Komisario Wallander ja kadonneen kunnon arvoitus

Olen juossut kilometrin ja olen kahden naispoliisin kannassa. Tunnistan heidät selkään painettujen nimien perusteella, Kling ja Klang. Vaikka nimet ovatkin Peppi Pitkätossusta tuttuja, niin molemmat pitävät käsissään isohkoja konetuliaseita. Tästä on leikki kaukana. Heidän uhkaavista katseistaan huolimatta rohkenen kysyä toisella kotimaisella, että ovatko aseet myös ladattuja. Toinen naispoliiseista pälyilee minua peililasiensa takaa, kääntää aseen minua kohti ja toteaa lyhyesti: ”Varo vain”. Ja samassa toinen laukaisee aseensa. Tunnen miten minua osuu niskaan. Onneksi kyseessä ei ole luotisuihku vaan vesisuihku.

   Reitti pyöri Ystadin keskustassa. Lähtö Ystads Arenalta ja maali kaupungin keskustassa.

Päätän karistaa Klingin ja Klangin kannoiltani ja iskeydyn seuraavan naispoliisin peesiin. Tällä kertaa kyseessä taitaa olla oikea poliisi - selässä lukee ”Ystadspolisen”. Ystadilaisen naispoliisin vauhti tuntuu sopivalta, kun eteen avautuu puolen kilometrin nousuosuus (reitin ainoa). Konstaapelin vauhti kuitenkin hidastuu ja lyhyt juoksusuhteemme muuttuu ikään kuin normaalimmaksi. Poliisinhan tässä kuuluu olla jahtaajana - eikä päinvastoin. Uusi kirittäjäni on noin 10-vuotias pellavapäinen poika, joka vuoroin kiihdyttää ja vuoroin jää jälkeen. Yritän antaa hyviä neuvoja tasaisen vauhdinjaon kokeilemisesta, mutta turhaan. Aika usein unohdan itsekin tuon viisauden. Mutta en tänään.

Hiukan ennen kahden kilometrin täyttymistä oikealle jää Ystadin poliisitalo - komisario Wallanderin toinen koti. Vielä neljä kilometriä jäljellä löytää tänä vuonna kadonnut kuntoni. Mikä voisikaan olla sille parempi paikka, kuin Wallanderloppet - kirjailija Henning Mankellin luoman ruotsalaispoliisin mukaan nimetty 6 kilometrin pituinen kaupunkijuoksu Ruotsin Ystadissa? Lähes samoihin aikoihin osa Team Raholan muista juoksijoista haastavat itseään huomattavasti pidemmillä matkoilla Ylläs Hetta tienoilla ja kuka missäkin. Pientä hettaa (=kuuma ruotsiksi) tuntuu täälläkin, sillä keli on muuttunut illan kuluessa lämpimämmäksi. 6 km tuntuu siis oikein sopivalta kuntooni nähden.

Ei osunut taustalla ollut Rellu kohdalleni. Mutta vesipullo ja muistomitali hymyilyttävät.

Kisan ainoana suomalaisjuoksijana yritän kovasti romuttaa stereotypian tuppisuisista suomalaisista. Heitän yhden sun toisen kommentin kanssakilpailijoilleni. Kolmen kilometrin jälkeen saavutan mieskilpailijan, joka näyttää etenevän huomattavasti hitaammin kuin mihin hänen kykynsä ja kuntonsa riittäisi. Hän juoksee välillä takaperin ja tsemppaa vetämäänsä puuskuttavaa kaverijoukkoa. Välillä hän taas vastaa puhelimeen. Ohitan hänet ja kysyn, että ”Soittiko managerisi”? ”Ei, se oli vaimo”, kaveri vastaa. Kevyesti askeltava juoksija ei kuitenkaan lähde suutaan soittavan suomalaisen perään, vaan tyytyy kavereidensa jäniksenä olemiseen. Neljän kilometrin kohdalla on huoltopiste. Kuinka ruotsalaista, ajattelen. Vain kuuden kilometrin pituinen matka, mutta jotta kellään ei tulisi liian kova jano, niin pitäähän sitä reitiltä yksi juottopiste löytyä. Pistän vilkun päälle ja kierrän Ramlösa-tarjoilut.

Hiukan ennen viiden kilometrin täyttymistä ohitan Wallanderin seikkailuista tutun Hotel Continentalin. Tuttu paikka Kurtille, joskus siellä ovat rikolliset pitäneet majaa ja toisinaan sieltä on löytynyt ruumiita. ”Johansson” nimeä selässään kantava juoksija ei näytä kuolleelta, vaikka tuleekin tiukan käännöksen jälkeen (joita juoksussa riittää) selkä edellä vastaan - hän on vain tällä kertaa jakanut voimansa väärin. Hän hämmästyy, kun huikkaan hänelle, että ”Kom igen Johansson”. Ystadissa ei kisaajien kesken vallitse mikään ”tsemppaava Team Rahola-meininki”, vaan täällä juostaan hammasta purren. Sopii minulle, sillä viimeisellä kilometrillä alkavat itsellänikin vitsit olla vähissä. Maali on kaupungin keskustan torilla, Stortorgetilla ja reitti on suunniteltu siten, että viimeinen puoli kilometriä juostaan kävelykatua pitkin. Ihmisiä on mukavasti kannustamassa erityisesti loppusuoralla.

 Kisadataa. Kuntosarjan 71. ja kokonaissijan 159. Mukana 310 juoksijaa.

Yritän pitää loppuun saakka tasaista vauhtia. Muutamat edellä näkyvät selät ovat kyllä lähellä parin sekunnin päässä, mutta silti niin kaukana. Takaanikaan ei löydy uhkaajia, joten juoksen viimeiset sadat metrit mukavuusalueella. Kisakello pysähtyy osaltani aikaan 00:28:30 eli 4.44 min / km. Aika riittää miesten kuntosarjassa sijalle 71 - mistäs muualtakaan sitä kadonnutta kuntoa voisi etsiä. Maalissa käteeni isketään vesipullo ja osallistujamitali. Mitalissa poliisi jahtaa juoksevaa rosvoa. Kuvan symboliikka on kuin avain minua askarruttaneeseen kysymykseen ”Mihin juoksukuntoni katosi”? Vastaus: Ei sinänsä mihinkään. Olen vain juossut liian vähän.

Kaj