KURF-kisaraportin prologi

Jos sää juoksija oot, niin kyllä sulla voimia pitäis olla

Varhainen lauantai-aamu joskus kello viiden tietämillä. Olen jälleen kerran kaartanut Kauhajoen maineikkaan pääkadun -Topeekan - varrelle. Katseeni tavoittaa kevyen liikenteen väylän vieressä, asfaltilla istuvan väsyneen oloisen miehen. Hän ei kuitenkaan ole kukaan kanssakilpailijoistani 48 tunnin juoksussa, eikään myöskään 6 päivän juoksija.

- Hei, auta mua! Mies sanoo käskevään, tosin hiukan sammaltavaan tyyliin, pidellen toisella kädellään kaatuneen polkupyöränsä sarvista.

Kyselen miehen vointia, sillä hänen leuastaan vuotaa verta.

- Nosta mun pyörä ja autas mut pystyyn.

Teen työtä käskettyä ja nostan pyörän pystyyn. Mies ei kuitenkaan pääse omin avuin ylös. Ojennan käteni ja toisella kädellä pidän pyörästä.

- Mitä sää täällä yöllä teet? Mies utelee.

- Osallistun 48 tunnin juoksuun.

- No, jos sää juoksija oot, niin kyllä sulla voimia pitäis olla. Mies on niin huppelissa, että avustani huolimatta hänellä on vaikeuksia päästä jaloilleen. Lopulta se kuitenkin onnistuu.

- Sää oot kääntäny mun pyörän väärään suuntaan, mää asun tossa suunnas.

Käännän menopelin hänen toiveittensa mukaisesti. Mies horjuu, mutta pysyy pystyssä.

- Otat pyörästä tukea ja talutat sen kotiin.

- Eiku mää ajan. Auta mut pyörän selkää.

- Kuule, mä oon juoksukisoissa. En mä nyt pidempään ehdi aikuista miestä auttamaan. Sitäpaitsi sä kaadut, jos lähdet ajamaan.

Näiden saatesanojen myötä poistun miehen luota.

Ensi vuonna kylttiin voisi lisätä vaikka, että "Mutta eivät ole vaarallisia. Auttavat jopa tarvittaessa".

Maraton päivässä kuuden päivän ajan -sarjaan osallistuva Miikka Bäckström ohittaa minut. Hän suorittaa urakkansa aina aamutuimaan, jotta ehtii sen jälkeen osallistumaan muiden Kauhajoki Ultra Running Festivaliin osallistuvien huoltoon.

- Näitkö äsken sellaisen kaljupäisen kaverin pyörän kanssa.

- Joo, siinä se horjui ja yritti huonoin tuloksin nousta fillarin satulaan, sanoo Miikka ja kiihdyttää tahtiaan.

Kierros täyttyy ja saavun huoltoalueelle. Raportoin edellisistä kokemuksistani tapahtumapäällikkö Antti Oksaselle, joka lähteekin saman tien tarkistamaan tilannetta Topeekalle.

Kilpailujen johtaja, ultralegenda Seppo Leinonen ei lupaa palkita tekojani parilla lisäkierroksella, vaikka kovasti yritän niitä anella. Päätän siis jatkaa matkaani.

Tarina jatkuu ensi viikon loppupuolella.

Kaj Koivumäki

Göterborgsvarvet (21,1 km) – kisaraportti:

Kom igen Kaj!

Linjan seitsemän raitiotievaunun matkustajista suurin osa näyttää olevan juoksijoita, jotka ovat matkalla Göteborgsvarvetin lähtöalueelle. Vaunuun tuntuu hetki sitten laskeutuneen hetken hiljaisuus ja olen hiukan hämilläni, sillä minä olen syypää tilanteeseen. Muutama sekunti aikaisemmin lähelläni seisova rouva on kysynyt minulta på svenska, kuinka monta puolimaratonia minä olen juossut ennen tätä.

-          En ole ihan varma, mutta joka tapauksessa 13 maratonia ja 13 ultraa.

Vastaukseni saa päät kääntyilemään ja olen huomaavinani jopa pientä kunnioitusta. Rouva vastaakin minulle ihaillen:

-          Tämä matkahan on sitten sinulle aivan lastenleikkiä. Tyttäreni tässä juoksee toisen puolimaratoninsa.

Mietin itsekseni, että tietäisitpä vain miten hurjia juoksukavereita minulla on. Tänäänkin heidät löytää juoksukisoista Riiasta, Helsingistä, Seinäjoelta, Porista tai ties mistä. Viikon kuluttua he levittäytyvät ympäri Eurooppaa kuka minnekin. Nuo minun lukemani ovat ihan apuluokan tasoa. Mutta perisuomalaiseen käytökseen ei kuulu olla pääosassa, varsinkaan jos ollaan vieraalla maaperällä, joten lisään siis nopeasti:

-          Ei se matka tapa, vaan vauhti. Jokaista matkaa tulee kunnioittaa.

Tällaisia ne ruotsalaiset ovat. Ärsyttävät länsinaapurin Hannu Hanhet, joilla käy aina flaxi. Ainakin jääkiekossa. Mutta toisaalta hyvin avoimia, kohteliaita ja sosiaalisia.

Parikymmentä minuuttia kestäneen raitiotievaunumatkan jälkeen olen perillä. Lähden seuraamaan jonoa, joka muodostuu juoksijoilta näyttävistä henkilöistä. Kohta samanlaisia jonoja putkahtelee vähän sieltä sun täältä ja yhtäkkiä meitä kävelee iso massa kohti Göteborgsvarvetin lähtöaluetta. Olen lukenut, että ilmoittautuneita on 60 000. Sextiotusen – härregud. Kisa onkin maailman suurin puolimaraton ja juuri sen takia olen minäkin mukana. Kymmenen vuotta sitten juoksin ensimmäisen lappujuoksuni, joka oli puolimaraton Hangossa. Tämä on siis juhlan paikka.

Varustesäilytysalue täyttyy pikku hiljaa

Täällä on bileet, mutta suuta kuivaa!

Kisa starttaa kuuman ryhmän lähdöllä kello 13. Mutta siinä vaiheessa minä en ole lähelläkään lähtöviivaa. Olen luopunut varustekassistani, syönyt puolikkaan banaanin, lähes helteisen sään takia juonut runsaasti Mountain Dewtä, käynyt puskassa, juonut lisää, käynyt puskassa jne. Tänään kaikki lämmittely, hikoilu ja sykkeen kohotus ennen kisaa, tulee olemaan pois loppukilometreiltä, joten jatkan samoilua ruotsalaisten puskien lomassa.

Kello 13:28 on minun lähtöryhmäni – ryhmän numero 6 – vuoro syöksyä leikkiin mukaan. Löntystelen joukkion hännille ja kävelemme hiljakseen kohti lähtöä. Lähtöryhmäni on yksi isoimmista ryhmistä, joita on kaiken kaikkiaan 29. Massajuoksuissa lähtö on usein hiljaisen puoleista, kun porukkaa on paljon. Mutta täällä homma tuntuu lähtevän hyvin liikkeelle. Hitaammat etenevät oikealla ja nopeammat porhaltavat vasemmalta ohi. Itse pujottelen siellä sun täällä. Eka kilometri 5:13, joten vakionopeudensäätimeni on löytänyt oikean pykälän. Tällä ajalla kun painelen myös seuraavat 20,1 km, niin pääsen tavoitteeseeni 1:50 tai mieluiten edes sekunnin alle.

Gott & Blandat korvaa kotiin unohtuneet geelit

Jos on juoksijoita paljon, niin katsojia on vieläkin enemmän. Ajattelen, että tämä on nyt jotakin lähtöalueen tohinaa, kyllä se siitä kohta hiljenee. Mutta eipä hiljene, nej nej. Katsojia on juoksureitin varrella edelleen kilometri toisensa jälkeen. Ja bändejä ja muita musan soittopisteitä yli parikymmentä. Vilken fiilis! Mutta eihän meikäläisellä ole aikaa jäädä niitä kuuntelemaan. Minulla on kiire - ainakin omasta mielestäni. Niin kiire, että lämpimästä säästä johtuen olen päättänyt käydä vain joka toisella huoltopisteellä. Älä muuta taktiikkasi kesken kisan, se on yksi mantroistani eli sivuutan ensimmäisen noin kahden kilometrin kohdalla olevan juomapisteen. Olen myös jättänyt juoksuvyöni kotiin – ei turhia kantamuksia mukaan.

Bileet sen kuin jatkuvat, mutta kitalakeni alkaa tuntumaan kuivalta kuin beduiinin sandaali. Seuraavien tarjoilupöytien luona heitän jo vilkun päälle. Ja niin teen jatkossa myös kaikilla muilla vastaantulevilla huoltopisteillä, sillä keli alkaa tuntumaan lähes helteisellä. Juoksen jokaisen suihkun alta mikä eteeni sattuu, kaadan kipollisen vettä lippikseeni ja loput suuhuni. Urheilujuomaa otan aina, kun sitä on tarjolla. En edes tiedä mitä se on, mutta se maistuu taivaallisen hyvälle. Ruotsalaiset ovat kansa, joka syö maailmassa eniten banaaneja per henkilö, mutta huoltopisteillä Chiquitat tuntuvat loistavan poissaolollaan.

Kun Kaarel ei ole paikalla, löytyy pelastajaksi Erik

Sen verran olen tutustunut etukäteen reittiprofiiliin, että olen tietoinen ensimmäisen vitosen kovuudesta. Muutamia tiukkoja nousuja, joista kovin on, kun noustaan kilometrin pituiselle Älvsborgsbron-sillalle. Paikallinen murhamäki, jolla pelotellaan ensikertalaisia. Katsojia on sillallakin ja kannustus on kovaa, sillä jo tässä vaiheessa näen ensimmäiset kävelijät. Minunkin vauhtini hyytyy, vaikka käytän ohituskaistaa. Viides kilometri on hitain. 5:32. Kom igen Kaj! Kyllä – olen niin kuuluisa juoksija, että paikalliset tuntevat minut. Tai ehkä se johtuu siitä, että kaikkien juoksijoiden numerolappuihin on painettu isoin kirjaimin juoksijan etunimi. Minulle tulee mieleen, että samanlaisia staroja täällä olisivat ainakin myös Anna, Eerika, Mari, Maria, Mariia, Nina, Tiia ja Markus, Johanista puhumattakaan.

Oikeastaan Erikin paikka olisi oikealla puolellani, niin nimet olisivat oikeassa järjestyksessä

Vitosen väliaikani on 26:22, joten olen 17 sekuntia jäljessä tavoiteaikaani. Nyt tarvitaan Juhani Yli-Marttilamaista meininkiä, varsinkin kun geelit ovat jääneet kotiin. Sortsien taskussa oleva Gott & Blandat, 50 gramman irtokarkkipussi saa ajan saman asian. Diesel kiihtyy ja seitsemäs kilometri mennään alamäkeen jo alle viiden minuutin kilometrivauhtia. Satama-alue lähestyy ja katsojia piisaa. Fint Kaj! Yritän etsiä katseellani, että olisiko Tallinnan suojelusenkelini Jari ”Kaarel” Nieminen lähettyvillä. Hänestä saisi hyvää peesiapua. Ei näy Jaria, mutta viereen ilmestyy Erik ­– siis alteregoni, sillä toinen nimeni on Erik. Tämä saattaa luvata hyvää. Kaj ja Erik. Näin jatkamme matkaa, toki ympärillä parveilee monia muitakin juoksijoita. Ohitamme Indiana Jonesin tamineisiin pukeutuneen juoksijaan. Nahkatakki näyttää sekä raskaalta että lämpimältä tässä säässä.

Kymppi täyttyy ajassa 52:14 eli olen enää neljä sekuntia tavoitteestani. Jättebra! Uusi silta odottaa vielä, mutta nousu ei ole tällä kertaa yhtä haastava. Götaälvbron tuntuu lähes siedettävältä ja selkiä tulee vastaan toinen toisensa jälkeen. Siltaa alaspäin painaltaessa mennään taas lähelle vitosen vauhtia.  Erik katoaa jonnekin, en tiedä minne. Nyt on vain pärjättävä yksin. Helt ensam. Alan myös miettimään missä vaiheessa pistän kaikki peliin. Onko Super-Marion tamineissa hölkkäävä kaveri minulle merkki siitä, että nyt kaasu pohjaan? Mutta koska keli on lämmin, en vielä uskalla tehdä sitä liikettä. 15 km täyttyy ajassa 01:18:19. Helvete - samat neljä sekuntia edelleen tavoitteesta.

Göteborgsvarvetin reitti on hieno

Vi kämpa, vi ska ge allt det vi har

Juoksukaravaani lähestyy kaupungin keskustaa ja yleisöä on, jos mahdollista, vieläkin enemmän. Myös reitti on ajoittain kapeampi ja joudun väistelemään hitaampia. Ikävä kyllä joukossa on myös muutamia kilpailijoita, jotka kärsivät nestevajauksesta sillä heidän etenemisensä on vaappuvaa. Osuus Götaplatsenille on ainoa paikka reitin varrella, jossa juoksijoita tulee vastaan - samalla siinä on pitkä salakalava osuus, jossa on pientä nousua koko ajan. 17 km:n kohdalla huollosta saatu kylpysieni vilvoittaa mukavasti. Samainen km on kuitenkin juoksun toiseksi hitain; 5:29. Vad fan!?

Viimeiset kilometrit alkavat ja nyt mennään eikä meinata. Nu kör vi! 19. km 05:08 ja toiseksi viimeinen km 05:07. Maali-alueen musiikki kantautuu jo korviini. Vilkuilen kelloani ja en ole ihan varma siitä missä se lopullinen maali on. Viimeinen tonni mennään jo 04:30 aikaan sekä viimeinen satanen kelpo Cooper-vauhtia (3:40 min/km). Loppuaikani on lopulta 20 sekuntia alle tavoiteajan 1:50 ja tällä kertaa se perustuu mainioihin viimeisiin kilometreihin.

Tämäkö 3:40 min/km vauhtia? 

                                                       

Ge mig vatten! Mutta ei, vaikka kisaorganisaatiossa kuinka on 4 000 toimitsijaa, niin maaliintulon jälkeen joudun etenemään tovin, ennen kuin vesipullo lyödään käteen. Chipin luovutuksen jälkeen minusta on kyllä huolehdittu kiitollisesti. Suklaata, banaania ja kylmää maitoa (!) on tyrkytetty. Lopulta saan Löfbergsin kofeiinipitoista vettä. Kaikkea se ruotsalainen keksiikin. Vesi on taivaallisen hyvää. Oj oj!

Juoksun jälkeen tunnen itseni tyytyväiseksi. Juoksu on mennyt laskelmieni mukaan, vaikka sää onkin ollut paljon lämpimämpi mitä osasin odottaa. Olen pyhästi yrittänyt pitää kiinni periaatteestani, että juoksen yhdessä kisassa vain kerran, joten tämän vuotinen Göteborgsvarvetin puoliskani jää ensimmäiseksi ja viimeiseksi. Mutta en koe haikeutta, sillä aina löytyy takaportteja. Vuonna 2021 Göteborg täyttää nimittäin 400 vuotta ja sen kunniaksi järjestetään ylimääräinen Göteborgsvarvet syksyllä ja matkana on – vuosilukua mukaellen 2x21 km eli maraton.

På återseende Göteborg!

Kaj Koivumäki

Komisario Wallander ja kadonneen kunnon arvoitus

Olen juossut kilometrin ja olen kahden naispoliisin kannassa. Tunnistan heidät selkään painettujen nimien perusteella, Kling ja Klang. Vaikka nimet ovatkin Peppi Pitkätossusta tuttuja, niin molemmat pitävät käsissään isohkoja konetuliaseita. Tästä on leikki kaukana. Heidän uhkaavista katseistaan huolimatta rohkenen kysyä toisella kotimaisella, että ovatko aseet myös ladattuja. Toinen naispoliiseista pälyilee minua peililasiensa takaa, kääntää aseen minua kohti ja toteaa lyhyesti: ”Varo vain”. Ja samassa toinen laukaisee aseensa. Tunnen miten minua osuu niskaan. Onneksi kyseessä ei ole luotisuihku vaan vesisuihku.

   Reitti pyöri Ystadin keskustassa. Lähtö Ystads Arenalta ja maali kaupungin keskustassa.

Päätän karistaa Klingin ja Klangin kannoiltani ja iskeydyn seuraavan naispoliisin peesiin. Tällä kertaa kyseessä taitaa olla oikea poliisi - selässä lukee ”Ystadspolisen”. Ystadilaisen naispoliisin vauhti tuntuu sopivalta, kun eteen avautuu puolen kilometrin nousuosuus (reitin ainoa). Konstaapelin vauhti kuitenkin hidastuu ja lyhyt juoksusuhteemme muuttuu ikään kuin normaalimmaksi. Poliisinhan tässä kuuluu olla jahtaajana - eikä päinvastoin. Uusi kirittäjäni on noin 10-vuotias pellavapäinen poika, joka vuoroin kiihdyttää ja vuoroin jää jälkeen. Yritän antaa hyviä neuvoja tasaisen vauhdinjaon kokeilemisesta, mutta turhaan. Aika usein unohdan itsekin tuon viisauden. Mutta en tänään.

Hiukan ennen kahden kilometrin täyttymistä oikealle jää Ystadin poliisitalo - komisario Wallanderin toinen koti. Vielä neljä kilometriä jäljellä löytää tänä vuonna kadonnut kuntoni. Mikä voisikaan olla sille parempi paikka, kuin Wallanderloppet - kirjailija Henning Mankellin luoman ruotsalaispoliisin mukaan nimetty 6 kilometrin pituinen kaupunkijuoksu Ruotsin Ystadissa? Lähes samoihin aikoihin osa Team Raholan muista juoksijoista haastavat itseään huomattavasti pidemmillä matkoilla Ylläs Hetta tienoilla ja kuka missäkin. Pientä hettaa (=kuuma ruotsiksi) tuntuu täälläkin, sillä keli on muuttunut illan kuluessa lämpimämmäksi. 6 km tuntuu siis oikein sopivalta kuntooni nähden.

Ei osunut taustalla ollut Rellu kohdalleni. Mutta vesipullo ja muistomitali hymyilyttävät.

Kisan ainoana suomalaisjuoksijana yritän kovasti romuttaa stereotypian tuppisuisista suomalaisista. Heitän yhden sun toisen kommentin kanssakilpailijoilleni. Kolmen kilometrin jälkeen saavutan mieskilpailijan, joka näyttää etenevän huomattavasti hitaammin kuin mihin hänen kykynsä ja kuntonsa riittäisi. Hän juoksee välillä takaperin ja tsemppaa vetämäänsä puuskuttavaa kaverijoukkoa. Välillä hän taas vastaa puhelimeen. Ohitan hänet ja kysyn, että ”Soittiko managerisi”? ”Ei, se oli vaimo”, kaveri vastaa. Kevyesti askeltava juoksija ei kuitenkaan lähde suutaan soittavan suomalaisen perään, vaan tyytyy kavereidensa jäniksenä olemiseen. Neljän kilometrin kohdalla on huoltopiste. Kuinka ruotsalaista, ajattelen. Vain kuuden kilometrin pituinen matka, mutta jotta kellään ei tulisi liian kova jano, niin pitäähän sitä reitiltä yksi juottopiste löytyä. Pistän vilkun päälle ja kierrän Ramlösa-tarjoilut.

Hiukan ennen viiden kilometrin täyttymistä ohitan Wallanderin seikkailuista tutun Hotel Continentalin. Tuttu paikka Kurtille, joskus siellä ovat rikolliset pitäneet majaa ja toisinaan sieltä on löytynyt ruumiita. ”Johansson” nimeä selässään kantava juoksija ei näytä kuolleelta, vaikka tuleekin tiukan käännöksen jälkeen (joita juoksussa riittää) selkä edellä vastaan - hän on vain tällä kertaa jakanut voimansa väärin. Hän hämmästyy, kun huikkaan hänelle, että ”Kom igen Johansson”. Ystadissa ei kisaajien kesken vallitse mikään ”tsemppaava Team Rahola-meininki”, vaan täällä juostaan hammasta purren. Sopii minulle, sillä viimeisellä kilometrillä alkavat itsellänikin vitsit olla vähissä. Maali on kaupungin keskustan torilla, Stortorgetilla ja reitti on suunniteltu siten, että viimeinen puoli kilometriä juostaan kävelykatua pitkin. Ihmisiä on mukavasti kannustamassa erityisesti loppusuoralla.

 Kisadataa. Kuntosarjan 71. ja kokonaissijan 159. Mukana 310 juoksijaa.

Yritän pitää loppuun saakka tasaista vauhtia. Muutamat edellä näkyvät selät ovat kyllä lähellä parin sekunnin päässä, mutta silti niin kaukana. Takaanikaan ei löydy uhkaajia, joten juoksen viimeiset sadat metrit mukavuusalueella. Kisakello pysähtyy osaltani aikaan 00:28:30 eli 4.44 min / km. Aika riittää miesten kuntosarjassa sijalle 71 - mistäs muualtakaan sitä kadonnutta kuntoa voisi etsiä. Maalissa käteeni isketään vesipullo ja osallistujamitali. Mitalissa poliisi jahtaa juoksevaa rosvoa. Kuvan symboliikka on kuin avain minua askarruttaneeseen kysymykseen ”Mihin juoksukuntoni katosi”? Vastaus: Ei sinänsä mihinkään. Olen vain juossut liian vähän.

Kaj