The sun, the Päivi, the pyörä and 134km Pirkan pyörää |
Heikkona hetkenä lupauduin sitten minäkin Pirkan pyöräilyyn. En suinkaan
omalla seiskavaihteisella, vaan Sirpa lupasi lainata maastopyöräänsä minulle.
En ollut ikinä ennen ajanut pyörää, jossa olisi pelkät käsijarrut. Tukholman
maraton painoi päälle, joten kovin paljon en harjoitellut. Pari 30 km:n lenkkiä
kävin pyöräilemässä. Sitten veljeni päätti lainata omaa pyöräänsä ja niin vain
se pyörä ilmestyi meille. Pari päivää vain tuijotin sitä ja mietin, uskallanko
edes koskea siihen. Kävin ajamassa yhden 51 km:n lenkin tavallisilla lenkkareilla.
Polkimet saisi kuulemma helposti vaihdettua, vaan sepä ei onnistunutkaan
kahdessa eri liikkeessä, joissa kävin. Ei muuta kuin kauppaan viimeisellä
viikolla, klossikengät ja pyöräilyhanskat mukaan. ”Kaadut kuitenkin”, ”viime
tippaan jäi valmistautuminen” ja ”en kyllä tuolla kokemuksella uskaltaisi matkaan
lähteä ” - tällaisia kommentteja sain kuulla muilta. Ei auttanut muu kuin harjoitella
kotikadulla ja kerrata mielessä muistisääntöjä vaihteista ja polkimista
irtipääsystä.
Vaihteet hallussa ja polkimistakin pääsin irti |
Pyöräilyaamuna lähtöpaikalla mietin kauhuissani, ajanko suoraan kotiin. Teamiläiset
loivat uskoa niin kuin aina, että hyvin se menee. Pikkuhiljaa etenimme jonossa
kohti uutta Rantatunnelia, välillä toinen jalka irti jo varoiksi. Tästä vielä
voisi palata kotiin... Mutta periksihän ei tultu antamaan. Pyörä rullasi ihan
uskomattoman nopeasti läpi tunnelin. Lähdettiin viimeisten joukossa, joten ei
ollut isoja ruuhkia ja aloin jo itsekin rentoutua. Teivossa pysähdyttiin
ensimmäisen kerran. Täähän onkin kivaa! Ensimmäisellä huoltopisteellä jännitti
vielä niin paljon, että ajolasit unohtuivat reppuun. Toisella huoltopisteellä
meinasin jo hukata ne. Vaihteiden vaihto oli edelleen hakusessa, mutta kaikki
mäet päästiin ylös ja alamäet meni vauhdilla. Paniikki iski vasta, kun isompi
letka pyöräilijöitä meni ohi ja huuteli velipoikakin sieltä kannustuksia ohi
mennessään. Kaatua meinasin huoltopisteellä, kun en taas katsonut jalkoihini,
kun olin juotavaa hakemassa. Yllättävän nopeasti meni 134 km:n matka. Keli oli
mitä parhain ja kuvia olisi tehnyt mieli ottaa upeista kesämaisemista. Terälahdesta
soitin miehelle väliaikatietoja, että tietää tulla hakemaan. Taisi olla hänkin
hämmästynyt, että pääsin maalin, kun mitalin kaulassa näki.
Tiimiläisistä oli helppo ammentaa uskoa koitokseen |
Oli kyllä todella mahtava kokemus huippupyörällä. Jaloissa ei juuri
tuntunut, ainoastaan olkapäissä ja käsissä. Suolat, geelit ja huoltopisteiden
tarjoilut olivat riittävät. Ja sitten ansaitusti pizzakioskin kautta kotiin! Iso
kiitos Anulle ja teamille tsemppauksesta ja seurasta.
Pyöräkuume jäi.
Kuvia pyöräilystä klikkaa tästä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.