Dakar Senegal Africa 137./#65 marathon

Unskin seikkailut jatkuvat

Dakar Senegal 65. maratonmaa

Olin juossut maratonit Marokossa ja Tunisiassa, mutta syvä musta Afrikka oli edelleen valloittamatta. Jotenkin ehkä hieman aristelinkin sitä, kokien tietämättömän kunnioitusta ja lievää pelkoakin maanosaa kohtaan. Matkaan lähtöä arvelutti enemmän myös se, että en ollut onnistumaan saamaan matkakumppania Suomesta, vaikka muutaman klubilaisen (Country Club) perillä tapaisinkin. Tiesin hyvin sen, että Afrikassa kaikki ei suju länsimaisella täsmällisyydellä, vaan pientä ja hieman isompaakin säätöä saattaa matkan varrella tulla. Siitä sainkin esimakua heti lentoasemalla matkalaukkuani vartoillessa. Väenpaljous ja kaaos oli melkoinen ja laukkuhihnakin vaihtui toiseksi kesken kaiken, ensimmäisten kyllä saadessa laukkunsa ilmoitetulta hihnalta. Oma laukkuni oli aivan viimeisten joukossa ja pelkäsinkin jo, että kyytini on lähtenyt ilman minua, sillä olin tilannut kuljetuksen hotellilta. No hotellille päästiin kolmen aikaan yöllä, jolloin alkoi uusi säätö, kun luottokorttini ei toiminut varausmaksua maksaessani, mutta toki minulla oli käteistä siihen vielä tässä vaiheessa. Lopulta kaaduin rättiväsyneenä punkkaan havaiten samalla, että huoneessa ei ollut kuin yksi sänky, vaikka olin varannut myös saksalaiselle kaverilleni paikan kahdeksi yöksi. En jaksanut yöllä asiasta reklamoida, vaan vedin unta pattiin, odottaen seuraavan päivän seikkailuja pieniä väristyksiä selkäpiissäni tuntien.

Kotikadun rauhaa Dakarissa

Aamulla sain onneksi suurimmitta ongelmitta uuden kahden sängyn huoneen. Eka kerran vessassa käydessäni huomasin, että istuimen kansi oli melkein kokonaan irti, eikä se kuntoon tullut muutamasta yrityksestä huolimatta koko reissuni aikana. Samoin turvaboksi oli rikki, mutta se saatiin kuntoon melko nopeasti, siitä huomautettuani. Mutta olihan hotellini jo vuoden vanha, joten eipä tuo ihme jos pientä miksausta kaipailikin. Itse asiassa olin varannut tavanomaista paremman ja hieman kalliimman hotellin juuri siksi, että kaikki toimisi ja ruuan taso olisi taattu. Ravintola olikin sitten ihan ok ja aamupalalla riittävästi valinnanvaraa. Hotelli oli myös siisti ja henkilökunta todella palvelualtista ja ystävällistä, eli majoitus oli kaikesta huolimatta aivan hyvää luokkaa. Hissi oli maailman hitain, mutta minulla ei ollut mihinkään kiire. Parina päivänä pääsin sillä jopa 12. kerrokseen uima-altaalle, vaikka kerroksia ei ollut kuin 11 hissin mittarin mukaan. Sellaista pientä säätöä Afrikan maaperällä.

Eka päiväni ohjelmassa ei ollut ajateltuna paljon muuta, kuin amerikkalaisen Brentin tapaaminen ja hänen kanssaan numeroiden nouto. Brent oli kolme varttia myöhässä, vaikka matkaa hänen hotelliltaan ei ollut kuin 3 km. Taksi oli ollut pahasti hukassa ja neljä kertaa työnnetty käyntiin, ei mitään sen kummempaa. Numeroiden nouto oli ilmoitettu suurelle stadionille, mutta sieltä emme tahtoneet löytää kuin joitain raksamiehiä. Lopulta löytyi pieni office, joka osoittautui Senegalin yleisurheiluliiton toimistoksi. Siellä saimme tiedoksemme, että numeroiden nouto onkin vallan eri paikassa muutaman kilometrin päässä. Ystävällinen mieshenkilö lähti kanssamme kadulle auttamaan taksin tilaamisessa. Yllättäen nuori naishenkilö, joka oli lähdössä autollaan, lupasi heittää meidät numeroiden noutopaikalle. Tämä nainen ei ollutkaan ihan kuka tahansa, vaan Senegalin paras 800 metrin juoksija, ennätys Suomen ennätyksen luokkaa. Ilman hänen apuaan olisimme joutuneet seisomaan ihmispaljoudessa ja äärettömässä helteessä varmaan parikin tuntia, siksi hitaasti homma näytti hoituvan. Organisaation keltainen huomioliivi yllään nuori nainen ohitti ruuhkan, vieden meidät maratonin johtajan huoneeseen. Siellä palvelu pelasikin sitten hienosti ja materiaalipussit oli kourassa alta yksikön. Takaisin hotellille lähteissä otimme taksin, maksaen ajatellusta muutaman kilometrin matkasta normaalit kolme euroa, mutta taksi pysähtyikin täysin ruuhkaan vajaan kilometrin ajon jälkeen. Aikamme paikallaan seistyämme tunnistin läheisen kahvilan ja hyppäsimme kyydistä. Samassa havaitsimme satoja, ellei jopa tuhansia ihmisiä kadulla rukoilemassa ja kaikki toiminta oli seis. Oli perjantai ja muslimien pyhäpäivä, jolloin tämä rukoushetki on heille erityinen. Meidänkin oli pysähdyttävä ja otettava lakki päästä ja harras ilme, sillä emme tienneet kuinka syvästi liikkumisemme saattaisi heitä loukata. Brent, jolla Senegalissa tuli 100 maratonmaata täyteen sanoi, että ei ole vastaavaa tilannetta kokenut, siksi outo ja jotenkin liikuttava hetki oli ihmismassan keskellä.

Tämä tyttö kun lähtee karkuun, niin lähtee kovaa. Mutta häntä on kiittäminen numeroni löytymisestä.

Yleisökysymys. Onko kuva Tukholman vai Dakarin Exposta?

Senegal sijaitsee Länsi-Afrikassa. Se ympäröi kokonaan suomalaisten paremmin tunteman Gambian, joka tavallaan jakaa Senegalin kahtia. Muslimien osuus väestöstä on 94%, mutta suhtautuminen muihin uskontoihin on suvaitsevaista. Maan pääkaupungissa Dakarissa on hieman lähteistä riippuen vähän alle tai vähän päälle kaksi miljoonaa asukasta, eli ei mikään pikkukaupunki. Maa on Afrikan kehittyneimpiä, mutta tuloerot ovat suuret. Kuten monissa muissakin kehitysmaissa loistoautojen vierellä kerjätään ja vastakohtaisuudet voivat olla räikeitä. Näin Dakarissakin, kun vuohet väistelevät hienoja katumaastureita ja ostoskeskuksen kulmalla matami levittää maton ja rupeaa myymään pähkinöitä sen päältä. Yleisilme on kuitenkin melko siisti, olin odottanut jotain paljon pahempaa. Odottelusta puheen ollen, illalla odottelin saksalaista Klausia huonekaverikseni. Lopulta Klaus pisti viestin, että hän on huoneessa ja odottelee minua. Olivat antaneet sen vanhan yhden sängyn huoneen hänelle, vaikka yhteisestä huoneesta nimenomaan huolella sovittiin. Onneksi Klaus ei ollut vielä pahemmin sotkenut kämppää ja vaihto sujui ongelmitta. Saimme mennä rauhassa syömään ja valmistautumaan seuraavan päivän seikkailuihin.

Afrikan uljaan nousun mahtava monumentti. Suuruudenhulluutta sanovat monet paikalliset.

Toinen saksalainen nimeltään Dieter tuli samaisena iltana Brentin hotelliin. Saksalaisilla ei ollut vielä numeroita, joten ne piti noutaa, mutta tällä kertaa eri paikasta. Noin 45 km keskustasta sijaitsevassa kongressikeskuksessa oli varsinainen kisakeskus ja Expo. Brentin ja Dieterin loistohotellilta saimme minibussin, jolla köröttelimme paikalle Expoon ja takaisin, kuskin meitä odotellessa. Maratonpäivänä tilasimme samaisen palvelun ja lopultakaan meille ei selvinnyt kuka moisen lystin maksoi. Me saimme jossain vaiheessa kuskin puhelinnumeron, johon ilmoitimme koska lähdemme ja homma pelasi loistavasti. Annoimme toki kuskille tippiä, mutta laskua kyydeistä ei kukaan koskaan esittänyt ja sehän sopi hyvin meille. Oma oletukseni on, että tämä auto oli yksi isolle ranskalaiselle ryhmälle varatuista autoista, mutta homma oli sen verran suurta, että kukaan ei osannut asiaan puuttua. Ulkomaalaisista suurin osa oli ranskalaisia. Sehän ei ole ihme, sillä Senegal on entisenä Ranskan alusmaana ranskankielinen maa, eikä siellä englantia juuri ymmärretäkään. Luin jostain, että Senegalissa puhutaan 38 eri kieltä, joista muutamat ovat vain puhekielenä vailla kirjaimia. Mutta puhetta riittää. Afrikkalaiseen tapaan puhutaan kovaa ja elehtien ja sitä piisasi Expossakin. Sekasorto oli melkoinen, mutta pojat saivat numeronsa ja hetken ihmettelimme tavaratarjontaa, joka poikkesi melkoisesti länsimaissa totutusta. Expossa myytiin luonnontuotteita, hunaja, marjoja, yrttejä ja muita elintarvikkeita, urheiluvälineiden rinnalla. Melkoinen sekasotku.

Jos mitä Afrikassa oppii, niin kärsivällisyyttä ja mitä tarkoittaa hallittu kaaos. Numeroiden noutojono.

Maratonpäivän aamu oli yhtä helteisen tuntuinen kuin muutkin, eli tuskaa oli tiedossa. Ensimmäinen Dakarin maraton oli heti menestys. Ennakkomainonta ja rummutus olivat olleet suurta ja vaikka täysmaratonille ei osallistunutkaan kuin vähän yli 900 juoksijaa, oli tapahtumassa kaiken kaikkiaan noin 16000 osallistujaa. Jo lauantaina oli neljä eri kilpailumatkaa, joista suurin osa lapsille. Maratoneilla oli myös sarjat viestijoukkueille, jotka ovat tyypillisiä ulkomailla monissa maissa. Hulabaloota riitti ennen starttia ja meininki oli riehakasta ja musiikki pauhasi ämyreistä. Lähdössä kiinnitimme huomiota nuoriin miehiin, jotka pitivät erityistä showta. Kyseessä oli Senegalin jalkapallomaajoukkue, joka pr-mielessä oli lupautunut juoksemaan maratonin läpi. Arvuuttelimme missä vaiheessa laulu loppuu, eli eväät on syöty ja ohittelinkin varmaan jokaisen näistä kavereista loppukilometreillä, vaikka oma etenemiseni oli melko takkuista. Kuntopuoli näillä pelaajilla pitää kyllä olla kunnossa, sijoittuihan Senegal vuoden 2002 MM-kisoissa kahdeksanneksi, eli aivan maailmanhuippua ovat siinä lajissa. Lähes puolet startanneista keskeytti, mikä ei yllätä kun lämpötila huitelee +35C ja korkeuseroakin reitillä oli reippaasti. Varjokohtia ei tällä maratonilla ollut lainkaan, sillä se juostiin uudella moottoritiellä, joka kisan jälkeen vihittiin autojen käyttöön.

Puolikkaan juoksijat pälyilee epätoivoisina, että mikä ihmeen valkoihoinen hirmu siinä ohitse paahtaa.

Kuva maratonreitiltä. Ja miten niin hallimaratonin kiertäminen on muka tylsää.

Seuraavana päivänä olinkin sitten jo yksin, kun kaverit lähtivät kotimatkalle. Otin taksin lähteäkseni ostoskeskukseen, mutta se sippasi puolen kilometrin päähän keskelle suurta risteystä. Kuski starttasi ja sotki kaasupoljinta niin, että jos kyseessä olisi ollut polkuauto, olisimme päässeet jo perille. Välillä hän repi jotain johtoja kojelaudasta ja yritti solmia niitä paremmin, mutta hetken päästä kipinöiden yltyessä sauhu oli sitä luokkaa, että pomppasin kyydistä ja hyvästelin kuskini. Kävelin hissukseen takaisin hotellille yrittäen pari kertaa taksia, mutta en tullut ymmärretyksi mihin olin haluamassa. Poikkeilin muutamaan kauppaan, mutta kaupankäynnistä ei tullut oikein mitään. Ehkä suurin syy oli kuitenkin minussa. Shoppailu ei ole vahvin lajini, varsinkin jos tuputetaan ja tyrkytetään ankarasti, kuten maassa on tapana. Kadulla et saa kulkea rauhassa, vaan aina on käsipuolessa jonkin sortin ”ystävä”, joka ei tarjoa eikä myy mitään, hän vain haluaa jutella hetken. Mutta hänen siskollaan tahi serkullaan on tuossa kulman takana maan paras kauppa ja valikoima, eikä siellä ehdottomasti pidä mitään ostaman, katsella vaan rauhassa kauniita tavaroita. Seuraavana päivänä pääsin onnellisesti kyseiseen ostoskeskukseen, joka olikin vain ison hotellin ohessa oleva pieni kauppakeskus, jossa ohut lompsani sai olla aivan rauhassa. Rantatietä ajellessamme huomiotani kiinnitti se, että monin paikoin rannassa oli kymmenittäin juoksijoita. Oli iltapäivän kuumin hetki, mutta useimmilla oli pitkää päällä, kuten on maan tapa. Hienoa kuitenkin havaita, että juoksemisen aate on siellä voimissaan, mikä oli ainakin itselleni yllätys. Dakarissa ei hirveästi nähtävyyksiä ole. Asuin aivan keskustassa, vaikka kaupungissa on suuret hiekkarannat hienoine hotelleineen. Siellä en edes käynyt, mutta velvollisuudeksi koin katsastaa suuren patsaan, josta olin nähnyt juttua televisiossa Suomessa. Tämä maanosan nousun merkiksi tehty Monument De La Renaissance Africa on valtavan kokoinen. Niin iso, että en saanut sitä ja itseäni mahtumaan kunnolla samaan kuvaan.

t. Unski