sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Neiti 430 nautti vähän vodkaa

Tiimin teräksinen tahtotyttö Virpi lähti Wihalle tavoittelemaan tähän asti pisintä juoksuaan eli 70 km. Sisukimppu selätti jo viime keväänä Sorvan Satkulla 50 km, joten tavoite ei vaikuttanut vallan mahdottomalta. Vaatii se silti vahvasti päättäväisyyttä, hyvää kuntoa ja ripauksen mielipuolisuutta. Näitä kaikkia löytyy.

Kuulin Virpin kesällä puhuvan asiasta, ja silkasta kunnioituksesta juoksuvimmaista järjettömyyttä kohtaan lupauduin oitis huoltojoukkoihin. Outi O. oli jo aiemmin pestannut itsensä samaan hommaan, koska Virpi oli toiminut hänen huoltajanaan satasella, joten meitä oli tiedossa kaksi luotettavaa tätiä radan varteen. Wihaa edeltävällä viikolla varmistelin vielä toimintaohjetta sitä (epätodennäköistä) tilannetta varten, jos totaaliuupumus iskisi: saako antaa armoa vai pitääkö vaikka potkimalla saada akka maaliin? Ei armoa, vaikka potkimalla perille, vastasi Virpi tiukasti. Tämä selvä.

Wihan kisapäivä 24.10.2015 valkeni upeassa syysauringon paisteessa, joskin aamu oli kirpakka. Minä olin aamupäivän kiinni voimistelijan roudauksessa, mutta Outi haki kisattaren kotoa noin klo 8 ja kyyditsi Pirkkahallille. Neiti ampaisi matkaan klo 9 lähtörytäkässä rinnassaan numero 430.

Saavuin paikalle vasta noin klo 13 tienoilla, jolloin juoksijat olivat kiertäneet 3,333 km lenkuraa jo useampaan kertaan. Sisääntuloväylää etsiessäni näin Virpin ja Anun taivaltavan tieosuutta, ja kumpikin vilkutti minulle reippaasti. Hyvältä vaikutti!

Virpin ja Team Raholan huoltopiste oli helppo tunnistaa jo kaukaa punaisesta banderollistaan. Tullessani Outi hyppelehti huoltopöydän takana toppatakkiin kääriytyneenä ja päivitti tilanteen: tukkimiehen kirjapidon mukaan Virpillä oli kierroksia takana lähemmäs kymmenen, ja juoksu oli sujunut muuten hyvin, mutta jalat olivat melkein alusta lähtien olleet tukkoiset. Anu oli laatinut paperille harakanvarpaisen mutta tarkan ohjeen siitä, millä kierroksilla Virpille piti syöttää geeliä ja/tai suolaa. Eväänä oli myös vichyä, urheilujuomaa, suklaata, sipsejä, keksejä, mehua ja rusinoita.
Virpi radalla. Ei ole helppoa, mutta jaxaa jaxaa! (Kuva: Jarmo Maimonen)


Huoltopöydän luona pyöri myös Mikon henk.koht. huoltaja Teija, pyöreämahainen Outi V. sekä Tiia, joka odotteli oman, kolmelta alkavan puolikkaansa lähtöä. Pöydällä oli Virpin muonien lisäksi monen muun tiimiläisen eväät.  

Tiimiläisiä oli päivän mittaan radalla melkoinen määrä. Yritimme Outi O:n kanssa niitä ynnätä, mutta menimme laskuissa sekaisin noin 11:ssä ja luovutimme. Wihan tulosluettelosta laskin myöhemmin yhteensä 14 Team Raholan edustajaa. Pj:n lempi-ilmaisua lainatakseni: Komeeta sakkia!

Pian Virpi jo saapuikin huoltopisteelle. Ilmeestä näki, että meno ei ihan helppoa ollut. Outi tarjoili Virpille juomia, ja Tiia venytti juoksijan reisiä nostamalla kinttua kerrallaan taaksepäin. Kysyin Virpiltä, pitäisikö jalkoja myös hieroa, mutta vastaus oli napakka ei: se kuulemma vain haittaisi. Päätimme, että jalkoja venytetään joka kierroksen huoltotauolla.
Hymy ei ihan herkässä ollut.

Ultramatkaan mahtuu paljon ja kaikenlaista. Välillä Virpi lähestyi huoltopistettä kävellen, mikä sai huoltajat aina huolestumaan: oliko kyseessä iso ongelma vai taltutettavissa oleva vaiva? Useimmiten kyse oli vain tuosta jalkojen epämääräisestä tukkoisuudesta, joka hidasti menoa mutta ei estänyt etenemistä. Kierrosten lisääntyessä jalkojen sitkeä venyttäminen kuitenkin tehosi: se aiheutti yhä vähemmän tuskanininää ja kinttu nousi helpommin ylemmäs. Sitä myötä Virpin juoksu helpottui ja huolto tunsi itsensä ylpeäksi.

Outi piti tarkan huolen Virpin suola-, geeli- ja juomatarjoiluista. Muita eväitään huollettavamme ei juuri kaivannut, vain muutaman kerran niitä nappasi, kun oikein tyrkyttämällä tyrkytettiin. (Sitä en muista, joiko Virpi Juhanin kokista, jonka olimme omin lupinemme sosialisoineet koko tiimin juoksijoille. Kiitos Juissi!)

Kun Virpillä oli takana noin 50 km, oli jo ihan selvää, että ei meidän mitään maaliin potkimista tarvitse harrastaa: neiti 430 pääsee perille ihan itse ja omin voimin. Keskeyttäminen ei käynyt Virpin mielessä kertaakaan.

Yksi vastoinkäyminen matkalle vielä osui pahan krampin muodossa noin 53 km kohdalla, mutta Virpi selvisi siitä suolalla eikä vaiva uusiutunut. Todella pahoja ongelmia kuten toistuvaa kramppailua, pahoinvointia, energiattomuutta, henkistä heikkoutta tai harhanäkyjä Virpi ei Wihan kilometreillään kohdannut.

Outi huolsi hyvin.
Iltapäivän tunteina Team Raholan banderollille kerääntyi laaja joukko juoksijoita kannustavia tiimiläisiä ja jälkikasvua. ”Jaxaa jaxaa” kaikui vähän väliä, kun joku raholalainen pysähtyi huoltoon tahi Anu pyyhälsi ohitse. Innokkaimpia kannustajia joutui jopa ohjaamaan pois juoksuradalta. Ainakin Jarkko lupautui juoksemaan Virpin esimerkin inspiroimana 70 km Sorvassa ensi keväänä. Juoksuhulluus on tarttuva tauti.

Kannustusjoukkojen pälpätys oli sen verran mukaansatempaavaa, että huoltotiimi meinasi jopa unohtaa velvollisuutensa. Onneksi Outi havahtui tajuamaan, että Virpillä taitaa olla enää muutama kierros jäljellä. Tumpeloimme laskelmien kanssa hetken keskenämme mutta saimme lopulta selville, että tarvittavat 21 kieppiä tulee hyvin pian täyteen. Tiedotimme Virpiä asiasta, jonka hän tiedosti varmasti paremmin kuin me: Sulla on enää kolme kierrosta jäljellä! Sulla on enää kaksi kierrosta jäljellä!! Sulla on enää yksi kierros jäljellä!!!

Ja sitten ei ollut enää yhtään kierrosta jäljellä. Kellon näyttäessä juoksuaikaa 9:05:11 Virpi tuiskahti maaliin niin vetävän reippaalla askelella ja hyvävoimaisena kuin ei olisi 70 km juossutkaan. Huoltojoukot ryntäsivät onnittelemaan iloista itsensä voittajaa. Myös pt Markus osui juuri silloin sopivasti maalialueelle omalla taipaleellaan ja jopa hymyili (sic!) halatessaan valmennettavaansa. Kyyneltulvaa odotettiin mutta turhaan, mitali kaulaan vaan urakan kunniaksi. Virallisella huoltopisteellä pitkää päivää painava Elina H. tarjosi palautusjuomaksi mukin kokista ja Kossuputelin, ja sitten kuvattavaksi.
Maalissa! Jopa pt oli tyytyväinen.

Ja pakollinen klassikko: Miltä nyt tuntuu?
”Juoksu oli kohtuullisen tuskainen alusta alkaen. Vasen etureisi veti jumiin heti alussa, Kajn kylmägeeli ja kenkien vaihto auttoivat ja huollon venytykset. Kun tästä oli selvitty, iski oikeaan pohkeeseen kunnon kramppi. Ohjuksen lailla maahan ja suolaa. Anu huusi takaa: ”Suola naamaan ja heti perään geeli”. Jos näitä haasteita ei olisi ollut, olisi matka taittunut kohtuullisen kepeästi. Parasta juoksussa oli, että pää kesti. Isoin kiitos kanssataivaltajille, jotka kannustivat mua noin 20 eri nimelllä. Huolto oli erinomaista, en olisi selvinnyt ilman teitä. Sanat eivät riitä kertomaan tuntemuksia ja fiiliksiä, niistä höpötän, kun kysytään.”

Ei voi muuta sanoa, kuin että on sillä älyttömästi sisua ja tsemppiä. Isot onnittelut Virpi vielä kerran komeasta juoksusta!

Teksti: Minnis

PS. Mistä kumpusi idea juosta 70 km? Tämä paljastettiin vasta juoksun jälkeen. Tarinan mukaan Virpi ja muutama muu tiimiläinen (= Anu, Markus ja Pete) juhlistivat taannoin kevättä vodkapullon äärellä. Illan edetessä ja järjen vähetessä pt Markus heitti Virpille haasteen: nyt kun olet juossut 50 km voit juosta seuraavaksi satasen! Virpi oli sen verran tajuissaan, että ei mennyt ansaan kokonaan vaan vain osittain, ja lupasi juosta Wihalla 70 km. Odotamme siis mielenkiinnolla seuraavaa vodkaistuntoa.
Virpi teki sen minkä päätti! Näillä mennään.


PPS. Helppoja huollettavia ne olivat kaikki. Ville ja Mikko pyyhälsivät 100 km vauhdilla ja niin reippaasti, että niistä ei saanut edes kunnon kuvaa. Anun huolto toteutettiin vauhdissa, sillä hän ei malttanut pysähdellä yhtään; maaliin päästyään Anu pokkasi kisan järjestäjiltä sekä Wihannestori- että Suomalaiset sataset -pokaalit. Markuksen juoksu oli todellinen titaanien taistelu itseään vastaan, sillä jalkansa eivät suostuneet yhteistyöhön, mutta sisukkaasti tiimin pj selätti 100 km vaimonsa rakastavien ohjeiden ja viime kierroksilla itselleen pitämänsä monologin turvin – ensi vuonna hänestäkin saattaa tulla Wihannestori. Kaj vetäisi 100 km niin tyynen rauhallisesti ja tuskattoman oloisesti, että kannustusjoukot alkoivat epäillä häntä jonkin sortin robotiksi. Peten 100 km sen sijaan oli varsinainen tuskien taival, jolla ongelmista ei ollut tulla loppua: oli kireitä jalkoja, rintakipuja ja huonovointisuutta, mutta aivan älyttömällä sisulla Petekin  paineli maaliin saakka saamatta sydänkohtausta (mistä olemme tietty kiitollisia).

Juhani juoksi 70 km niin kevyesti kuin vain Juhani juoksee ja oli sellainen flow päällä, että hyvä kun tajusi välillä pysähtyä huoltopisteellä ja ottaa tyrkyttämiemme eväitä. Eerika meni tasaisen varmasti 50 km, mutta matkan pituutta ei kyllä mistään huomannut, sen verran helpolta meno näytti.

Jukan rento maraton oli iloisin näkemäni; hän ehti juoksunsa lomassa mm. puhumaan puhelimeen, kuvaamaan Teisko VPK:n maaliintuloa ja lenkittää koiraa. Jukan parempi puolisko Outi V. käveli reilun puolikkaan, mikä on varsin kunnioitettava suoritus, kun ihminen on viimeisellä raskauskolmanneksella. Marko K. oli omalta maratoniltaan tullut jo maaliin ennen kuin itse ehdin edes paikalle, mutta päätellen alle neljän tunnin uudesta omasta ennätysajasta hänen juoksunsa meni ihan nappiin. Iltapäivän lähdössä Tiia vetäisi puolikkaan kevyesti ja niin ripeästi, että myös teki oman ennätyksensä, joten hänen ensimmäinen maratoninsa (Tukholma 2016) ei taatusti tuota minkään valtakunnan vaikeuksia.

Koko tiimiä ilahdutti erityisesti se, että pitkän linjan juoksija Kalevi Montela osallistui Wihan nonstoppiin Team Raholan lipun alla.  

Hurjaa joukkoa!

4 kommenttia:

  1. Hyvä rapsa taas! Tuosta vodkasta sen verran, että Virpi sitä tarjoili meille, vaikka vastaan yritettiin laittaa. Virpin tekemät miina äkkijyrkät sai meidät kaikki ajattelemaan ultramatkoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erinomainen yritys väistää vastuuta Markus :-D Yllytyshulllujen seurassa sanansa on kuitenkin aseteltava tarkkaan.

      Poista
  2. Hyvä Sisu Virpi, onnea vieläkin!!

    VastaaPoista
  3. Virpi veti kyllä hienosti! Oli hienoa saada olla häntä kannustamassa viimeisellä kierroksella! On se ilo ja kunnia kuulua tähän porukkaan! Muuten kiitos kokiksista!

    VastaaPoista