HCM 2015 Jarkon silmin

Tein päätöksen Helsinkiin lähdöstä jo viime syksyn puolella. Helsingistä tulisi minulle vuoden 2015 ”the Maraton” ja siellä yritetään parantaa Valencian hivenen pettymysaikaa 4h19min. Varsinaisesti homma otti ilmaa alleen alkukesästä, jolloin tiimin El Presidente Markus lupautui toimimaan minulle 4:n tunnin jäniksenä, jos lupaudun ensin hoitaan Pirkan soudut alta pois. Tavoite kuulosti alusta pitäen utopistiselta, sillä matkavauhti 5.35min/km liikkuu lähellä puolimaratonenkkaani. Vielä, kun kesä alkoi viikkoa ennen h-hetkeä ja juoksupäiväksikin oli luvattu tukalan kuumaa, oli soppa valmis. Tuntui, että jännitin juoksua enemmän kuin ensimmäistä maratonia tai ensimmäistä ulkomailla juostua maratonia. Tämä kertoo tosin vaan siitä, että latausta oli ilmassa.

#Maratonpäivänlook

Maratonpäivä oli aurinkoinen, niinkuin pelkäsin. Pääsin Anun ja Markuksen kyydillä Helsinkiin ja oma perhe saapui kannustamaan myöhemmin paikan päälle. Numerolaput tuli hakea exposta klo 13 mennessä, joten Helsingissä oli rutkasti aikaa jännittää kisan starttia. Kävin jälleen katsomaan maalin ennen lähtöä ja viestittelin kotiin, että olen 18.59 täällä. Markuksen kilpailunumero 1666 oli pelottavan pahaenteinen, kohta olisi peto irti.

Asetuimme lähdössä 4 tunnin suorittajien sekaan, hivenen kisajärjestäjien jänisryhmän perään. Ensimmäinen espresso love –geeli naamaan ja liikkeelle. Olin jättänyt sykemittarit ja muut tekniset apuvälineet kotiin ja luotin täysin Markuksen määrittelemään matkavauhtiin. Juoksu lähti tunnustellen käyntiin, väkeä oli runsaasti ja baana varsin kapea. Puikkelehdimme autojen seassa omalla merkatulla kaistallamme, nopeammat mukaanlukien Niina ja Mono-koira jolkottelivat ohitse. Markuksen kellottamat kilometrit olivat varsin tarkkoja. Noin 4 km:n kohdalla ohitimme 4.00 h:n jänisryhmän ja sovimme Markuksen kanssa, että se oli viimeinen kerta, kun heidät näemme. Vauhti kasvoi, 5-10 km välillä keskivauhti oli 5.33min/km ja 10-15 km välillä jo 5.20 min/km. Itselle vauhti tuntui hyvältä, Markus toppuutteli intoa ylämäissä ja käski painaa kaasua vasta alamäkeen.

Lauttasaaressa n. 10 km kohdilla huomasimme myös Minnan, Jennan ja Viljamin. Vauhti pysyi hyvänä ja ero jänisryhmään kasvoi. Markus arvioi sataman seudulla, että ollaan puolisen kilometriä heidän edellään. Lämpö ja matka tekivät kuitenkin tehtäväänsä. 15-25 kilometriin vauhti pysyi hyvin suunnitellussa, mutta tuon jälkeen askel rupesi hivenen painaan. Markus laittoi minut ennen kolmeakymppiä kävelemään muutaman kerran noin 50 metrin matkan ja samoin huoltopisteillä tuli käsky kävellä. Mielestäni viisas veto, sillä meillä oli edelleen hyvää jänisryhmään nähden ja edessä oleva matka oli vielä pitkä.

Kolmenkympin paikkeilla alkoi vasen pohkeeni muistutella itsestään ensin pienin krampein ja muutamaa kilometriä myöhemmin hieman suuremmin krampein. Elettiin ratkaisevia hetkiä, sillä kilometrivauhtini olivat kilpailuni hitaimmat näillä main. En pystynyt juoksemaan täysipainoisesti alamäkiä ja jänisryhmä saavutti meitä kilometri kilometriltä. N. 34 kilometrin kohdalla ylämäessä Markus tokaisi, että älä vaan katso taaksesi. No en katsonut, mutta liki samassa hetkessä 4.00h:n jänisryhmä vyöryi oikealta ja vasemmalta ohitseni, ei ollut mitään saumaa päästä siihen kyytiin mukaan. Pieni pettymys valtasi mielen, että näinkö jälleen hyydyn loppumetreillä ja menetän tuhottomasti aikaa kävelypätkissä. Markus tarjosi parit suolatabletit ja sovimme, että otamme 4.05 torjuntavoiton tästä juoksusta. Kramppien helpotettua pääsin jälleen juoksurytmiin kiinni. Jänisryhmä oli edessäni horisontissa koko ajan ts. matkavauhtini oli jälleen oikeansuuntaista.

Matkanteko oli nyt runttaamista, mutta onneksi kilometrit vähenivät koko ajan. Markus piti minut hyvin ajantasalla, että mahdollisuudet neljän tunnin nettoaikaan on olemassa (pääsimme lähtemään aluksi noin 1,5 minuttia kärjen perään). Loppumatkassa kärsin nestehukasta, sillä join jokaisella juomapisteellä vähintään 2 mukillista nestettä ja lisäksi Markus täytti n. desin juomapulloni nesteeksi huoltopisteiden väliksi. Neljässäkympissä kyselin Markukselta hivenen epäuskoisena joko se 4 tunnin juna meni ohitse, kun jänisryhmää ei enää näkynyt edessä, Markus totesi: ”että nyt kun vedät 2200 m:n cooperin, niin se on siinä”. Itse asiassa tuo oli juuri niin konkreettinen havainnollistus, että sitten mentiin. Viimeiset pari kilsaa juoksin samaa vauhtia kuin n. 15-20 kilometrin paikkeilla ts. sain aivan uuden vaihteen silmään.

Viimeiseen huoltoon Markus antoi ohjeeksi, että jatka vaan, hän täyttää juomapullon ja heittää kylmää vettä viilennyksenä niskaan. Stadionin torni näkyi jo, matkaa ei voinut olla enää paljoa. En ollut tietoinen kellosta, mutta uskoin, että mahdollisuudet olivat edelleen, sen verran innoissaan Markus kannusti nyt. Epätodellisesta oli tulossa totta. Aurinko paistoi vasten kasvoja ja lopussa oli paljon kannattajia, juoksu kulki ja sain selkiä kiinni. Stadioninportista sisään ja sisäradalta lyhin mahdollinen reitti maaliin, se oli siinä. Ensimmäistä kertaa sain maratonilla itsestäni kaiken irti, sitä lähdin jänisjuoksusta hakemaankin. Ja aika näytti Markuksen kellon mukaan 3:59.55! Harvoin olen itseeni tyytyväinen, mutta tuolla hetkellä olin, makasin edelleen tartanilla mutta tiesin että iso tavoite oli nyt saavutettu. Toki edelleen jännitin, että olisiko myös virallinen nettoaika alle neljän tunnin.

Raatona maalissa, pt:llä oma jännitys kellon kanssa

Nämä ovat niitä hetkiä, joiden takia kannattaa raskaan työpäivänkin jälkeen lähteä lenkille. Markus auttoi minut tolpilleni ja lähdimme pokkaamaan mitalit. Kroppa oli kankea, mutta mieli valoisa. Pienet poseeraukset kuvaajille ja katseet katsomoon, missä toivoin kannatusjoukkojeni olevan. Lapset ja Minna löytyivät viimein stadionilta ulos tullessa. Tästä tuli ehkä hienoin päivä sitten Viljamin syntymän. Tästä on hyvä jatkaa kohti Honolulua.

Mitalien hakuun, eteenpäin elämässä

Onnea Jarkolle enkasta ja hyvästä juoksusta! Hienoa lukea tiimintoiminnan kantavan hyviin suorituksiin.