Olympiasoihtu 1952

Tiina hä?:n urheilullisuus selittyy osittain geeniperimällä, hänen pappansa nimittäin on erittäin kova urheilumies. Ainakaan olympiasoihtua ei luovuteta kenen tahansa käsiin. 

Tämän vuoden olympiakisat on saatu päätökseen ja suomalaisten menestyksestä on monenlaisia mielipiteitä. Mitaleita kuitenkin tuli ja muitakin hyviä suorituksia, joten aivan tyhjin käsin ei piskuinen kansa taaskaan jäänyt. Palataanpa kuitenkin ajassa 60 vuotta taaksepäin kesään 1952, kun olympialaiset järjestettiin melkein kotikulmilla Helsingissä. Kisojen yksi tärkeimmistä tehtävistä oli osoitettu myös 25-vuotiaalle Korpilahtelaiselle Pekka Rajalalle, joka oli yksi tuhansista olympiasoihdun kantajista. Kisaorganisaatio ilmoitti paikan, jossa oli oltava tiettyyn aikaan, eikä urheilusta pitävälle nuorukaiselle tullut mieleenkään kunniasta kieltäytyä.

 

Tästä kunniasta ei kukaan kieltäytyisi

 

Suomeen soihtu saapui Ruotsista Haaparannan ja Tornion rajanylityspaikan kautta. Aurinkoisena heinäkuun aamupäivänä Korpilahdella entisellä nelostiellä Pekka sitten odotteli soihtua, jonka hänelle toi Muuramen viimeinen kantaja. Tätä seurasi kisaorganisaation kuorma-auto mukanaan kuljettaja, selostaja, ajanotosta vastaava johtaja ja valokuvaaja. He antoivat ohjeita ja pitivät huolen siitä, että tarkkaa aikataulua noudatettiin. Jokaisen kantajan kuljettava matka oli kilometri ja aikaa siihen oli viisi minuuttia. Kaikki kantajat eivät olleet juoksijoita saati urheilijoita, joten aikataulu saattoi olla tiukka muutenkin kuin raskaan maaston vuoksi. Pekan osuus oli tasaista hiekkatietä ja hän suoriutui siitä 1,5 minuuttia etuajassa. Valokuvaaja olikin todennut, ettei ihan tullut uutta ennätystä. Katsojia ei matkan varrella ollut paljon, sillä väki oli pakkautunut seuraavien osuuksien kohdalle kirkonkylään kannustamaan. Soihdun polttoainekapseli vaihdettiin neljän juoksijan välein, mutta se ei sattunut Pekan kohdalle. Korpilahdelta soihtu eteni Jämsään ja viimein useiden päivien jälkeen aina Helsinkiin saakka. Öisin kulkue huilasi. Olympiastadionille soihdun kantoi itse Paavo Nurmi.

Ohjeeksi oli annettu juosta kunnolla ja parhaansa Pekka kertoi yrittäneensä, vaikka tavoitteena ei ollutkaan minkään voittaminen. Nuorukaisesta ja hänen kantajakollegastaan, hyvästä ystävästään Pentistä ei tullut kuuluisuuksia tärkeän tehtävän myötä. Sen sijaan kaikki keskittyivät seuraamaan radion välityksellä varsinaisia olympialaisia ja ne olivat Pekan mukaan yhtä juhlaa. Hän muisteli kuinka silloin suomalaisetkin pärjäsivät paremmin kuin nyt. Niinkö aika kultaa muistot…