Amerikan road trip 8.-27.9.2026

Road trip Denver-Las Vegas Amerikan kirjeenvaihtajamme Jennin raportoimana

Vuosi 2026 on se vuosi, jolloin moni tiimiläinen täyttää 50 vuotta. Tähän joukkoon kuuluu myös Niekku ja tiimin isäntä Markus. Sitä silmällä pitäen aloimme jo hyvissä ajoin suunnittelemaan poikien juhlamatkaa Amerikkaan. Kohde valikoitui kenties siksi, että Jari ja minä emme olleet koskaan käyneet Amerikassa ja koko porukka halusi päästä näkemään Yellowstonen ja sen ympäristön nähtävyyksiä. Lopulta lähtijöiden porukka tiivistyi neljään henkilöön, eli Anu ja Markus + Jenni ja Jari = yksi autolastillinen. Suunnitelmia tehtiin muutaman pääpilarin varaan: jossakin reissun vaiheessa olisi oltava luonnollisesti maraton ja reissun aikana virallisesti 50v. täyttävä Jari halusi päästä näkemään, kuinka toinen vanha ja uskollinen purkautuu säännöllisesti, eli Old Faithfullin geysir olisi sisällyttävä matkaan. Paljon tutkittiin videoita, karttoja ja kirjoja ja kokoonnuttiin powerpoint-esitysten äärelle. Vihdoin aikaisin tiistaina 8.9. päästiin oikeasti matkaan tunkeutumalla koko porukka laukkuinemme meidän vanhaan, mutta tilavaan kartano-Volvoon ja hurautimme Finnairin loungeen arvokkaasti aloittamaan reissua kuohareilla kilistellen.

Lentsikkaan on päästy ja into kireellä kohti jenkkejä!

Dallasin pompun kautta saavuimme Denveriin tiistai-iltana. Väsynein silmin onnistuimme saamaan vuokra-auton allemme ja ajoimme läheiseen hotelliin nukkumaan. Aamulla reissu alkoi toden teolla, kun asettauduimme tilavaan Volkswagen Atlakseen (tietenkin aamusalin jälkeen) ja lähdimme ajamaan loputtoman tuntuisten, murmeleita täyttä olevien preerioiden läpi Nebraskaan. Chimney Rockilla teimme ensimmäisen pienen vaelluksen kalkkarokäärmeitä peläten. Reitin alussa todella oli varoitus kalkkarokäärmeistä eli "kalkkiksista", mutta eipä me näitä rattlesnakeja eli "rättäreitä" onneksi nähty eikä kuultu. Yöksi päädyimme Hot Springsiin Etelä-Dakotaan ja teimme pienen iltakävelyn (vajaa 5km) keskustaan syömään.

Chimney rock

Rättäreistä varoiteltiin

Aamu ihastuttavassa Hot Springsissä alkoi rennolla 6km aamulenkillä + porrastreenillä sianpieremän aikaan ja sitten aamiaisen jälkeen taas auto käyntiin ja kohti uutta. Matkalla Jari näki kojootin ja Markus ensimmäisen biisonin. Ensimmäiset eläinpisteet oli näin ollen jaettu. Osuimme sattumalta kerrassaan upeaan villin lännen kylään, Four Mile Villageen, jossa pääsi aitoon vanhan ajan länkkäritunnelmaan. Löytyipä kylästä sheriffin työpiste Jennille, mielenkiintoinen traktorikapistus Jarille, lääkärin ja hoitajan toimipiste Anulle ja parturin liikkeestä Markukselle hyvin istuvia peruukkeja! :) Seuraavat tunnit vierähtivät Jewel Caven uumenissa opastetulla kaivoskierroksella, joka sisälsi 734 rappusta melko pimeässä luolastossa 0,5 mailin matkalla. Matka jatkui kaivokselta Custerin kautta Crazy Horselle, jossa päädyimme vain ottamaan nopeat valokuvat ja jatkoimme matkaa 30 minuutin päässä olevalle Mount Rushmorelle. Mykistävä paikka! Jälleen totesimme, että miten kaikki voi olla Amerikassa niin suurta ja ihmeellistä! Pressat tuli tiirailtua joka mahdollisesta kulmasta presidential trail kiertäen (0,9 mailia). Mount Rushmoren käynnin kruunasi upeat, uudet, kiiltävät sormukset, jotka pojat ihan vapaaehtoisesti ostivat tytöille gift shopin korumyymälästä!!! Yöksi ajoimme Rapid Cityyn (nuhjuinen hotelli, vähän kaikki miten kuten, eikä ruokapaikkaa löytynyt). Vaan taas saatiin painaa päät kaikesta huolimatta tyynyyn pitkän päivän päätteeksi, eikä unta tarvinnut houkutella tuonakaan iltana.

Tuliaisia tsekkaamassa

Mt. Rushmore

Ihmetystä aiheutti dakotalaisten tapa
asentaa ihmeellisen malliset vessanpytyt
suoraan seinälle, joihin oli hankala istahtaa.

Anu ja Markus reippailivat Rapid Cityn aamussa aamulenkin ja kävivät katsomassa Dinosauruspatsaita. Sitten joukkio hyppäsi taas autoon ja tiet veivät meidät Deadwoodin historialliseen kaupunkiin. Tuo päivä oli 11.9., joten joka paikassa oli lippuja puolitangossa terroritekojen muistopäivän vuoksi. Deadwoodissa oli nähtävissä vuonna 1876 kuoliaaksi ammutun sheriffin, Bill Hickokin muisto ja hänen kädestään ampumisen jälkeen pudonnut korttipakka, eli kuolleen miehen käsi. Kävimme kiertämässä paikallisen hautausmaan, jonne Bill Hickok on haudattu, samoin kuin Calamity Jane ja paikallinen legenda, 130cm pitkä kullankaivaja Potato Creek Johnny, eli meidän kesken vain Pottukoira. Matka jatkui iltapäivällä Wyomingiin ja Devils Towerille, jonka myymälästä tarttui porukan matkaan ensimmäinen stetson (Jarille).  Ostimme myös porukalla 250 dollarilla American beautiful passin, jolla pääsimme tuon jälkeen jokaiseen kansallispuistoon ilman lisämaksuja. Devils Tower näytti todella siltä, miltä intiaanitarinat väittivät sen olevan: jättiläiskarhun raapimalta vuorelta. Jälleen halusimme nähdä kaiken, joten kiersimme 1,2km lenkin vuoren ympäri ja sitten ajoimme yöksi Gilletteen.

Tuntui, että dinosauruksetkin ovat isompia ameriikoissa

Deadwoodin hautuumaalta löytyy
kuuluisaa maanparannusainesta.

Devil´s tower

Aamu alkoi Gilletessäkin perinteiseen #relaxingholidaywithanuossberg-tyyliin, eli reippaalla 5km aamulenkillä. Ajoreitti vei meidät päivän aikana jälleen valtavien preerioiden läpi Buffaloon, jossa ennätimme pyykille ja hieman paremmin iltaa istumaan viehättävään kaupunkiin. Anu löysi paikallisesta antiikkiliikkeestä itselleen täydellisesti sopivan stetsonin, jossa oli mukana sopivasti ajan patinaa ja autenttista tuoksua. Päivän lounaspaikaksi ja illan ruokapaikaksi valitsimme meidän mielestämme todella miellyttävän paikan, joka osoittautuikin legendaariseksi Occidental Hotelliksi. Hotellin saluunassa oli yhä villin lännen ajan luodinreikiä katossa ja seinissä, ja hotellissa ovat yöpyneet niin Calamity Jane kuin Buffalo Bill ja monet muut. Saluunassa esiintyi mainio countrylaulajamies, jolle minä kävin antamassa innoissani 2 dollaria. Tosin tuo mies olikin sitten paikan omistaja ja miljonääri, mutta saipahan nyt vähän taskurahaa turistilta.

Sillon kun on kivaa, niin on hauskaa.

Buffalon aamu alkoi milläs muullakaan kuin 5km aamulenkillä leveitä ja autioita teitä pitkin. Eipä paljon muita jalkaisin liikkuvia näkynyt, ei onneksi autojakaan, sillä niin vain pystyy neljä tiimiläistä muodostamaan tulpan jopa Amerikan leveille teille! Päivä starttasi kanjonin läpi Crazy Woman roadia pitkin ajaen, jonka jälkeen pitkän ylämäen jälkeen olimme noin 3000 metrissä, eli todellinen korkean paikan leiri alkoi. Thermopoliksessa kävimme vaeltelemassa punaisilla hiekkapoluilla vuoren reunoilla hyvin helteisellä säällä. Onneksi janon sai sammutettua lounastauolla kaupan pihassa root beeriä juoden (ei oikeasti kyllä ollut hyvää, ihan karmeaa kuraa). Iltapäivällä olimme perillä Codyssa ja majoituimme sopuisasti samaan huoneeseen koko sakki. Codysta löytyi Markukselle stetson, kolmen cowboyn kopla oli valmis ja sitä lauluahan sitten teki mieli laulaa koko loppumatkan. Iltaruoka syötiin paikallisessa Silver Dollar baarissa, jossa esiintyi viimeistä kertaa tänä kesänä countrylaulaja. Häneltä sai toivoa biisejä ja niinpä toivoimme Jarille Tennessee Whiskeyn, joka päätyikin esitettäväksi ja samalla Anu pääsi tanssittamaan paikallisia miekkosia. Eivät miekkoset vieläkään ole tajunneet, että mikä heihin iski!

Crazy woman roadilla ei ollut ohituskaistoja

Maisemat kohdillaan ja kaiken aikaa.

Seuraavana aamuna Atlas kuljetti meidät East Entrancesta sisään Yellowstonen kansallispuistoon, jossa vietimmekin sitten seuraavat kolme päivää, tosin yöpymässä kävimme puiston ulkopuolella jälleen sopuisasti koko porukka samassa upeassa huoneistossa majoittuen. Samalla tuli käytyä Montanassa ja Idahossa. Yelllowstone pulppusi, kiehui, kuohui, höyrysi, suihkusi ja oli monella tapaa paitsi hengästyttävän upea, myös hyvin pelottava. Vapiteja (hirven/poron kaltaisia eläimiä, joita Markus kutsui kakaduiksi) ja biisoneita näimme useaan otteeseen ja toisinaan vähän turhan läheltäkin. Muut eläimet pysyivät harmillisesti piilossa. Markus eli koko reissun hienoimpia hetkiä saadessaan kulkea melko rehvakkaasti iso karhuspray vyötärölle kiinnitettynä. Hyvähän hänen oli kulkea vaelluspoluilla, kun oli turvaväline vyöllä. Minua pelotti karhujen näkeminen niin julmetusti, ja kun Markus halusi vaan jatkaa polulla eteenpäin (karhuspray tietenkin turvanaan), eikä suostunut kääntymään aneluistani huolimatta takaisin, olin valmis ottamaan ensimmäisen lennon Suomeen ja hylkäämään reissuporukan karhun ruoaksi. Muutaman painokkaan "kaken", eli kasvatuskeskustelun jälkeen sovimme, että syvälle metsään ei mennä ja kukaan (ei edes Jari) mene liian lähelle biisoneita. Jotkut vähemmän järkevät turistit nimittäin menivät noiden jättimäisten villieläinten lähelle ja ottivat selfieitä hymy huulillaan... Olimme varmoja, että joudumme todistamaan biisonin turisteille antamia ilmalentoja, jotka tuskin päättyvät onnellisesti. Onneksi näin ei sitten meidän nähden käynyt. Olimme aivan pyörällä päästämme Yellowstonea kiertäessämme ja kaikkiin mahdollisiin nähtävyyspaikkoihin pysähdellessämme. Askelia tuli päivisin hurjat määrät. Sellaisen mukavan havainnon teimme, että kansallispuistossa on vessoja paljon, ne ovat siistejä ja paperia ja käsidesiä on jokaisessa tarjolla runsain määrin. Muutamana aamuna oli hieman pakkasta, joten toppatakeillekin tuli käyttöä. Päivisin sitten lämpötila nousi lähes hellelukemiin. Niin juu, ja nähtiinhän me se Vanha Uskollinen, eli Old Faithful, joka purkautui juuri meidän käveltyä sen läheisyyteen. Ja jotta autossa porukalla matkaaminen ei olisi ollut tylsää, päätti Markus yrittää huijata porukkaa kertomalla naama peruslukemilla lukeneensa jostakin, että karhu on intiaanikielellä UHRAK... Tovi meni, ennen kuin hoksasimme kyseessä olevan taas Markuksen kyseenalaista huumoria ja sana olikin vain karhu toisin päin. Kerrottakoon myös, että Markus kehitteli aikansa kuluksi karhulaulun englanniksi ja varmasti laulaa sitä mielellään kaikille halukkaille!

Päätettiin kääntyä takas, kun ei 
edempänä ollut enää mitään nähtävää.

Grand Canyon of Yellowstone

Pakkasaamuna kuvattiin kiehuvaa maata

Yellowstonesta lähdimme 17.9 aamuvarhaisella sateen saattelemana. Tarkoitus olikin vaan siirtyä tuona päivänä lähemmäs maratonpaikkaa, joten sade ei haitannut. Matkalla pysähtelimme Jenny Lakella, kalliissa Jackson Holessa ja kauniissa Idaho Fallsissa, josta sitten yöksi Blackfootiin. Ukkonen ja salamointikin on Amerikassa suurempaa!!! Katselimme hotellin ikkunoista yöllä mielettömän hienoa valoshowta, jonka avara taivas meille salamoinnin muodossa tarjosi. Aamulla heilahdimme hotellin viereiselle fitness-keskukselle reippaasti puntille ja aamiaisen jälkeen matka vei meidät Loganiin, Utahiin, jossa seuraavana päivänä juostaisiin maraton. Kyseessä olikin Jarin 100. maraton, joten juhlan tuntua oli ilmassa jo expossa käydessämme. Maratonin aamu valkeni kirkkaana ja raikkaana. Klo 7.10 starttasimme noin 200 muun maratoonarin kanssa varsin tasaiselle reitille, joka piti sisällään edestakaisen matkan leveillä maaseututeillä ja kaupungin kaduilla majesteettisten vuoristojen siintäessä koko juoksun ajan taustalla. Juomapisteitä oli tiheästi ja niillä riitti juotavaa ja geelejä myös hitaammillekin taivaltajille. Reitillä mentiin kilometritolkulla viivasuoraa tietä pitkin, kunnes käännyttiin seuraavalle kilometrien pituiselle suoralle osuudelle. Erikoista ja hetkittäin melko puuduttavaa... Edestakaisessa reitissä oli se hyvä puoli, että pääsin kannustamaan ja kuvaamaan Anua, Markusta ja Jaria, jotka tulivat minua vastaan minun vasta edetessä kääntöpaikkaa kohti. Markuksen näkemisen olisin voinut jättää välistä, sillä hän lauloi kovaan ääneen rakasta karhulauluaan tarkoituksenaan saada se korvamadoksi juoksulle... Ilkeää toimintaa, sanoisin. Oma valmistautumiseni maratoniin ei ollut mitenkään kehuttava. Tekonivelpolvi on ollut viime kuukaudet melko ok, mutta tekonivelen tarpeessa oleva toinen polvi on vihoitellut, eikä lääkekuurit tai kortisoni ole siitä tehnyt täysin kivutonta. Juoksukunto ei myöskään ole kovin kehuttava, ja tämän aktiiviloman ensimmäiset viikot olivat olleet minulle melko uuvuttavia fyysisesti. Mutta maaliin olin Jarin kunniaksi päättänyt päästä ja pääsinkin, vaikkakin napakoiden pohjekramppien saattelemana! Aikaa meni 5h44min ja tällä ajalla päädyin oman sarjani kolmanneksi. :D Anu kärsi kovista krampeista matkalla, mutta selvisi komeasti maaliin ja oli oman sarjansa voittaja! Markus suoriutui omien vaivojensa kanssa mallikkaasti ja ylitti myös itsensä ja maaliviivan. Ja sitten se Jari: tyyppi pesi koko meidän porukan ja hölkötteli upeasti hänelle tätä juoksua varten teetetty paita päällä maaliin sadannen maratoninsa! Onnea vielä kerran Jarille! Me kaikki saimme tästä juhlajuoksusta muistoksi hienot t-paidat ja upeat, suuret juhlamitalit. Illalla juhlistimme Jarin saavutusta ja meidän kaikkien juoksua.

Jarin 100. maraton suoritettuna ja vieläpä
Top of Utah marathonin suomalaisten 
kärkiaikaan.

Seuraavana aamuna karistimme Loganin juoksupölyt jaloistamme ja suuntasimme Salt Lake Cityä ihmettelemään ja itse suolajärven pahaa hajua haistelemaan. Illaksi Priceen ja kävimme kiertämässä esihistoriallisen museon, jossa oli näytillä paljon alueelta löytyneitä dinosauruksia ja arkeologisista löytöjä. Yö vietettiin koko reissun epämiellyttävimmässä hotellissa, mutta hengissä selvittiin ja aamulla aikaisin matka jatkui Archesin kansallispuistoon. Maisemat olivat kuin kuun pinnalla! Kaikkialla oli punaista ja ihan ihmeellisiä torneja, kökköjä ja kallioon syntyneitä kaaria. Ilma oli helteinen. Kuuman päivän päätteeksi olisimme halunneet ottaa ruoan kanssa oluet ja viinit, mutta Utah yllätti taas, eikä alkoholia ollut tarjolla ravintoloissa eikä kaupassa. Onneksi yhdeltä pieneltä huoltoasemalta saimme janojuomat ja ilta oli pelastettu. Yön lepäämisen jälkeen olimmekin valmiita Moki Dugwaylle, eli pienelle, kapealle ja päällystämättömälle vuoristotielle, jonka kaltevuus on keskimäärin 11% ja jossa on neulansilmämutkia ilman suojakaiteita. Uskallan sanoa koko porukan puolesta, että kyllä kaikkia pelotti! Palkinnoksi pääsimme jälleen uusiin henkeäsalpaaviin Arizonan maisemiin Valley of Godsiin ja Mexican Hatiin sekä tietysti ottamaan legendaarisia kuvia Forrest Gump-pointille! Jostain syystä tämän fiktiivisen hahmon jalanjäljillä oleminen oli minulle vaikuttava kokemus ja yksi reissun sykähdyttävimmistä hetkistä. Vaikea selittää, mutta jotain tuolla paikalla liikahti syvällä sielussa. Ehkä koin jotain sielunkumppanuutta metallijaloilla aikoinaan juosseen Forrestin kanssa, en tiedä. Pysähtelimme vielä loppupäivän aikana hienoilla Navajo-intiaanien mailla ja ajoimme yöksi Flaggstaffiin.

Capitol hill Salt Lake City

Arches oli vaikuttava

Pätkä Moki Dugwayta

Forrest ja Gump

23.9 vuorossa oli Grand Canyonille meno, mutta aamulla oli luonnollisesti aamulenkin aika. Minä parantelin vielä maratonin jäljiltä polveani ja lintsasin ryhmäpaineesta huolimatta tämän lenkin. Grand Canyon salpasi hengityksen. Ei sitä vaan taaskaan pysty mitenkään sanoilla kuvailemaan. Kävelimme yli 4km kanjonin reunan poluilla ja näimme hengästyttävien maisemien lisäksi lihavia oravia, käkkäräpäälampaita, vapiteja ja aivan umpihulluja ja uhkarohkeita turisteja, jotka halusivat taas sen ikimuistoisen selfien kanjonin reunalla, suoja-aitojen väärällä puolella... Kanjonin hämmästelyn jälkeen ajoimme Williamsin ihastuttavaan pikkukaupunkiin ja huomasimme olevamme Route 66:lla, mikä kyllä näkyikin Williamsissa joka puolella! Jotenkin tämä historialliselle ja nostalgiselle tielle osuminen pääsi yllättämään koko porukan. Route 66:sta pitkin ajelimme vielä ilta-auringon pilkistäessä pilvien takaa Seligmanin pikkuruiseen kylään ja yövyimme Historic Route 66 Motellissa. Seligman on ollut Pixarin Autot-elokuvassa esiintyvän Syyläri-cityn esikuva ja tuntuikin, kuin olisimme animaatiossa. Salleja, Martteja ja Salama McQueenejä siellä täällä! Illalla katsoimme vielä Anun toiveesta lyhytelokuvan "Illallinen yhdelle" ja nauroimme, kun Anu nauroi elokuvalle niin makeasti. Aamulla vielä ihastelimme kylää aamulenkillä ja sitten Atlas kuljetti meidät road tripin päätepisteeseen Las Vegasiin, jonne palautimme hyvin palvelleen vuokra-automme. Vielä kerran olimme silmät suurina, kun kuljimme tuon käsittämättömän kaupungin katuja ja tuijottelimme toinen toistaan uskomattomampia rakennelmia. Las Vegasissa Jari täytti virallisesti 50 vuotta ja juhlistimme molempia tämän vuoden synttäripoikia kuohuvaa poksautellen. Juhlistimmepa Jarin kanssa kaikessa hiljaisuudessa hetkeä aikaisemmin ollutta hopeahääpäiväämmekin, mutta Elvistä emme raaskineet ottaa uusimaan vihkivalojamme. Ehkä hyvä niin, sillä ainoa näkemämme Elvis oli kovasti pyöristynyt, vanhahko nainen, jonka lauluäänikään ei kovin paljoa Elviksen ääntä muistuttanut! Reissun viimeisenä päivänä kävimme Spheren järjettömän kokoisessa viihdeareenassa katsomassa visualisoidun Ihmemaa Oz-elokuvan, jossa kaikki aistit saivat kokea jotakin: välillä tuli tuoksuja, toisinaan tuuli pöllytti katsojien hiuksia ja vaatteita, välillä satoi konfettia tai kylmiä lumihiutaleita ja vähän väliä penkit tärisivät. Uskomaton näytös! Meitä kaikkia hymyilytti koko esityksen ajan, mutta eniten meitä hymyilytti elokuvan viimeiset sanat: "There´s no place like home!". Olimme nähneet ja kokeneet niin paljon ja meillä oli takanamme ikimuistoinen matka, mutta olimme valmiita lähtemään kotiin!

Grand Canyon

Markus sai omaa aikaa Seligmanissa

Las Vegas

Melkein kolme viikkoa vietimme hyvin tiiviisti nelisin ja aivan ällistyttävän hyvissä väleissä pysyimme reissun aikana (edelleen siis olemme hyvissä väleissä :) ). Meillä jokaisella oli sama päivärytmi, mikä teki aikataulujen suunnittelemisesta helppoa. Olimme kaikki reippaina aamulla aikaisin hereillä ja illalla klo 20-21 olimme aivan valmiita nukkumaan. Osavaltioita valloitimme 11 (ajamalla 9 + 2 lentojen pomppuina). Olimme ilmoittaneet automme kuljettajiksi Anun ja Jarin, ja he toimivatkin koko reissun ajan oikein mainioina ja luotettavina kuskeina. Me Markuksen kanssa olimme loistavia (ainakin omasta mielestämme) kartanlukijoita ja tärkeä vastuualueemme oli myös toimia liinavaatevastaavina.  Ajokilometrejä meille tuli yhteensä 3794km. Vietimme siis paljon aikaa autossa istuen ja siitä huolimatta Markuksen urheilukellon mukaan askelia tuli keskimäärin 23855 per päivä, eli liikuimme jalkaisin noin 17,9 km päivässä!!! Melko legendaarista! Ei voi kuin lämpimästi kiittää Anua ja Markusta mahtavasta matkaseurasta ja meidän Niemisten aktiivisena pitämisestä. Jos joku joskus haluaa aktiivista matkaseuraa, niin iso suositus A&M:lle! Ja tietenkin iso suositus myös Amerikan road tripille, meillä oli ihan järkyttävän hieno ja ikimuistoinen reissu!

Markuksen ottamat kuvat

Ilmoja

Anun jumpat starttaavat Nokian Jumppiksella tämän viikon sunnuntaina 11.10. ja jatkuvat joka sunnuntai, ellei toisin ilmoiteta. Tarjolla on siis ensin jumppa klo 10.00 ja spinning klo 11.00.

Jumpille pitää ilmoittautua etukäteen ja mieluiten heti, kun tietää osallistuvansa. Hinta on 5€/tunti ja se hoidetaan käteisellä Anulle. Jumpalle tarvitaan aina vähintään 8 henkeä, että ne voidaan toteuttaa. 

Pistäkäähän siis ilmoa Anulle, että saadaa jumpat pyörimään!

Pikkujouluihin tarvitaan ilmoja myös. Ilmoittaudu mukaan viimeistään 25.10.

Tipaton ja herkuton kuukausi alkaa 14.10. ja päättyy juuri ennen Joensuu Night Runin starttia eli 13.11. on viimeinen lakkopäivä. 

Tähänkin koitokseeen tarvitaan ilmoja.

Kaikista koitoksista löytyy lisää tietoa tuosta alempaa.

Jumpat

Anun jumpat jatkuvat Nokian Jumppiksella (Yrittäjäkatu 11) sunnuntaisin klo 10.00 jumpalla ja klo 11.00 spinningillä. Näihin tarvitaan ilmoittautuminen etukäteen ja mieluummin hyvissä ajoin. Osallistujia pitää olla 8 henk./jumppa ja 8 henk./spinning. Jos et pääse paikalle mutta unohdat perua, maksu on suoritettava.

Ilmoita Anulle mihin osallistut. 

Ensimmäiset tunnit su 11.10.

Vain käteismaksu 5 €/tunti.

Anu, 040 828 5700

Teamin Tipaton & Herkuton 14.10.–13.11.

Jos haluat osallistua loppuvuoden tipattomalle & herkuttomalle, laita tietoa Anulle. Mennään vanhaan tuttuun malliin; osallistumismaksu 2 euroa, jonka voi sujauttaa Anulle. Loppuun sinnitelleiden kesken arvotaan lahjakortti, jonka suuruus riippuu osallistujamäärästä. Ja pikku helpotuksena tällä kertaa mennään yhdellä Jokerilla, mikä tarkoittaa sitä, että yhtenä päivänä (klo 00–24) voi herkutella ja tipatella – vaikka koko päivän – ja palata taas ruotuun loppuajaksi.

Herkutella voi taas 14.11.

Teamin pikkujoulut 21.11.26 lauantaina

 

Norjaan Oslon maratonille syksyllä 2027

Oslon maratonin ilmoittautuminen on auki. Kaikki, jotka oat lähdössä 2027 Oslon matkalle, juoksemaan jonkun matkan tai tulossa kannustusjoukkoihin 'seisojana':

– juoksijat, ripeästi ilmoittautuminen juoksulle, paikat täyttyvät nopeasti! Sen jälkeen ilmoitus Anulle mieluusti WHATSAPPILLA, että on mukana!

– seisojat, ilmoitus Anulle, että on lähdössä mukaan kannustusjoukkoihin.

Anu ilmoittelee lähtö- ja paluupäivät myöhemmin. Maraton juostaan 18.9.2027 lauantaina, joten sen ympärille lähtö ja paluu ajoittuu.

Juokse Sorvassa 5.9.2026 tulokset

 

	Juokse Sorvassa 5.9.2026 tulokset
	5km naiset
1.	Katariina Tala	Tampere	24:50
	5km miehet
1.	Juhani Yli-Marttila	Team Rahola	20:25
2.	Kari Koivisto	Team Rahola	26:07
3.	Lauri Koivisto	Tampere	28:11
	10km naiset
1.	Veera Lahtinen	Team Rahola	58:06
2.	Maria Koivisto	Team Rahola	1:03:49
3.	Päivi Linnero	Team Rahola	1:49:55
	10km miehet
1.	Markus Ilva	Team Rahola	47:56
2.	Timo Ahonen	Team Rahola	48:47
3.	Matias Ahonen	Tampere	58:03
4.	Reijo Suojanen	Team Rahola	1:25:57
	Puolimaraton naiset
1.	Sandra Soutolahti	Team Rahola	2:09:27
	Puolimaraton miehet
1.	Juho Kauppila	Team Rahola	1:42:52
2.	Asmo Rosenberg	Nokia	1:53:08
3.	Valtteri Siren	AHK	2:09:27
	Maraton naiset
1.	Minna Ylivakeri	Team Rahola	5:02:44
2.	Eerika Hedin	Team Rahola	5:06:33
2.	Anu Ossberg	Team Rahola	5:06:33
	Maraton miehet
1.	Olavi Kuja-Lipasti	Satamc	3:43:40
2.	Timo Juolevi	Satamc	5:04:21
3.	Esa Nuottivaara	Satamc	5:09:05

Huomautukset tuloksista: ilva.markus@gmail.com

Syksyn Cooper

On taas aika Cooperin. Syksyn raastava koitos on maanantaina 7.9.2026 Lamminpään urheilukentällä alkaen klo 18.00.

Testi on tuttuun tapaan kaikille avoin ja ilmainen.

Tervetuloa tuulettamaan keuhkoja!

Pogostan Ultra Trail 50km 29.8.2026

Loppuvuodesta 2025 sattumalta löysin somesta uuden mielenkiintoisen juoksutapahtuman Ilomantsissa ja siellä sattui olemaan yhtenä matkana tasan 50km, joka sopi minule mainiosti, kun itsellä on 50-vuotisjuhlat tänä vuonna. Sinne sitten ilmoa sisään ja varattiin hotellikin samalta istumalta Pogostan Hovista, joka osottautui loistavaksi valinnaksi. Aikaa tapahtumaan reilut 8kk ja kerkiäisin hienosti treenaamaan itseni hyvään kuntoon, jotta juhlajuoksu onnistuisi.

Kuukaudet kuluivat, ensimmäinen etappi oli huhtikuussa Ibizalla 22km helteessä ja se meni mukavasti. Seuraavaksi tuli toukokuussa Lamminrahkan 23km, joka osottautui todella raskaaksi ja nyt rupesi pelottamaan todella. Olin ihan lopussa, kun pääsin maaliin ja edessä olisi vielä tuplasti pitempi matka, jossa nousua tuplasti. Mitä ihmettä olen kuvitellut itsestäni, en oikeastaan edes harrasta juoksua, mutta silti olen ilmottautunut ultrapolkujuoksuun, ihan päätöntä touhua.

Seuraavaksi tuli 6.6. Sorvassa juhlajuoksu ja 30km, sen otin rennosti, korjasin pikkupojan polkupyörän ja tein kukkaseppeleen matkalla. Juhannuksena sauvakävelyä puolimaratonin verran ja siinä ne pitkikset sitten olivatkin. Heinäkuussä käytiin kerran viikossa tekemässä pikku mäkitreeniä sauvoilla, mutta sitten iski kuukauden flunssa ja treenit loppuivat siihen. Elokuussa Pogosta pyöri mielessä joka päivä kuristavana tunteena kurkussa ja pakokauhuna, etten selviä siitä. Edellinen Hetta-Pallas 66km meni tunnin yli aikarajan ja tiesin, että näin tulee tapahtumaan tälläkin kertaa, 12 tuntia ei tule riittämään.

Kisaviikolla tiistaina samassa tapahtumassa olevat yli 330km:n juoksijat lähtivät matkaan ja heidän etenemistä ja huoltojen kuulumisia ja päivityksiä reitiltä oli mukava seurata, pääsi itsekin tunnelmaan ja oma 50km rupesi tuntumaan aika vaatimattomalta matkalta heidän suoritukseen verrattuna. Takaiskua valmistautumiseen tuli, kun oltiin jätetty Noshtin urheilujuoman hankinta viimetinkaan ja se olikin loppu koko maasta ja oli pakko turvautua Hart Sportiin, sitä ostin kahta erilaista varmuudeksi. Perjantai aamuna lähdettiin autolla matkaan ja onneksi tehtiin urheilujuomaa jo matkalle, sillä se osottautui epäsopivaksi jo muutaman desin jälkeen. Marko röyhtäili repsikan paikalla ja minä päätin, etten uskalla itsekkään enää nauttia tuota myrkyn sinistä juomaa. Onneksi oli mukana vielä sitä toista, jota olin kokeillut yhden kerran 45min suorituksessa, eikä siitä koitunut ongelmia.

 

     

Perillä Ilomantsissa käytiin ensin kisapaikalla hakemassa numerot ja tarttui sieltä mukaan paitoja, lippiksiä ja tietysti myös pränikät polkujuoksutossut hyvästä tarjouksesta. Sitten hotellille, joka oli iloksemme kilometrin päässä kilpailun lähtöalueelta, ei sinne kehtaisi autolla aamulla ajella. Illalla käytiin sen verran kävelyllä, että totesin, etten kuitenkaan lähde matkaan uusilla tossuilla vaan vanhoilla luotto Hokilla. Ruokapaikkoja Ilomantsissa ei iltaisin juurikaan ole, mutta me söimme tullessa Joensuussa ja pärjäsimme huoltamon ja kaupan eväillä. Reput pakkasimme illalla valmiiksi ja viime hetkellä päätin muuttaa suunnitelmaa ja unohtaa kaikki Markuksen ohjeistukset urheilujuoman energian saannista. Otinkin urkkaa mukaan vaan lötköpulloon ja täytin rakkoon litran elektrolyyttijuomaa. Reppu painoi todella paljon ja tietysti keksin pihistää juoman määrästä, matkalla olisi kaksi vesipistettä ja kaksi huoltoa. Marko täytti rakkonsa kiltisti urkalla.

Aamulla normi aamutoimet, reput ja Johannalle sauvat mukaan ja kohti kisapaikkaa, kyydin pummasimme sopivasti lähtöä tekeviltä Ritvalta ja Heljältä, jotka yöpyivät samassa hotellissa. Ennen lähtöä Marko maistoi juomaansa ja totesi sen olevan todella pahan makuista, itse totesin saman omasta pullostani. Lisäksi tekemäni evässämpylät unohtuivat hotellille ja ostin hätäpäissäni juustosämpylän kantiinista, sen survoin vielä reppuun, josta saumaukset jo natisivat. Tiesin, että itselleni tulisi vielä hetki, jolloin mikään makea ei menisi alas ja sämpylä tulisi todella tarpeeseen.

     

    

Tapahtuma oli suloisen pieni ja meitä 50km:n lähtijöitä oli 134kpl, ei ollut liiaksi ruuhkaa eikä tarvinnut lähtökarsinaa taktikoida. Sauvat pidin käsissä lähdöstä alkaen noudattaen Lehtosen Marin neuvoa kaikkien mäkien tunkkaamisesta. Aikarajan ylittyminen vahvasti mielessä päätin juosta alussa kaiken mitä pystyn tuoreilla jaloilla ja varsinkin alamäissä ottaa helpot metrit pois. Alku olikin hyvin juostavaa ruohikkopolkua ja näyttävästi muovisiimalla merkattu, ei eksymisen vaaraa. Meillä on Markon kanssa taipumus eksyä aina ja kaikkialla, joten Markolla oli kellossa reittiopastus kokoajan päällä, varmuudeksi. Itseä vähän kauhistutti millä vauhdilla lähdin liikenteeseen, ajattelin, että väsytän itseni nopeasti ja matkasta tulee aivan hirveä, mutta samalla päätin, että nyt mennään, kun kerran kulkee. Silloin, kun en juossut niin nakuttelin sauvoilla vauhdikkaasti menemään ja varsinkin ylämäissä niistä oli todella paljon apua. Marko tuli perässä, ohjeistuksena oli ottaa kuvia, minä keskityin pelkkään etenemiseen. Välillä reitillä tuli vastaan väsynyttä väkeä 330km:n ja 180km:n menijöitä, heitä oli mukava kannustaa maalia kohti. Jostain syystä Marko kompastelee takana ja kiroilee joka kerta. Seitsemännen kirosanan kohdalla päätetään lahjoittaa euro jokaisesta sanasta kodittomille kissoille, jotka ovat lähellä sydäntäni.

    

Noin 15km:n kohdalla päästetään kolme ehkä alle 30-vuotiasta nuorta miestä ohitse ja siinä jotain vitsaillaan heidän kanssaan. Ensimmäinen vesipiste on 17km:n kohdalla ja pojat jäävät täyttämään rakkoja ja pulloja siihen. Me Markon kanssa mennään ohi, meillä juotavaa riittää, sitä ei ole vielä kummaltakaan paljoa kulunut. 21km:n kohdalla on eka huolto ja ahnaasti vedän ison mukin järjestäjän urheilujuomaa ja toisen pelkkää vettä. Kahvikin olisi maistunut, mutta ei jääty tussaroimaan. Banaani naamariin ja menoksi. Nyt edessä olisi jonkinlainen lenkki, joka 10km:n jälkeen tulisi samaan huoltopaikkaan. Siinä jossain kohdalla kompastun pahasti ja kaadun mahalleni maahan ja itseltäni pääsee ensimmäinen kirosana. Polvesta tulee vähän verta, mutta paikkausta se ei vaadi ja matka jatkuu. 25Km:n kohdalla suolisto ilmoittaa olemassa olostaan ja on pakko pysähtyä kyykkimään pusikkoon, samalla repusta buranaa ja imodiumia ja tossua toisen eteen. Urheilujuoma ei maistu yhtään, jollokset eivät maistu, elekrtolyyttijuomaa hörpin vastentahtoisesti ja ilokseni muistan sämpylän, se varmaan rauhottaisi hölskyvää mahaa ja se oli taivaallinen sämpylä. Pojat menivät taas ohi ja miettivät mennessään, että huollot taitavat olla heidän heikkoutensa. Hyväntuulisia heppuja, eivät selvästikkään kovin vakavissaan suorituksensa kanssa. Kun päästiin huoltoon pojat istuivat maassa ringissä ja lepäilivät antaumuksella, yksi heistä tuli kertomaan, että 17km on pisin matka, mitä on aiemmin juossut ja nyt on takana jo 30km ja autollehan jaksaa aina palata.

   

Itse kaadoin lötköstä nyt juomattoman urkan pois ja otin vettä tilalle. Urkkaa oli kulunut 2dl, sori Markus! Banaani suuhun ja kotimatka alkaa, pojat jäivät elpymään. Matka oli selkeästi vaikeutunut, mikään energia ei maistunut, tullessamme vesipisteelle, josta oli vielä 17km maaliin Marko mietti ottavansa vettä lötköpulloon, mutta kielsin ottamasta, kyllä meille tämä mun puoli litraa riittää vakuuttelin. Se oli virhe, meillä molemmilla tuntui olevan kova jano kokoajan ja vesi hupeni uhkaavasti. Onneksi mulla oli vielä rakossa elekrtolyyttejä ja Markolla herkullista urkkaa, joka kuulemma muistutti kiljua siinä vaiheessa. Välillä mietittiin, että missäköhän pojat ovat ja odotettiin, että kyllä ne kohta meidät ohittaa. 12km ennen maalia lähestymme kahta hitaasti kiiruhtavaa selkää, jotka kohteliaasti väistävät meitä ja tunnistamme heidät viimeisiksi 330km:n menijöiksi, he ovat saksasta asti tulleet nauttimaan suomen luonnosta ja yllättävän fresheinä taittavat matkaa. Marko kertoi meidän seuranneen heidän etenemistään netistä ja kertoi heidän olevan supersankareita. Miehet ilahtuivat ja toivottavasti saivat ripauksen hyvää mieltä ja energiaa.

     

Meillä alkoi toivo herätä, että ehkä kerkiämme maaliin ennen pimeän tuloa ja mukaan otetut otsalamput saavat jäädä reppuun. Päivän vähän hämärtyessä muutama hyttynen inisi korvassa, mutta muutoin itikoita ei ollut ollenkaan, mikä oli positiivinen yllätys. Muutama kilometri ennen maalia hakkuuaukealla oli nii herkullisen näköisiä puolukoita, että niitä pysähdyin ahmimaan, mitään en ollut syönytkään viimeiseen 20km:n. Ne olivat todella hyvänmakuisia eivätkä yhtään happamia. Markolla meni hermo ja hän patisti minut eteenpäin ja kertoi, että meillä on mahdollisuus päästä alle kymmenen tunnin maaliin, jos lopetetaan marjastaminen. Tämä tieto antoi uutta puhtia sauvomiseen. Ennen maalimutkia ja suoraa reitillä oli loputtoman pitkä kapuaminen Parppein vaaran päälle eikä sauvoistakaan enää tuntunut olevan mitään hyötyä, olin pohjattoman väsynyt ja reidet ja pakarat ihan tyhjät. Mutta maaliin tultiin juosten kilpaa täysillä ja nauraa räkättäen. Ajassa 9:50:20, joka oli todella paljon parempi aika, kuin olin uskaltanut kuvitella. Pojatkin sieltä tulivat häviten meille 6 minuuttia, mutta tulivat silti. Sitkeiden saksalaisten aika oli yli 104 tuntia.

Maalissa oli sauna ja suihkumahdollisuus, mutta minulle maistui lihasoppa ja köpöttely kipeillä jaloilla hotellille suihkuun. Kauppaankin kerittiin yöpalaa ostamaan. Hotellilla purin reppua ja huomasin, että olin juonut rakkoni tyhjäksi, eli juotava oli riittänyt ihan juuri ja juuri. Markolla oli kiljua vielä 1,5 litraa jäljellä, eli hän oli juonut sitä vain 0,5 litraa koko matkalla. Päätettiin lopettaa rakkojen käyttö kokonaan ja satsata tulevaisuudessa pelkkiin lötköihin.

    

Ihan loistava päivä ja tapahtuma. Mielestämme tapahtuma oli hyvin järjestetty ja reitti huolellisesti merkattu. Reitti oli kaunis kulkien välillä harjulla kahden vesistön välissä ja välillä suomaisemassa pitkospuilla. Ilomantsissa ihmiset olivat todella välittömiä ja mukavia. Meillä kävi tuuri kelin suhteen, ilma oli aurinkoinen, mutta ei liian kuuma. Polut olivat kuivat ja juostavat.

Seuraavana aamuna nautimme hotellin loistavan aamupalan ja ajelimme 20km kuuluisalle Kaunisjärvelle uimaan ja elvyttämään palautuvaa kroppaa. Siitä Parppein pirtille syömään Karjalainen pitopöytä kaikkine herkkuineen ja kotimatka sai alkaa. Jos mietit Pogosta Ultra Trailiin osallistumista niin suosittelen tekemään hotellivarauksen ajoissa, huoneita ei kahdessa hotellissa montaa ole ja Joensuuhun on 75km matkaa. Tapahtuma tulee varmaankin kasvamaan tästä.

Ainiin ne kissat. Lahjoituspottiin kertyi lopulta 30e, valtaosa Markolta, minä en jostain syystä poikkeuksellisesti tällä reissulla kironnut paljoa.

Teksti: Johanna Silvennoinen

Kuvat: Marko Silvennoinen