Sorvan Satku tai varjotapahtuma Virpin viisikymppiset

Kuvia Satkulta:                                            
Jarmo Rintalan otokset
A&M otokset
Pete näyttää oikean tavan maaliintulosta
Teijan otokset

Viime syksynä, olikohan elokuussa, perinteisellä maanantai lenkillä Juhani heitti ilmaan hullun idean. Tämä idea oli juosta 100km Sorvassa. Tästä jutusta innostui myös muutamat muut tiimiläiset. Siinä Pete tuumasi, että mä juoksen 100km, jos Virpi juoksee 50km. Vähä ajan päästä myös Jarkko heitti, että mä juoksen 50km jos Virpikin. Tässä vaiheessa itse olin vain hiljaa ja myhäilin. Lenkin päätteeksi sanoin, jotain ok, tää on sit sovittu.

Siitä sitten lähtivät tapahtuman järjestelyt ja ajankohdan tarkkavalinta käyntiin. Tämä tarkoitti minulle tarkkaa treenisuunnittelua ja juoksukilsojen lisäämistä. Matkalla kohti 18.4 oli ongelmia, tosin omat ongelmat olivat enemmän pään sisäisiä kuin fyysisiä. Epätoivo matkan suhteen iski useaan otteeseen, en selviydy.

Viimeinen viikko ennen Sorvan Satkua, oli yhtä tunne ryöppyä. Mitä oon mennyt lupaa, ei tästä tuu mitään, en selviä, APUA!! Viimeisenä iltana mahassa pyöri perhosia ja paniikki oli suurta. Onneksi on ystäviä, joille sai purkaa paineita valittamalla ja itkemällä omaa surkeuttaan.

Lauantaipäivä alkoi pilvisenä ja hyvä niin, keli juosta oli todella hyvä ja happirikas. Vaatteet ja muut olin jo kerännyt valmiiksi edellisenä iltana. Kisapaikalle saavuin hyvissä ajoin, talkoihin osallistuvan Päivin kyydillä. Siinä odottelin omaa lähtöä paniikissa ja samalla katselin 100km urheita juoksijoita. Onneksi muutkin klo 11 lähtijät tulivat ajoissa ja saimme yhdessä jännittää.  

Oman juoksuni olin ajatellut juosta Jarkon kanssa. Tästä oli puhuttu pitkin vuotta ja tehty jonkin juoksusuunnitelmaa. Itse olin aivan varma, että loppupeleissä juoksen yksin, koska Jarkko hylkää ja lähtee pinkoo. Lähtölaukauksen jälkeen matkaan ja heti huomasin, että suunnitelma ei pidä. Vauhti oli reilusti alle tavoitteen, siinä Jarkon kanssa puhuttiin asiasta ja tuumattiin, että mennään fiiliksellä. Tarkoituksena oli myös kävellä heti alusta alkaen pieniä pätkiä. No ei sekään onnistunut, koska kulki. Ekalla kiekalla käveltiin vain se iso mäki, kuten muillakin kiekoilla. Terhin kioskin kohdalle olin saanut oman huollon, ystäväni Minni oli sinne perustanut herkkutarjoilun. Kiitos Minnille vielä!

Huikea yllätys!

Siinä 25km paikkeille saakka jaksettiin Jarkon kanssa jutella, sitten joko loppui puheenaiheet tai muuten vain juttu. Siitä vielä 5km juostiin yhdessä. 30km huollon jälkeen, noin 31km kohdalla Jarkko sanoi et lähe menee, sillä itselläni kulki paremmin. Perussopimukseenhan kuuluu, että saa lähteä tekemään omaa juoksua, jos kulkee. Itselläni kulki vielä 35km saakka, jonka jälkeen alkoi tuntua reisissä. Kuuluu kai asiaan?  

40km huollossa, olin kuulemma valkoinen ja näytin, että nyt ei kannata heittää läppää. Tämä piti paikkansa. Tuossa vaiheessa alkoi taistelu, kipu ja jaksaminen tekivät kilpailun. Markus siinä muisti, lupauksensa mennä ottaa kuva maran kääntöpisteelle ja sen se teki, siitä sain hyvää ärsytystä ja voimaa vetää sinne kunnolla. Sen jälkeen jouduin luovuttaa ja ottamaan muutaman sadan metrin kävely pätkän. Olin aivan puhkipoikki! 2,5km huollon kohdalla olin jo sumussa, ainoa mitä pystyin tekemään oli laittaa tossua toisen eteen. Kaikki muu oli jo sumussa. Viimeisen kerran, kun näin Anun ennen Shelliä sain voimia läpystä ja huudosta, nyt potku perseelle ja eteenpäin(en muista sanatarkasti miten meni). Tästä sai voimaa ja jaksoin jatkaa. Viimeiset mehut naamaan ja viimeiset viisi kilometriä! 

Hymyä löyty vielä ennen 30km.

 Matka taittui ja tunteet alkoi tulla pintaan. Läpyt Jarkon kanssa vikan kerran ja tuumaus loppuun saakka. ”Nyt täytyy painaa menee”, oli ainoa ajatus päässäni. 2,5km huollossa sanoin, et pyytäkää maaliin vichyä, sillä tiesin sen olevan ainoa mitä saisin alas. Siinä edessäni näin Monokoiran selän, josta oli alkumatkasta ollut puhetta.. Oma kilpailuhenki heräsi, otan pari selkää vielä. Ja viimeisen ylämäen alkaessa pienempi vaihde silmään. Pete huusi painaa painaa, ite kuittasin asian kohta oot vainaa. ;)  Eli jotain ihme elpaamista sain tästä selästä. Kaupan kohdalla muistin spinningtreenin, loppusuora käyntiin. Vielä viimeiset kiristykset ja kaikki mehut irti itestä. 

Maalissa! Kyyneleet puskee läpi, jalat vispaa. Kaverit tulee onnittelemaan ja ite oon aivan shokissa, mitä WHAAAT! Sitä ei tajunnut oikein, missä mennään. Saunan ja ruuan jälkeen elämä alkoi voittaa ja itse tajuaa mitä tuli tehtyä. Onnellisuus omasta suorituksesta ja yhden haaveen toteutumesta. Haluan kiittää kaikkia matkan varrella tukeneita ihmisiä, tiimiläisiä tapahtuman järjestelyistä.

Onnea myös muille ultran tai maratonin ensikertaa suorittaneille! Kaikki jotka selviävät Sorvasta, selviävät mistä tahansa! Hyvä me kaikki!

-Virpi

Kuvakollaasi tapahtumasta tulossa, kunhan saadaan kuvat kerättyä..