli, olisitte ehtineet ilman sitäkin hyvin!

Tuossa kohtaa oli helpottava ajatus se, että nyt ei tarvitse mennä kuitenkaan kellon kanssa enää kilpaa, koska kun tuon rajan saavutti, sai lopun mennä siinä ajassa kuin meni, eli ei enää aikarajaa lopuille 15 kilometreille. Tuo matkahan oli vähän reilut 45 km. Meille kävi kyllä pieni hasardi siinä 16 kilsassa, lähdettiin meneen reittiä väärään suuntaan. Otettiin ehkä noin puoli kilsaa ylimääräistä, ei sen enempää. Älkää kysykö mistä johtui, muuten tästä tarinasta tulee tuplasti pitempi. Luulimme, että reitti oli merkattu siinä kohtaa väärin, mutta ei se ollut. Ei siitä sen enempää. Matka jatkui nummeja pitkin, ohitellen välillä taas villihevosia, lampaita ja lehmiä.

Mielenmaisemaa.

Ilta alkoi jo hieman hämärtyyn, kun saavuttiin viimeisen huollon, 40 kilsan kohdalle. Huolto kysyi, onko meillä otsalamput, ja kehotti ne laittamaan jossain kohtaa, koska pimeä tippuu nopeasti. Siinä sitten jatkettiin matkantekoa, oli aikas rättiväsynyt olo jo, mutta jostain kummasta niitä juoksuaskeleitakin vielä löytyi, ja ihan hyvinkin. Juostiin aikas pitkän matkaa polkua, joka meni ihan siinä kukkulan kyljessä, ja meri avautui oikealla puolella. Välillä juostiin aikas lähelläkin kukkulan rinnettä. Reitti upposi jossain kohtaa metsään, ja sinne oli järjestetty vielä sellainen yllätys loppukilsoille, että oli ihan mahdottoman pitkät rappuset, ensin pitkälti ylös, sitten pitkälti alas, siitä polkua tasaisesti hetken matkaa, ja taas ne perhanan pitkät rappuset!!! Ja ne sitten vielä alaskin! Reisissä hapotti ja ärräpäitä lenteli! Rappuset eivät olleet mitkään tasaiset rappuset, vaan ne oli eri korkuisia ja levyisiä kivistä tehtyjä rappusia... muistaakseni. Monoselle iski krampit jalkaan, ja kaivoin sille magnesiumia, Pete meni pimeyteen menojaan. Me kaivettiin Monosen kanssa vielä otsalamput, vaikka matkaa ei ollut enää paljoa, kun pimeää oli.

Huikeita maisemia!

Ja vihdoinkin, vihdoinkin sukellettiin sieltä metsästä pois. Merenranta avautui siihen eteemme, Pete huiteli pimeydessä sieltä matkan päästä ja huuteli notta Jaxaa, Jaxaa, vielä Jaxaa!!! Mononen ohitti meikäläisen, ja ne Peten kanssa lähti juoksemaan hiekkarantaa maalia kohti, johon oli ehkä noin 200 metriä. Jep, sitä pehmeää upottavaa hiekkaa. Minä könysin perässä! Anu huutelee hihhuliheitä ja vaikka mitä, ja siinä kohtaa kun ajattelin, että nyt en oikeesti enää jaksa, niin en kertakaikkiaan kehdannut kävellä sitä hiekkaosuutta, vaan ei muuta kuin juoksuaskelia (MUKA!) ja maalia kohti. Tosin, olisin varmaan kävellytkin nopeampaa. Mutta kyllä huusi reidet ja pohkeet ja kaikki osat jaloissa Hoosiannaa (hyvä ajankohta, kohtahan on joulu!!)!

Maalissa! Jes! Maalissa! 9 h 10 min. Pelkkää polkunautintoa, vai mitä Pete ja Mononen?!! :)

Maalissa! Jes! Maalissa! Never Give Up!

Anu halailemassa ja onnittelemassa maalissa! Kamat vaihdettiin kuiviin siinä viileydessä teltassa kivan iltatuulen hieman puhaltaessa, mutta ei hemmetti soikoon yhtään harmittanut, me päästiin maaliin!

Tässä taannoin eräs kaverini kysyi, minkä takia sinä juokset noita hemmetin pitkiä juoksuja, niin tokaisin, että en oikeastaan tiiä, jokin näissä pitkissä suorituksissa vain koukuttaa. Sekä suorituksen aikana, että myös se eufoorinen olo, kun saavutat maalin ja tiedät pystyväsi tähän!

Ikimuistettava juoksukokemus! Kiitos Petelle ja Monoselle juoksuseurasta! Olipahan meillä hauskaakin!

Teija

Linkin takana lisää kuvia (muutama kuva jonkun muun kuin minun ottama):
https://drive.google.com/drive/folders/1mtRnnrCi1NXxcYOD3T2gzczIb3MQhJHH?usp=sharing