maanantai 30. joulukuuta 2019

Loch Ness Maraton raportti Juhon käsialalla

Pahoittelut hyvin kauan viivästyneestä raportista, parempi kuitenkin myöhään kuin ei milloinkaan. 
Juoksin ensimmäisen maratonin Skotlannissa Loch Nessin maratonilla. Ennen juoksua olin hyvin innostunut, varsinkin kun pääsin ulkomailla sen kuuluisan ”ekan kerran” suorittamaan! Varsinkin hienoissa maisemissa.
Sää oli alkuun hyvin sateinen ja olinkin tyytyväinen alkuun siitä, että tuli hyvin puettua vaatetta ennen juoksua. (Tämä tyytyväisyys loppui kuitenkin lyhyeen). Huomasin siinä juuri ennen alku starttia jännityksen kohoavan itsessäni ja ensimmäisen kerran tuli ajatus: ”Oliko tämä sittenkään hyvä idea?” Marjomäen Timolta jos asiaa olisi kysynyt niin ei. 


Tässä kohta vielä kaikki hyvin
Juoksun alettua aloitin rauhallisesti ja yritin päässäni itselleni kertoa ettei kannata nyt lähteä liian kovalla vauhdilla juoksemaan. Pidä rauhallinen vauhti, säästele energiaa ja pyri vaan juoksemaan Anun neuvomaa omaa juoksua niin pääset hyvissä kuosissa nesteyttämään kaljalla itsesi maaliin. Aloin juoksun edetessä kuitenkin enemmän lisäämään vauhtia huomaamatta. Juoksun alku oli Anun mainostamaa pelkkää alamäkeä ja ensimmäinen kymppi tuntui erittäin hyvältä. En vaan pystynyt alkamaan hidastamaan vauhtia, kun nautin juoksusta ja koin siinä vaiheessa ettei tässä pelkässä alajuoksu maratonissa tule mäkiä (tämä illuusio loppui myös lyhyeen). 
Koti Suomessa olin alkanut tekemään pidempiä juoksuja valmistautuakseni tähän juoksuun. Suunnitelmana oli juosta enemmän kuin mitä sitten tuli juostua. Pisin matkani oli arviolta puolikkaan maratonin verran ja muistan tästä vain sen että jalkojen särky alkoi tulemaan siinä vaiheessa lisääntyvästi. Tämä sama kaava toistui nyt, mutta jalkojen särky tuntui tällä kertaa monta kertaa pahemmalta. Kova asfaltti, lämmin pukeutuminen ja alun kova vauhti alkoivat kostautua juurikin matkan puolivälissä. En kokenut olevani väsynyt, kroppani tuntui oikeastaan hyvältä. Pääni halusi mennä samalla vauhdilla kokoajan, mutta jalkojen särky ja kerrospukeutumisesta aiheutuva kuumuus alkoivat syömään vauhtiani metri metriltä. Siinä kokeneet Team Raholan jäsenet alkoivatkin menemään menojaan ja jäin jälkeen. Jalkojen särky tässä vaiheessa alkoi syömään itseäni henkisesti paljon ja kyseenalaistin maaliin pääsemisen ensimmäistä kertaa. Hyvä alku ja yhtäkkinen stoppi tulivat suurena shokkina että olin varma etten tästä ainakaan juoksemalla maaliin enää pääse. 
Kokeneempia Team Raholan jäseniä.

    


Sitten takanani kuulin tutun äänen, kun Kaj tuli ja kysyi vointia. En muista tarkalleen mitä sanoin mutta luultavasti teksti ei ollut kaunista. Kaj alkoi tsempata minua ja sai minut juoksemaan hänen takana. Jalkojen särkyyn Kaj antoi buranan (minkä vaikutuksesta en ole vieläkään varma auttoiko), mutta buranaa tärkeämpänä sain henkisesti koottua itseäni sen verran että lopetin kävelyn ja aloin juoksemaan taas. Tunsin joka askeleella viiltävän säryn, mutta jaksoin kuitenkin mennä eteenpäin Kajn jutellessa kaikenlaista. Maisemat joita olin aikaisemmin ihaillut eivät kiinnostaneet yhtään. Ainoa tavoite oli vaan päästä perille. 

Kaitsu piti koko matkan peukkuja

Kajn kello piippasi aina kilometrin välein, joten tiesin meidän etenevän kohti päämäärää. ”Yksi kilometrin kerrallaan” Kaj sanoi matkan aikana, kun jatkoimme juoksua. Sitten alkoivatkin ylämäet. Myönnän että ylämäkeä toisensa perään mennessäni Anun puheet ”pelkästä alamäestä” tuli kirottua hyvinkin syvälle. Anun lupaama hauska reissu ei tässä vaiheessa vastannut enää todellisuutta. Arvostus tätä supernaista kohtaa alkoi kuitenkin kilometrien jälkeen lisääntyä. Tää nainen juoksee näitä kuitenkin melkein viikoittain. Markus, sanon tämän kaikella kunnioituksella, naisesi on hullu.

Antaa mennä kun on alamäki


Lopulta alkoi viimeinen 10km. Oikea reiteni alkoi tässä vaiheessa jomottamaan krampin tulon merkiksi. Teiden reunassa ihmisiä näkyi venyttelemässä hyvinkin paljon. Aloin todella huolestumaan että juoksuni saattaa kramppiin päättyä, mutta sitten alettiin tulemaan kaupungille ja kaikki muuttui. Ihmisten määrä lisääntyi ja kannustusta alkoi tulemaan lisääntyvästi. sain itseluottamusta sen verran että aloin uskomaan pääseväni maaliin asti. Nyt aloin todella nauttimaan juoksemisesta kun ihmisten äänet yltyivät mitä lähemmäksi maalia tulimme. En tiedä oliko se adrenaliinia vai endorfiinia mutta mieliala alkoi kohota ja huomasin vauhdin lisääntyvän. Krampin tulosta ei ollut enää mitään tietoa. Maalisuoralla muistin vain sen että oloni oli helpottunut ja iloinen. En ajatellut maratonin olevan tämmöinen tunteiden vuoristorata, jossa mielialat vaihtuvat epätoivon ja loistavan fiiliksen välillä. Maaliin tulimme Kajn kanssa, ja kiitän vielä kerran sinua. Ilman sinua olisin luultavasti jäänyt matkalle. Puolet juoksustani juoksit puolestani antamalla itseluottamusta juuri oikealla hetkellä. 
Kokonaisuudessaan maratoni oli opettava kokemus ja haluan uudestaan tämän matkan juosta. Kiitän matkan järjestämisestä Anua ja Markusta. Teitte tämän eteen hirveän määrän töitä ja olen iloinen saadessani olla mukana tässä. Kaikille muille matkalle olleille sanon myös kiitos, loistavia tyyppejä olette kaikki! Näemme toivottavasti uuden maratonin muodossa lähitulevaisuudessa. J

Onnellinen maratoonari


Raportin kirjoittanut: Juho (Marjomäen sanoin, yksinkertainen maratoonari). 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti