Viime lauantaina juostiin 11.9. Jyväskylässä jo 17.:ttä kertaa. Anu kehui useaan otteeseen ennen tapahtumaa tätä reittiä mahtavaksi ja mäettömäksi. Team Raholasta starttasi 12 juoksijaa, 3 maratoonaria, 8 puolikkaan juoksijaa ja yksi 12km taivaltaja. Näistä yksi maratoonari oli ensikertalainen ja kaksi puolimaratoonaria. Ja Markuksella oli tavoitteena alittaa oma vanha Berliinin enkkansa 3:09:55. Mutta kuinkas siinä sitten kävikään, annetaan juoksijoiden itsensä kertoa, olkaa hyvä.
Anu:
Jes, mikä reissu!
Finlandia maraton Jyväskylässä on niin hieno tapahtuma ja yksi Suomen kauneimmista reiteistä, jossa todella silmä lepää! Se vain täytyy kokea uudestaan ja uudestaan.
Minna N. juoksi ensimmäisen kokomaratoninsa tällä kauniilla, tasaisella reitillä hienosti läpi hyvällä ajalla ja hyvävoimaisena, joten onnen paljon suorituksestasi. Toinen Minna ja Jani juoksivat ensimmäisen puolimaratoninsa hyvin läpi, iloisena maaliviivan ylittäen, hymy korvissa asti, onnea paljon, teitte sen, jee! Onnistumisia tuli reissulla kovasti: Markus teki kokomaratonilla oman ennätyksensä ja antoi juoksuun kaikkensa, joka kannatti, puolimaratonilla Seppo noukki kakkospokaalin kevein askelin, onnea, Mikko+ Tarmo+ Juho+Outi tekivät omia ennätyksiään ja Marjolla juoksu kulki hyvin ja näyttivät tyytyväisiltä maaliin päästyä. Johanna oli juoksemassa 12km ja hyvin meni myös hänellä, onneksi lähdit matkaan mukaan. Minulla kokomaraton meni läpi ja Varalan rutistus tuntui koko matkan jaloissa sekä pakaroissa, mutta nautin joka hetkestä sillä reittillä ei pysty muuta tekemään kuin nauttimaan ja ihailla näkemäänsä niin kaunis reitti on. Jälleen mukavaa, että meitä oli paljon Team Raholasta tapahtumassa mukana, ilo touhuta yhdessä! Kohti seuraavia haasteita...
Anu ja kauniit Jyväskylän maisemat
Markus:
Markus sekavissa tunnelmissa kohti Jyväskylän Finlandia-maratonia.
Olin jo aikaisin keväällä päättänyt kokeilla saisinko aikaiseksi uuden ennätykseni Jyväskylässä, ja nyt se kokeilu oli siis edessä. Mieltä kaihersi usean viikon vaivannut jalkapohjavamma mikä oli pitänyt huolen ehkä liiastakin levosta. Vamman lisäksi valmistautuminen juoksulle oli lähinnä huono vitsi, mutta näistä huolimatta päätin kokeilla rajojani.
Jyväskylään siis lähdettiin aamulla hyvillä mielin kolmen maratoonarin (Anu, Minna ja minä) ja kahden loistavan huoltajan (Jarmo ja Pertsa) voimin. Perillle päästyämme haimme nopeasti numerot, kävimme vessassa, jätimme tavarat säilytykseen ja mää aloin perinteisen sähläyksen kengännauhojen kanssa. Mun on siis aina vaikea laittaa nauhoja sopivalle kireydelle. Sähläyksen jälkeen siirryimme ulos ottamaan alkulämpöjä ohjatun jumpan muodossa ja Antero Mertarantaa kuunnellen. Jumppien jälkeen toivotimme tsempit toisillemme ja menimme omiin lähtökuoppiin. Lähtöviivalla päässä liikkui ei mitään, joten eikun matkaan.
Koska kyseessä oli rypistys, niin kellotin alusta asti jokaisen kilometrin ja tuijotin tarkkaan sykkeitä, jotta ne eivät nouse liikaa tai laske liikaa. Matka eteni hyvin ja mielessä kävi ajatus siitä, että ennätys voipi olla mahdollinen. Matka taittui hyvän kannustuksen ja kauniin ja tasaisen reitin ansiosta hyvin. Ehdin jutella matkalla erään juoksijan kanssa, joka oli suorittanut tänä kesänä melkoisen määrän soutuja ja siinä sivussa täyden triathlon-matkan. Soutuun sainkin hyviä vinkkejä ja jutustelu oli mukavaa, mutta sitten oli taas jatkettava yksin matkaa. N.23km oli takana ja näillä main sain sovitun geelin loistavilta huoltajilta eli Jarmolta ja Pertsalta. Geeliä siemaillen jatkoin matkaa, joka edelleen kulki ilman murheita aina n.35km:n asti. Viimeisillä kilometreillä vauhti hiipui hieman ja pieni kramppipelko oli olemassa, joten pieni tuska tuli ennätystä ajatellen. Varaa himmaamiseen ei ollut vaan ihan loppuun asti oli painettava. 41km kyltin kohdalla toivoin, että saisin hiukan himmata vauhtia, mutta edellisellä kilometrillä vauhti oli taas hiipunut ja tosiasia oli se, että viimeiselle kilometrille oli vauhtia saatava lisää. Kaiken irtiotettavissa otin ja maaliin saavuin ajassa 3.09.51, mikä tarkoitti ennätyksen paranemista huikealla 4 sekunnilla!!!!! Tosin tarkan ajan kuulin vasta myöhemmin kotimatkalla Lauran tulospalvelusta.
Maaliin tulon jälkeen olo oli mahtava ja siitä oli mukava mennä suihkuttelemaan. Suihkun jälkeen siirryin maalin tuntumaan odottelemaan muita saapuvaksi maaliin, mutta yht´äkkiä vatsaa alkoi polttaa huolella ja mun oli pakko siirtyä vessaan, jonka jälkeen olo huononi hunonemistaan Vessareissun jälkeen oli pakko mennä maahan makaamaan, koska vatsaa poltti, oli kylmä ja päätäkin alkoi särkeä. Maasta siirryin sisätiloihin talutettuna elpymään. Makuulta en sitten muuten päässytkään muualle kuin vessaan oksentamaan. Olo oli kamala ja harmittaa hirveästi, etten päässyt juhlimaan muiden loistavia juoksuja. Kotimatkalla olo alkoi hiukan paranemaan ja nyt vuorokausi myöhemmin ei enää vaivaa muu, kuin pieni päänsärky ja väsymys. No, näin voi joskus käydä. Nyt ei muuta kun uusia haasteita kohti!!!!
Onnea kaikille tiimiläisille upeista suorituksista!!! On meillä vaan uskomattoman kova porukka!
Onnellinen kuukauden raholalainen
Mikko:
Aikamoista oli kyllä meininki Jyväskylässä WTC:n muistopäivänä ja olo olikin ajoittain kuin al kaidan lentäjällä kun painelin menemään pitkin kohtuu tasasia Keski-Suomen kävelyteitä. Tavoitteitahan ei ollut, mutta haaveena on ollut vetästä jossain vaiheessa alle 1.50h. Nyt sekin haave on sitten eilinen.
Taktiikkana oli pysytellä Tarmon peesissä niin kauan kun jaksaa ja tämän jälkeen hölkätä hyvällä ajalla maaliin. Tarmo rupesikin tikkaan tasasta vitosen vauhtia heti alusta asti ja tätä jatkettiinkin aina 8km toiselle(?) juottopisteelle, jossa Tarmo tapansa mukaisesti otti muutaman askeleen rauhallisemmin, toisin kuin meikäläinen joka bongas edeltä kohtuu mukavan näköisen selän ja niin se vauhti sitten huomaamatta kiristyi. Hyvän kirittäjättären ansiosta kilometrit 12-16 menikin todella ripeästi ja siinä 16km kohdalla ohitinkin 1.45h jäniksen. Pakkohan se tavoitejuoksija oli pitää selän takana vaikka viimeiset kolme kilometriä olikin todella raskaita ja tuntui, että olisi ollut jalkapallo mahassa, sen verran vaikeaa hengittäminen oli. Eli mitään loppukiriä ei tarvinnut edes suunnitella. Alkumatkasta vielä sen verran, että jos Tarmo ei olisi ruvennut pitämään kovaa tahtia en minäkään olisi noin lujaa uskaltanut lähteä. Jo 3km kohdalla mietin että näinköhän jaksan maaliin asti tämmöstä kyytiä ja silloin joutui myös laittaan sykemittarista sykkeen piiloon ja kellon esille. Kelloa seuratessa kun olo ei tunnu niin pahalta kuin sykettä tarkkaillessa.Tosi korkeilla sykkeillä mentiinkin kun maksimin ja keskiarvon erotus oli vain 9. Juoksussa 16km eteenpäin päässä pyöri vaan ajatus, että kohta loppuu kunto ja kuolema tulee. Mutta kyllä sitä jumaleissöni sentään vaan jakso maaliin asti ja aikakin oli erinnomainen 1.43.45!
Vuoden päästä voi taas juosta vähän lujempaa, koska kyllähän se nautinto katoo kun maksimia kolkutellaan, nytkään ei ollut mitään havaintoa mistään komeista taloista joista Minna ja Marjo autossa jutteli ja noin sekasin en ole maalissakaan ollut ikinä. Kiitoksia vielä kerran Tarmolle vedosta ja onnea myös muille ennätyksen rikkojille joita olikin aika liuta, Seposta ja Markuksesta nyt puhumattakaan!!
Enkka!
Juho:
Tässä olisi pätkä Finlandian puolikkaan tuntemuksista.
Lähdin Jyväskylään juoksemaan puolimaratonia lähinnä Mikon yllyttämänä ja painostamana. Ehkä laiskimmille tossunkuluttajille juuri tällainen kannustus on seuratoimintaa parhaimmillaan? Edellinen kertani Team Raholan kanssa pidemmällä matkalla oli kesäkuun alussa. Siksi ennen Jyväskylän reissua panikoin hieman siitä, pääsenkö ollenkaan maaliin asti. Kisapaikalle saavuttaessa automatkasta puutuneet jalat alkoivat kuitenkin pikkuhiljaa päästä juoksutunnelmiin. Numerolappu rintaan, trikoot jalkaan, banaani poskeen ja lähtöpaikalle odottamaan starttia.
Matkaan lähdettiin hyvissä tunnelmissa ja täydellisessä säässä. Mikon selkä katosi näkyvistä heti ensimmäisen kilometrin aikana. Painoin mp3-soittimen kuulokkeet korvilleni ja ajattelin kokeilla kovempaa menoa edes hetken ennen kuin alkaisin lönkyttelemään hitaammin. Peesailin ensimmäisellä kierroksella ketä milloinkin ja huomasin, että valitsemani vauhti pysyy. Kympin kohdalla katsoin kelloa ja sen näyttäessä alle 55 minuuttia alkoi ajatus kahden tunnin alittamisesta heräillä. Sykemittarin kanssa en juossut, mutta jokainen kilometri tuntui siltä että yhtään kovempaa en pääse. Lisäksi takaraivossa kolkutteli jatkuvasti pieni pelko simahtamisesta jonnekin toisen lenkin puoliväliin.
Toisella kierroksella peesailtavia oli vähemmän. Väänsin musiikkia kovemmalle ja koitin keskittyä pitämään tekniikan edes jotenkin ehjänä. Se lenkin ainut mäki oli toisella kierroksella kasvanut korkeutta kovasti, siltä ainakin tuntui. 16 kilometrin kohdalla aloin suhtautumaan toiveikkaasti lenkistä selviytymiseen. Kirivaroja ei kertakaikkiaan jäänyt ja viimeiset kilometrit tultiin varmaankin tasan samalla vauhdilla kuin ensimmäisetkin. Paras kilometri oli se viimeinen ja maalissa vajaan kahden tunnin kuluttua lähdöstä oli melkein tunteikas olo.
Paransin kolmannella puolikkaallani viimeisintä aikaani puoli tuntia ja omaa parastani 15 minuuttia. Nyt on ollut viimeiset pari päivää niin itsetyytyväinen olo, että lienee parempi kun keskitetään ajatukset tulevaan Pirkan hölkkään. Kokeneemmat ovat muuten kertoneet, että turha itsetyytyväisyys karisee Pirkassa viimeistään Suolijärven loppunousuissa. Siellä me nöyrät siis tapaamme!
Ja enkka tuli tällekin miehelle!
Minna:
Puujaloilla pitkälle
Lauantaiaamuna ei paljon tarvinnut maailman menoa miettiä, edessä elämän eka maraton. Aamiaista alas niin paljon kuin meni ja Anun isän kyytiin. Kuskin lisäksi autossa istuivat jo Anu ja Markus, ja Pirkkalasta poimittiin mukaan vielä Pertsa. Matka Jyväskylään taittui mukavasti kokeneiden maratoonareiden kertoessa mikä kaikki voi mennä pieleen. Kävi mielessä, että ei mun tarttis olla niin yllytyshullu… Tavoitteenani oli päästä matka läpi ja mieluusti ei enemmässä kuin viidessä tunnissa.
Varsinaisesti alkoi hermostuttaa, kun saavuttiin Jyväskylän Paviljonkiin, vain kymmenisen minuuttia myöhässä sallitusta ajasta. Ei tosin ollut minun syyni tällä kertaa. Paikka kuhisi juoksijoita ja jännitys väreili ilmassa. Kiinnitimme numerolaput ja juoksuvyöt ja kuka mitäkin, ja painuimme lähtöalueelle odottamaan starttia. Lyhyen lämmittelyjumpan jälkeen Anu ja Markus ottivat omat aloituspaikkansa – lähtijät oli porrastettu tavoiteaikojen mukaan siten, että nopeimmat lähtivät kärjessä – ja minä kipitin kiltisti juoksijajoukon häntäpäähän.
Lähtö oli rauhallinen ainakin siellä takana. Armollisen tasainen reitti kiersi mukavasti polveillen Jyväsjärven rantoja, ja sää oli sopiva: pilvinen ja viileä. 42 kilometrin matka muodostui kolmesta järvenympäryskierroksesta, joista ensimmäistä oli pidennetty muutaman kilometrin lisälenkillä. Ekalla kierroksella voimia riitti hyvin ympäristön tutkailuun, ja totesin, että jyväskyläläiset ovat varsin vaurasta sakkia: hulppean näköisiä pytinkejä riitti lähes koko matkan ajan.
Huoltopisteitä oli riittävästi eli noin 6-7 km välein. Ekalla kierroksella tarjolla oli vain urheilujuomaa ja vettä, mutta ei siinä vaiheessa vielä tuhdimpaa kaivannutkaan. Huomasin juoksevani 4.30-jäniksen edellä ihan kevyesti, ja aloin jo ylpistymään, että tämähän sujuu mahtavasti. Toisen kierroksen alussa kilometrejä oli kasassa jo noin 18-19 ja meno tuntui yhä mukavalta. Vaan ylpeys käy lankeemuksen edellä. Jossain 20 km jälkeen jalat alkoivat painaa ja reidet menivät kohta ihan tökkiin. Lentävä kauriinaskeleeni muuttui sarvikuonon köpöttelyksi. Odottelin, josko hapot olisivat suostuneet poistumaan kintuista, mutta niin ei käynyt. Vauhti hyytyi hyytymistään, ja kolmannen kierroksen alkupuolella 4.30-jänis joukkoineen loikki vastaansanomattomasti ohitseni. Minä hiiviskelin järven ympäri ja katsoin kateellisena, kun puolikkaan kärkijoukko näytti lentävän ohitse vetävästi askeltaen. Menipä siinä Seppokin sellaista vauhtia, että pahaa teki.
Mutta loppu läheni, vaikka ei olisi uskonut. 39 kilometrin kohdalla sain vähän puhtia jostain ja kiristin tahtia pikkuisen. Vipalla kilometrillä oli jo niin suuri vimma saada rääkki päätökseen, että pakotin itseni juoksemaan, eli siis nostin jalkoja vuorotellen irti maasta. Maaliin oli kyllä pisimmät metrit ikinä. Loppuaika oli 4.35,05 ja olen siihen vallan tyytyväinen. Mimmille suuri kiitos energiageeleistä, niitä ilman olisin tuskin selvinnyt. Neljäntenä päivänä juoksun jälkeen jalat alkaa jo vähän kantaa… Seuraavaa maratoniani saatte odottaa pitkään:)
Maratoonari, maratoonari.. kaikkien kaveri :)
Onnea Seppo!
Onnea Johanna!
Onnea Jani!
Onnea Outi!
Onnea Marjo ja Minna!
Onnea koko lössi ja kiitos mahtavista kisaraporteista! Näitä kannatti odottaa, vai mitä :)
Ps. Muistakaapas
nimikisa!
