Road trip Denver-Las Vegas Amerikan kirjeenvaihtajamme Jennin raportoimana
Vuosi 2026 on se vuosi, jolloin moni tiimiläinen täyttää 50 vuotta. Tähän joukkoon kuuluu myös Niekku ja tiimin isäntä Markus. Sitä silmällä pitäen aloimme jo hyvissä ajoin suunnittelemaan poikien juhlamatkaa Amerikkaan. Kohde valikoitui kenties siksi, että Jari ja minä emme olleet koskaan käyneet Amerikassa ja koko porukka halusi päästä näkemään Yellowstonen ja sen ympäristön nähtävyyksiä. Lopulta lähtijöiden porukka tiivistyi neljään henkilöön, eli Anu ja Markus + Jenni ja Jari = yksi autolastillinen. Suunnitelmia tehtiin muutaman pääpilarin varaan: jossakin reissun vaiheessa olisi oltava luonnollisesti maraton ja reissun aikana virallisesti 50v. täyttävä Jari halusi päästä näkemään, kuinka toinen vanha ja uskollinen purkautuu säännöllisesti, eli Old Faithfullin geysir olisi sisällyttävä matkaan. Paljon tutkittiin videoita, karttoja ja kirjoja ja kokoonnuttiin powerpoint-esitysten äärelle. Vihdoin aikaisin tiistaina 8.9. päästiin oikeasti matkaan tunkeutumalla koko porukka laukkuinemme meidän vanhaan, mutta tilavaan kartano-Volvoon ja hurautimme Finnairin loungeen arvokkaasti aloittamaan reissua kuohareilla kilistellen.
 |
| Lentsikkaan on päästy ja into kireellä kohti jenkkejä! |
Dallasin pompun kautta saavuimme Denveriin tiistai-iltana. Väsynein silmin onnistuimme saamaan vuokra-auton allemme ja ajoimme läheiseen hotelliin nukkumaan. Aamulla reissu alkoi toden teolla, kun asettauduimme tilavaan Volkswagen Atlakseen (tietenkin aamusalin jälkeen) ja lähdimme ajamaan loputtoman tuntuisten, murmeleita täyttä olevien preerioiden läpi Nebraskaan. Chimney Rockilla teimme ensimmäisen pienen vaelluksen kalkkarokäärmeitä peläten. Reitin alussa todella oli varoitus kalkkarokäärmeistä eli "kalkkiksista", mutta eipä me näitä rattlesnakeja eli "rättäreitä" onneksi nähty eikä kuultu. Yöksi päädyimme Hot Springsiin Etelä-Dakotaan ja teimme pienen iltakävelyn (vajaa 5km) keskustaan syömään.
 |
| Chimney rock |
 |
| Rättäreistä varoiteltiin |
Aamu ihastuttavassa Hot Springsissä alkoi rennolla 6km aamulenkillä + porrastreenillä sianpieremän aikaan ja sitten aamiaisen jälkeen taas auto käyntiin ja kohti uutta. Matkalla Jari näki kojootin ja Markus ensimmäisen biisonin. Ensimmäiset eläinpisteet oli näin ollen jaettu. Osuimme sattumalta kerrassaan upeaan villin lännen kylään, Four Mile Villageen, jossa pääsi aitoon vanhan ajan länkkäritunnelmaan. Löytyipä kylästä sheriffin työpiste Jennille, mielenkiintoinen traktorikapistus Jarille, lääkärin ja hoitajan toimipiste Anulle ja parturin liikkeestä Markukselle hyvin istuvia peruukkeja! :) Seuraavat tunnit vierähtivät Jewel Caven uumenissa opastetulla kaivoskierroksella, joka sisälsi 734 rappusta melko pimeässä luolastossa 0,5 mailin matkalla. Matka jatkui kaivokselta Custerin kautta Crazy Horselle, jossa päädyimme vain ottamaan nopeat valokuvat ja jatkoimme matkaa 30 minuutin päässä olevalle Mount Rushmorelle. Mykistävä paikka! Jälleen totesimme, että miten kaikki voi olla Amerikassa niin suurta ja ihmeellistä! Pressat tuli tiirailtua joka mahdollisesta kulmasta presidential trail kiertäen (0,9 mailia). Mount Rushmoren käynnin kruunasi upeat, uudet, kiiltävät sormukset, jotka pojat ihan vapaaehtoisesti ostivat tytöille gift shopin korumyymälästä!!! Yöksi ajoimme Rapid Cityyn (nuhjuinen hotelli, vähän kaikki miten kuten, eikä ruokapaikkaa löytynyt). Vaan taas saatiin painaa päät kaikesta huolimatta tyynyyn pitkän päivän päätteeksi, eikä unta tarvinnut houkutella tuonakaan iltana.
 |
| Tuliaisia tsekkaamassa |
 |
| Mt. Rushmore |
 |
Ihmetystä aiheutti dakotalaisten tapa asentaa ihmeellisen malliset vessanpytyt suoraan seinälle, joihin oli hankala istahtaa. |
Anu ja Markus reippailivat Rapid Cityn aamussa aamulenkin ja kävivät katsomassa Dinosauruspatsaita. Sitten joukkio hyppäsi taas autoon ja tiet veivät meidät Deadwoodin historialliseen kaupunkiin. Tuo päivä oli 11.9., joten joka paikassa oli lippuja puolitangossa terroritekojen muistopäivän vuoksi. Deadwoodissa oli nähtävissä vuonna 1876 kuoliaaksi ammutun sheriffin, Bill Hickokin muisto ja hänen kädestään ampumisen jälkeen pudonnut korttipakka, eli kuolleen miehen käsi. Kävimme kiertämässä paikallisen hautausmaan, jonne Bill Hickok on haudattu, samoin kuin Calamity Jane ja paikallinen legenda, 130cm pitkä kullankaivaja Potato Creek Johnny, eli meidän kesken vain Pottukoira. Matka jatkui iltapäivällä Wyomingiin ja Devils Towerille, jonka myymälästä tarttui porukan matkaan ensimmäinen stetson (Jarille). Ostimme myös porukalla 250 dollarilla American beautiful passin, jolla pääsimme tuon jälkeen jokaiseen kansallispuistoon ilman lisämaksuja. Devils Tower näytti todella siltä, miltä intiaanitarinat väittivät sen olevan: jättiläiskarhun raapimalta vuorelta. Jälleen halusimme nähdä kaiken, joten kiersimme 1,2km lenkin vuoren ympäri ja sitten ajoimme yöksi Gilletteen.
 |
| Tuntui, että dinosauruksetkin ovat isompia ameriikoissa |
 |
Deadwoodin hautuumaalta löytyy kuuluisaa maanparannusainesta. |
 |
| Devil´s tower |
Aamu alkoi Gilletessäkin perinteiseen #relaxingholidaywithanuossberg-tyyliin, eli reippaalla 5km aamulenkillä. Ajoreitti vei meidät päivän aikana jälleen valtavien preerioiden läpi Buffaloon, jossa ennätimme pyykille ja hieman paremmin iltaa istumaan viehättävään kaupunkiin. Anu löysi paikallisesta antiikkiliikkeestä itselleen täydellisesti sopivan stetsonin, jossa oli mukana sopivasti ajan patinaa ja autenttista tuoksua. Päivän lounaspaikaksi ja illan ruokapaikaksi valitsimme meidän mielestämme todella miellyttävän paikan, joka osoittautuikin legendaariseksi Occidental Hotelliksi. Hotellin saluunassa oli yhä villin lännen ajan luodinreikiä katossa ja seinissä, ja hotellissa ovat yöpyneet niin Calamity Jane kuin Buffalo Bill ja monet muut. Saluunassa esiintyi mainio countrylaulajamies, jolle minä kävin antamassa innoissani 2 dollaria. Tosin tuo mies olikin sitten paikan omistaja ja miljonääri, mutta saipahan nyt vähän taskurahaa turistilta.
 |
| Sillon kun on kivaa, niin on hauskaa. |
Buffalon aamu alkoi milläs muullakaan kuin 5km aamulenkillä leveitä ja autioita teitä pitkin. Eipä paljon muita jalkaisin liikkuvia näkynyt, ei onneksi autojakaan, sillä niin vain pystyy neljä tiimiläistä muodostamaan tulpan jopa Amerikan leveille teille! Päivä starttasi kanjonin läpi Crazy Woman roadia pitkin ajaen, jonka jälkeen pitkän ylämäen jälkeen olimme noin 3000 metrissä, eli todellinen korkean paikan leiri alkoi. Thermopoliksessa kävimme vaeltelemassa punaisilla hiekkapoluilla vuoren reunoilla hyvin helteisellä säällä. Onneksi janon sai sammutettua lounastauolla kaupan pihassa root beeriä juoden (ei oikeasti kyllä ollut hyvää, ihan karmeaa kuraa). Iltapäivällä olimme perillä Codyssa ja majoituimme sopuisasti samaan huoneeseen koko sakki. Codysta löytyi Markukselle stetson, kolmen cowboyn kopla oli valmis ja sitä lauluahan sitten teki mieli laulaa koko loppumatkan. Iltaruoka syötiin paikallisessa Silver Dollar baarissa, jossa esiintyi viimeistä kertaa tänä kesänä countrylaulaja. Häneltä sai toivoa biisejä ja niinpä toivoimme Jarille Tennessee Whiskeyn, joka päätyikin esitettäväksi ja samalla Anu pääsi tanssittamaan paikallisia miekkosia. Eivät miekkoset vieläkään ole tajunneet, että mikä heihin iski!
 |
Crazy woman roadilla ei ollut ohituskaistoja
|
 |
| Maisemat kohdillaan ja kaiken aikaa. |
Seuraavana aamuna Atlas kuljetti meidät East Entrancesta sisään Yellowstonen kansallispuistoon, jossa vietimmekin sitten seuraavat kolme päivää, tosin yöpymässä kävimme puiston ulkopuolella jälleen sopuisasti koko porukka samassa upeassa huoneistossa majoittuen. Samalla tuli käytyä Montanassa ja Idahossa. Yelllowstone pulppusi, kiehui, kuohui, höyrysi, suihkusi ja oli monella tapaa paitsi hengästyttävän upea, myös hyvin pelottava. Vapiteja (hirven/poron kaltaisia eläimiä, joita Markus kutsui kakaduiksi) ja biisoneita näimme useaan otteeseen ja toisinaan vähän turhan läheltäkin. Muut eläimet pysyivät harmillisesti piilossa. Markus eli koko reissun hienoimpia hetkiä saadessaan kulkea melko rehvakkaasti iso karhuspray vyötärölle kiinnitettynä. Hyvähän hänen oli kulkea vaelluspoluilla, kun oli turvaväline vyöllä. Minua pelotti karhujen näkeminen niin julmetusti, ja kun Markus halusi vaan jatkaa polulla eteenpäin (karhuspray tietenkin turvanaan), eikä suostunut kääntymään aneluistani huolimatta takaisin, olin valmis ottamaan ensimmäisen lennon Suomeen ja hylkäämään reissuporukan karhun ruoaksi. Muutaman painokkaan "kaken", eli kasvatuskeskustelun jälkeen sovimme, että syvälle metsään ei mennä ja kukaan (ei edes Jari) mene liian lähelle biisoneita. Jotkut vähemmän järkevät turistit nimittäin menivät noiden jättimäisten villieläinten lähelle ja ottivat selfieitä hymy huulillaan... Olimme varmoja, että joudumme todistamaan biisonin turisteille antamia ilmalentoja, jotka tuskin päättyvät onnellisesti. Onneksi näin ei sitten meidän nähden käynyt. Olimme aivan pyörällä päästämme Yellowstonea kiertäessämme ja kaikkiin mahdollisiin nähtävyyspaikkoihin pysähdellessämme. Askelia tuli päivisin hurjat määrät. Sellaisen mukavan havainnon teimme, että kansallispuistossa on vessoja paljon, ne ovat siistejä ja paperia ja käsidesiä on jokaisessa tarjolla runsain määrin. Muutamana aamuna oli hieman pakkasta, joten toppatakeillekin tuli käyttöä. Päivisin sitten lämpötila nousi lähes hellelukemiin. Niin juu, ja nähtiinhän me se Vanha Uskollinen, eli Old Faithful, joka purkautui juuri meidän käveltyä sen läheisyyteen. Ja jotta autossa porukalla matkaaminen ei olisi ollut tylsää, päätti Markus yrittää huijata porukkaa kertomalla naama peruslukemilla lukeneensa jostakin, että karhu on intiaanikielellä UHRAK... Tovi meni, ennen kuin hoksasimme kyseessä olevan taas Markuksen kyseenalaista huumoria ja sana olikin vain karhu toisin päin. Kerrottakoon myös, että Markus kehitteli aikansa kuluksi karhulaulun englanniksi ja varmasti laulaa sitä mielellään kaikille halukkaille!
 |
Päätettiin kääntyä takas, kun ei edempänä ollut enää mitään nähtävää. |
 |
| Grand Canyon of Yellowstone |
 |
| Pakkasaamuna kuvattiin kiehuvaa maata |
Yellowstonesta lähdimme 17.9 aamuvarhaisella sateen saattelemana. Tarkoitus olikin vaan siirtyä tuona päivänä lähemmäs maratonpaikkaa, joten sade ei haitannut. Matkalla pysähtelimme Jenny Lakella, kalliissa Jackson Holessa ja kauniissa Idaho Fallsissa, josta sitten yöksi Blackfootiin. Ukkonen ja salamointikin on Amerikassa suurempaa!!! Katselimme hotellin ikkunoista yöllä mielettömän hienoa valoshowta, jonka avara taivas meille salamoinnin muodossa tarjosi. Aamulla heilahdimme hotellin viereiselle fitness-keskukselle reippaasti puntille ja aamiaisen jälkeen matka vei meidät Loganiin, Utahiin, jossa seuraavana päivänä juostaisiin maraton. Kyseessä olikin Jarin 100. maraton, joten juhlan tuntua oli ilmassa jo expossa käydessämme. Maratonin aamu valkeni kirkkaana ja raikkaana. Klo 7.10 starttasimme noin 200 muun maratoonarin kanssa varsin tasaiselle reitille, joka piti sisällään edestakaisen matkan leveillä maaseututeillä ja kaupungin kaduilla majesteettisten vuoristojen siintäessä koko juoksun ajan taustalla. Juomapisteitä oli tiheästi ja niillä riitti juotavaa ja geelejä myös hitaammillekin taivaltajille. Reitillä mentiin kilometritolkulla viivasuoraa tietä pitkin, kunnes käännyttiin seuraavalle kilometrien pituiselle suoralle osuudelle. Erikoista ja hetkittäin melko puuduttavaa... Edestakaisessa reitissä oli se hyvä puoli, että pääsin kannustamaan ja kuvaamaan Anua, Markusta ja Jaria, jotka tulivat minua vastaan minun vasta edetessä kääntöpaikkaa kohti. Markuksen näkemisen olisin voinut jättää välistä, sillä hän lauloi kovaan ääneen rakasta karhulauluaan tarkoituksenaan saada se korvamadoksi juoksulle... Ilkeää toimintaa, sanoisin. Oma valmistautumiseni maratoniin ei ollut mitenkään kehuttava. Tekonivelpolvi on ollut viime kuukaudet melko ok, mutta tekonivelen tarpeessa oleva toinen polvi on vihoitellut, eikä lääkekuurit tai kortisoni ole siitä tehnyt täysin kivutonta. Juoksukunto ei myöskään ole kovin kehuttava, ja tämän aktiiviloman ensimmäiset viikot olivat olleet minulle melko uuvuttavia fyysisesti. Mutta maaliin olin Jarin kunniaksi päättänyt päästä ja pääsinkin, vaikkakin napakoiden pohjekramppien saattelemana! Aikaa meni 5h44min ja tällä ajalla päädyin oman sarjani kolmanneksi. :D Anu kärsi kovista krampeista matkalla, mutta selvisi komeasti maaliin ja oli oman sarjansa voittaja! Markus suoriutui omien vaivojensa kanssa mallikkaasti ja ylitti myös itsensä ja maaliviivan. Ja sitten se Jari: tyyppi pesi koko meidän porukan ja hölkötteli upeasti hänelle tätä juoksua varten teetetty paita päällä maaliin sadannen maratoninsa! Onnea vielä kerran Jarille! Me kaikki saimme tästä juhlajuoksusta muistoksi hienot t-paidat ja upeat, suuret juhlamitalit. Illalla juhlistimme Jarin saavutusta ja meidän kaikkien juoksua.
 |
Jarin 100. maraton suoritettuna ja vieläpä Top of Utah marathonin suomalaisten kärkiaikaan. |
Seuraavana aamuna karistimme Loganin juoksupölyt jaloistamme ja suuntasimme Salt Lake Cityä ihmettelemään ja itse suolajärven pahaa hajua haistelemaan. Illaksi Priceen ja kävimme kiertämässä esihistoriallisen museon, jossa oli näytillä paljon alueelta löytyneitä dinosauruksia ja arkeologisista löytöjä. Yö vietettiin koko reissun epämiellyttävimmässä hotellissa, mutta hengissä selvittiin ja aamulla aikaisin matka jatkui Archesin kansallispuistoon. Maisemat olivat kuin kuun pinnalla! Kaikkialla oli punaista ja ihan ihmeellisiä torneja, kökköjä ja kallioon syntyneitä kaaria. Ilma oli helteinen. Kuuman päivän päätteeksi olisimme halunneet ottaa ruoan kanssa oluet ja viinit, mutta Utah yllätti taas, eikä alkoholia ollut tarjolla ravintoloissa eikä kaupassa. Onneksi yhdeltä pieneltä huoltoasemalta saimme janojuomat ja ilta oli pelastettu. Yön lepäämisen jälkeen olimmekin valmiita Moki Dugwaylle, eli pienelle, kapealle ja päällystämättömälle vuoristotielle, jonka kaltevuus on keskimäärin 11% ja jossa on neulansilmämutkia ilman suojakaiteita. Uskallan sanoa koko porukan puolesta, että kyllä kaikkia pelotti! Palkinnoksi pääsimme jälleen uusiin henkeäsalpaaviin Arizonan maisemiin Valley of Godsiin ja Mexican Hatiin sekä tietysti ottamaan legendaarisia kuvia Forrest Gump-pointille! Jostain syystä tämän fiktiivisen hahmon jalanjäljillä oleminen oli minulle vaikuttava kokemus ja yksi reissun sykähdyttävimmistä hetkistä. Vaikea selittää, mutta jotain tuolla paikalla liikahti syvällä sielussa. Ehkä koin jotain sielunkumppanuutta metallijaloilla aikoinaan juosseen Forrestin kanssa, en tiedä. Pysähtelimme vielä loppupäivän aikana hienoilla Navajo-intiaanien mailla ja ajoimme yöksi Flaggstaffiin.
 |
| Capitol hill Salt Lake City |
 |
| Arches oli vaikuttava |
 |
| Pätkä Moki Dugwayta |
 |
| Forrest ja Gump |
23.9 vuorossa oli Grand Canyonille meno, mutta aamulla oli luonnollisesti aamulenkin aika. Minä parantelin vielä maratonin jäljiltä polveani ja lintsasin ryhmäpaineesta huolimatta tämän lenkin. Grand Canyon salpasi hengityksen. Ei sitä vaan taaskaan pysty mitenkään sanoilla kuvailemaan. Kävelimme yli 4km kanjonin reunan poluilla ja näimme hengästyttävien maisemien lisäksi lihavia oravia, käkkäräpäälampaita, vapiteja ja aivan umpihulluja ja uhkarohkeita turisteja, jotka halusivat taas sen ikimuistoisen selfien kanjonin reunalla, suoja-aitojen väärällä puolella... Kanjonin hämmästelyn jälkeen ajoimme Williamsin ihastuttavaan pikkukaupunkiin ja huomasimme olevamme Route 66:lla, mikä kyllä näkyikin Williamsissa joka puolella! Jotenkin tämä historialliselle ja nostalgiselle tielle osuminen pääsi yllättämään koko porukan. Route 66:sta pitkin ajelimme vielä ilta-auringon pilkistäessä pilvien takaa Seligmanin pikkuruiseen kylään ja yövyimme Historic Route 66 Motellissa. Seligman on ollut Pixarin Autot-elokuvassa esiintyvän Syyläri-cityn esikuva ja tuntuikin, kuin olisimme animaatiossa. Salleja, Martteja ja Salama McQueenejä siellä täällä! Illalla katsoimme vielä Anun toiveesta lyhytelokuvan "Illallinen yhdelle" ja nauroimme, kun Anu nauroi elokuvalle niin makeasti. Aamulla vielä ihastelimme kylää aamulenkillä ja sitten Atlas kuljetti meidät road tripin päätepisteeseen Las Vegasiin, jonne palautimme hyvin palvelleen vuokra-automme. Vielä kerran olimme silmät suurina, kun kuljimme tuon käsittämättömän kaupungin katuja ja tuijottelimme toinen toistaan uskomattomampia rakennelmia. Las Vegasissa Jari täytti virallisesti 50 vuotta ja juhlistimme molempia tämän vuoden synttäripoikia kuohuvaa poksautellen. Juhlistimmepa Jarin kanssa kaikessa hiljaisuudessa hetkeä aikaisemmin ollutta hopeahääpäiväämmekin, mutta Elvistä emme raaskineet ottaa uusimaan vihkivalojamme. Ehkä hyvä niin, sillä ainoa näkemämme Elvis oli kovasti pyöristynyt, vanhahko nainen, jonka lauluäänikään ei kovin paljoa Elviksen ääntä muistuttanut! Reissun viimeisenä päivänä kävimme Spheren järjettömän kokoisessa viihdeareenassa katsomassa visualisoidun Ihmemaa Oz-elokuvan, jossa kaikki aistit saivat kokea jotakin: välillä tuli tuoksuja, toisinaan tuuli pöllytti katsojien hiuksia ja vaatteita, välillä satoi konfettia tai kylmiä lumihiutaleita ja vähän väliä penkit tärisivät. Uskomaton näytös! Meitä kaikkia hymyilytti koko esityksen ajan, mutta eniten meitä hymyilytti elokuvan viimeiset sanat: "There´s no place like home!". Olimme nähneet ja kokeneet niin paljon ja meillä oli takanamme ikimuistoinen matka, mutta olimme valmiita lähtemään kotiin!
 |
| Grand Canyon |
 |
| Markus sai omaa aikaa Seligmanissa |
 |
| Las Vegas |
Melkein kolme viikkoa vietimme hyvin tiiviisti nelisin ja aivan ällistyttävän hyvissä väleissä pysyimme reissun aikana (edelleen siis olemme hyvissä väleissä :) ). Meillä jokaisella oli sama päivärytmi, mikä teki aikataulujen suunnittelemisesta helppoa. Olimme kaikki reippaina aamulla aikaisin hereillä ja illalla klo 20-21 olimme aivan valmiita nukkumaan. Osavaltioita valloitimme 11 (ajamalla 9 + 2 lentojen pomppuina). Olimme ilmoittaneet automme kuljettajiksi Anun ja Jarin, ja he toimivatkin koko reissun ajan oikein mainioina ja luotettavina kuskeina. Me Markuksen kanssa olimme loistavia (ainakin omasta mielestämme) kartanlukijoita ja tärkeä vastuualueemme oli myös toimia liinavaatevastaavina. Ajokilometrejä meille tuli yhteensä 3794km. Vietimme siis paljon aikaa autossa istuen ja siitä huolimatta Markuksen urheilukellon mukaan askelia tuli keskimäärin 23855 per päivä, eli liikuimme jalkaisin noin 17,9 km päivässä!!! Melko legendaarista! Ei voi kuin lämpimästi kiittää Anua ja Markusta mahtavasta matkaseurasta ja meidän Niemisten aktiivisena pitämisestä. Jos joku joskus haluaa aktiivista matkaseuraa, niin iso suositus A&M:lle! Ja tietenkin iso suositus myös Amerikan road tripille, meillä oli ihan järkyttävän hieno ja ikimuistoinen reissu!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.