Heinin eka kerta

Ibiza maraton 18.4.2026 

 

Niin saapui se kauan odotettu ja jännitetty päivä, kun koko talven kestänyt treenikausi päättyi ja hyppäsin Team Raholan mukaan matkalle kohti Ibizaa ja ensimmäistä maratoniani. Jokelan tiimin Minna ja Jarkko olivat houkutelleet minut edellisenä kesänä mukaansa tälle kreisille matkalle. Aluksi idea olikin hauska: Ibizan aurinkoa, bistroja, sangriaa ja biletystä. Hiukan myös juoksua välillä. Talven edetessä koko homma alkoi kuitenkin konkretisoitumaan, kun lenkille pitikin lähteä viikko toisensa perään, aina uudestaan ja uudestaan. Arki piti uudelleen rytmittää siten, että kaikki juoksulenkit mahtuivat viikko-ohjelmaan ja että palautumisellekin jäisi aikaa. En ole koskaan ollut mikään urheilija, eikä minulla ollut oikein minkäänlaista aiempaa kokemusta pitkäjänteisestä valmistautumisesta, joten ostin Juoksuklubin verkossa toimivan Maraton-valmennuksen, mitä orjallisesti noudattamalla yritin viedä treenikauden läpi ja luottaa prosessiin. 

 

Kevätauringon lämmittäessä treenikilometrejä oli takana jo pitkälle yli 700, kun pienet epäilykset alkoivat nostaa päätään. Olisiko minusta tähän? Mitä jos en selviäisi haasteesta? Pettäisinkö itseni, entä kaikki muut? Mitä jos kisapäivänä tapahtuukin jotain odottamatonta? Mitä jos pää ei kestä, tai sitten maha? Miten voin valmistautua, kun en edes tiedä, mihin olen ryhtymässä? Mentorini Jarkko kuitenkin totesi, että turha murehtia liikaa, todennäköisesti vastaan tulevat yllätykset ovat sellaisia, mitä en ole edes osannut ajatella etukäteen. Niitä kuulemma tulee kokeneemmillakin juoksijoilla. Täytyy sanoa, että eipä olisi Jarkko voinut lopulta paljon enempää olla oikeassa!  

 

16.4. starttasi noin 30-henkinen ryhmämme kohti Ibizaa. Aivan kommelluksitta ei reissuun lähtö sujunut, sillä lentoyhtiö ilmoitti edellispäivänä menolentojemme peruuntuneen. Vasta myöhemmin sain tietää, miten lähellä koko reissun peruuntuminen oli ollut ja miten valtavan suuren työn reissun järjestäjät olivat tehneet, että kaikkien lennot saatiin lopulta uudelleen reititettyä ja oikeasti pääsimme matkaan. Oma matkareittini kulki Riikan kautta Zürichiin, missä vietimme kauniin keväisen päivän. Zürichistä suuntasimme illan koittaessa vielä jatkolennolle kohti Ibizaa. 

 

Team Raholan porukkaa expossa kilpailua edeltävänä päivänä

Varsinainen H-hetki eli juoksupäivä osui lauantaille. Ehdimme siis viettää ennen juoksua yhden kokonaisen päivän totutellen Ibizan kesäiseen keliin. Lämpötila pääsi hiukan yllättämään, lämpömittarin kiivetessä päivällä jopa 26–27 asteen lukemiin. Olosuhteet olivat siis varsin erilaiset kuin, missä olin läpi talven Suomessa treenannut. Tämä vähän arvelutti minua ja ilmeisesti muitakin osallistujia. Myös kisajärjestäjän pari päivää aiemmin ilmoittamat ohjeistukset kisaan lähdöstä ja tiukoista cut off -ajoista saivat mielen levottomaksi. Olipa viiden ja puolen tunnin maksimisuoritusaikakin yhtäkkiä lyhentynyt viidellä minuutilla. Tässä vaiheessa useampi ryhmäläinen päätyi vaihtamaan koko maratoninsa puolikkaaseen. Varmasti sanomattakin selvää, että tämä ei varsinaisesti lisännyt omaa uskoani suoritukseeni.

  

Kisa-aamuna omat fiilikseni olivat tosi sekavat. Jännitti, pelotti, kauhistutti ja vähän myös kaduttikin se, mihin olin ryhtymässä. Sain kuitenkin ryhmän kokeneilta juoksijoilta paljon kannustusta ja tsemppiä ja pikkuhiljaa ryhmän yleinen hyvä ja odottava fiilis tarttui minuunkin. Kun iltapäivästä odottelimme lähtöpaikalla kisan starttia, oli oma mielenikin jo innokas, tarmokas ja malttamaton.

 

Jarkko ja pinkit leidit starttitunnelmissa. Vielä vähän hymyilytti.

Kilpailun virallinen lähtöaika oli klo 15:45, päivän kuumimmalla hetkellä, kun kisan kovin kaksikko starttasi lähtöviivalta. Tiedossa oli, että omakin ajanottomme alkaisi samalla hetkellä, vaikka lähtökarsinamme oli hyvän matkaa lähtöviivan takana. Ensimmäisen cut off -pisteen tiukka aikaraja jännitti ja sujahdimme vaivihkaa Minnan ja Jarkon kanssa hiukan nopeampien lähtökarsinaan, mistä lähtöviivalle kului aikaa enää vain reilun minuutin verran. 

 

Kisan alkaessa kuuma keli tuntui pitkän talven jälkeen yllättävän rankalta. Ensimmäisen 10 kilometriä juoksimme itsellemme aivan liian kovaa vauhtia, koska ensimmäiselle ajanottopisteelle oli aikaa selviytyä 75 minuuttia. Tai meidän tapauksessamme alle 74 minuuttia ja matka oli pääasiassa ylämäkeä. Juoksimme viiden tunnin jäniksen tahdissa ja saavutimme cut off –pisteen kaksi minuuttia ennen sen sulkeutumista.

  

Ylämäki jatkui ja niin jatkui myös pakahduttava kuumuus. Oma vointini oli hyvä, sykkeet pysyivät yllättävän maltillisina ja askel keveä. Teiden varsille oli kerääntynyt ihmisiä katsomaan ja kannustamaan. Vamos vamos –huudot kannustivat jatkamaan. Jossain 10 ja 15 kilometrin välillä Minna ja Jarkko jäivät pitämään omaa huoltoaan tien varteen, joten hölköttelin hissukseen eteenpäin ajatellen heidän ottavan minut kiinni viimeistään seuraavassa huollossa. Tällä välillä saavutin juoksuporukkamme tehokaksikon Lean ja Susannan ja heidän mukanaan juoksinkin aina seuraavaan 15 km:n huoltoon asti. Sain näiltä juoksun konkareilta hyviä vinkkejä ja ohjeita loppumatkaa varten. Mieleeni jäi neuvo siitä, että koko matka kannattaa omassa mielessä palastella viiden kilometrin pätkiin ja pitää laskua siitä, kuinka monta pätkää on jo takana päin, sen sijaan, että keskittyisi siihen, paljonko matkaa on vielä edessä. Tämä osoittautuikin ihan loistavaksi neuvoksi.

      

Huollon jälkeen tuntui, että homma sujui ja jaksaisin hyvin ja helposti. Mieli oli hyvä, askel kevyt, sykkeet sopivat eikä kuumuuskaan enää niin vaivannut. Olin ennen reissua kolunnut City Marketin Candy King -laatikoista kaikki omat suosikkini ja pussittanut niistä 60 gramman herkkupusseja evääksi juoksureissulle. Söin karkkia, kuuntelin musiikkia ja nautin huikeista maisemista. Tämä oli ehdottomasti maratonini kohokohta. Vamos vaan! 

Ibiza tarjoili upeita maisemia, vaikkei niistä juoksun 
aikana hirveästi ehtinytkään nauttimaan.

 

Hetkessä tunnelma kuitenkin muuttui, kun Maria juoksi takaani ja huikkasi, että nyt menee tytöt homma minuuttipeliksi. 20 kilometrin cut off-pisteelle oli matkaa vielä useampi kilometri ja aikaa enää noin 15 minuuttia. Tungin karkit taskuun, lopetin chillailun ja lähdin juoksemaan aikaa vastaan. Ylämäki oli ehkä reitin jyrkimpiä ja sen jälkeen reitti ohjautui Santa Gerturdis de Fruiteran kylään. Edessä juokseva mies muljautti nilkkansa katukiveyksen reunaan ja hänen matkansa katkesi siihen.  

 

Kahdenkymmenen kilometrin huolto tuli vastaan, mutta siellä leviteltiin vain käsiä. Tarjolla oli enää limaisia banaaneja. Vesi oli loppunut jo aikoja sitten. Nappasin banaanin ja jatkoin hullua juoksuani kohti cut off-paikkaa, mitä ei vieläkään näkynyt eikä kuulunut. Aikaa oli reilu minuutti. Yhtäkkiä roskisten takaa ilmestyi mies huomioliiveissä ja huitoi minut juoksemaan puiden välistä toiselle puolelle katua. Puiden takaa ilmestyi yllättäen toinen mies, joka ohjasikin takaisin toiselle puolen katua. Hypin reunakiveyksen yli sinne tänne ja tilanne oli outo ja kaoottinen. Yhtäkkiä edessäni seisoi kolmas mies kädet levällään, estäen matkani jatkumisen. Mies alkoi huutamaan minulle jotain espanjaksi, mitä en tietenkään ymmärtänyt. Yritin tarjota englantia vastaukseksi, mutta se ei toiminut. Kuuntelin hetken huutoa ja yritin näyttää kellostani, että se on nyt vasta, hetken seisoskelun jälkeen 18:15. Hän näytti omastaan, että kello on 18:15:45. Siinä vaiheessa taakseni alkoi kertyä muutakin porukkaa. Osa heistä ohitti toimitsijan ja osa joutui pysähtymään. Toimitsija kirjasi pysähtyneiden kilpailijanumeroita vihkoon.  

 

Varsinainen jännitysnäytelmä koettiin hetken kuluttua, kun viiden tunnin jänis saapui perässäni paikalle ja toimitsija pysäytti sekä hänet että hänen perässään tulevan joukon. Kädet huitoivat ja espanjan kielisiä puheluita soitettiin ympäriinsä, jäniksen ja toimitsijan riidellessä, saako matka jatkua vai ei. Paikalla oli tässä vaiheessa lisäkseni noin 20 muutakin juoksijaa ja heidän mukanaan saapui myös Maria, joka hetken tilannetta seurattuaan tulistui totaalisesti. Siinä jäivät toimitsijatkin toiseksi, kun Maria sadatteli kiukkuisena ja lähti jatkamaan matkaa. Säntäsin Marjan perään ja niin tekivät muutkin. Liekö kiukustaan voimia ja vauhtia saanut, mutta niin katosi Maria pieneksi punaiseksi pisteeksi horisonttiin ja jäin jatkamaan matkaani yksin ja epätietoisena siitä, olenko vielä mukana kisassa.  

Hetki minun jälkeeni oli myös Minna saapunut saman kiukkuisen ja huutavan toimitsijan kohdalle, joka käsivarresta kiinni pitäen oli ohjannut Minnan katukivetykselle istumaan. Siinä oli Minna istunut ja ihmetellyt hyvän aikaa toimintaa ja ohi juoksevaa ja osittain pysäytettyä porukkaa. Myös Jarkko oli tässä vaiheessa juossut rähjäävän miehen ohi pysähtymättä ja sen huomattuaan Minna oli päättänyt myös jatkaa matkaansa huolimatta uhkauksista jäädä ilman virallista aikaa, mitalia ja huoltoa. 

Minnan matka meinasi katketa 20km:n kohdalla.

Tässä vaiheessa kisaa itselläni oli tosi sekavat tunnelmat. En tiennyt olivatko Minna ja Jarkko päässeet jatkamaan matkaa. Eräs hollantilaisjuoksija oli ymmärtänyt toimitsijoiden puheesta sen verran, että kaikkien pysäytettyjen sirut otetaan pois toiminnasta eikä sijoitusta saisi, mutta juoksemista saisi jatkaa omalla vastuulla ilman huoltoja ja ilman vettä. En nähnyt tässä erityistä riskiä, koska tiesin ehtiväni seuraavalle huollolle ja ajanottopisteelle hyvissä ajoin ennen niiden sulkeutumista. Tässä kohtaa reitti kääntyi jo alamäeksi, aurinko ei enää polttanut ja väliaikavaatimukset olivat huomattavasti maltillisempia kuin reitin ensimmäisellä puoliskolla. Tosin etureiteni olivat alkaneet krampata huolestuttavasti tavoitellessani tuota maagista 20 kilometrin väliaikapistettä ja se lisäsi jännitysmomenttia huomattavasti. Osalla porukasta oli asiat vielä huomattavasti hullummin. Ohitin Lean, joka oli täysin ilman vettä tai ylipäätään minkäänlaista juomista, kun sitä ei edellisessä huollossa ollut tarjolla. Itse olin onneksi onnistunut säästämään toisen mukaan ottamani pullon lämmintä vettä ja pärjäilin sen turvin.  

 

Reitti kulki läpi maaseudun. Välillä näin matkan varrella vuohia ja pienistä bistroista huudeltiin kannustushuutoja viinilasien äärestä. Sain myös kotijoukoilta tasaiseen tahtiin kannustusviestejä kellon ruutuuni ja niiden perusteella tiesin olevani vielä reitillä tai ainakin mukana liveseurannassa. Nämä viestit osoittautuivatkin lopulta henkisesti tosi tärkeiksi, ja ehkä niiden voimin en edes harkinnut missään vaiheessa keskeyttäväni, vaikka raskasta oli.  

 

Reitti muuttui pikkuhiljaa kaupungiksi ja juoksin yksin pitkin juoksijoille rajattuja keskustan katuja. En nähnyt enää edellä menijöitä, enkä ollut tietoinen takana tulijoista. Fiilis oli omituinen ja hiukan jopa koominen. Tuntui kuin koko kaupunki olisi pysähtynyt seuraamaan minua ja juoksusuoritustani. Nauratti vähän, kun mietin kontrastia talven pimeisiin ja kylmiin juoksulenkkeihin pitkin Kangasalan autioita raitteja.

  

Yhtäkkiä toinen pohkeeni alkoi krampata varoittamatta ja pysähdyin sitä tien reunaan venyttämään. Siitä tienvarresta Lea korjasi minut mukaansa, tarjoili magnesiumia ja kannusti jatkamaan. Loppumatka meni kuin sumussa. Muistan 30 km:n kohdalla miettineeni, että 12 kilometriä jäljellä. Lyhyen pitkiksen mittainen matka. Kaikki alkumatkalla saadut hyvät neuvot olivat karisseet mielestäni. 

 

Laskeskelimme Lean kanssa välimatkoja ja aikoja ja keskustelimme  muun muassa siitä,  paljonko tulee jos 25 minuuttiin lisätään 15 minuuttia. Emme päässeet yhteisymmärrykseen. Aivot tuntuivat sulaneen eivätkä jalatkaan enää tuntuneet taipuvan polven kohdalta. Päätimme vain edetä niin nopeasti kuin mahdollista toinen toistamme kannustaen. Maaliin asti. Välillä kävelimme ja välillä taas juoksimme ihan hillittömiä minuuttiaikoja. Paljon kovempia kuin olin koko harjoituskaudellani juossut. 

 

Oma kelloni näytti 42 kilometriä hyvän matkaa ennen kuin ohitimme järjestäjän 41 km:n viitan. Tajusin ettemme ehtisi maaliin alle viidessä minuutissa. Silti jostain löytyi sisua yrittää. Reittiä oli alettu jo siivoilemaan pois ja puikkelehdimme ihmisten ja rullakoiden välistä rantabulevardille. Urheilukelloni tuumasi, että akku on lopussa. Niin oli omanikin. Rantakatu tuntui aivan järjettömän pitkältä. Maaleja oli monta peräkkäin ja meidän maalimme vasta aivan viimeisenä. Kun vihdoin näin maalikaaren päällä olevan juoksevan kellonajan, se näytti 5:25:32. Olimme myöhästyneet. Varsinaisen maaliviivan ylitin ajassa 5:25:45. 

 

Ajanylitys tietysti harmitti. 45 sekuntia oli niin lyhyt aika että olisin pystynyt kirimään sen missä vain reitin vaiheella. Harmitti, kun reitillä oli ollut minusta johtumattomia hidasteita. Muutama minuutti minun jälkeeni myös Jarkko hortoili maalialueelle. Ilahduin että hän olikin ollut kisassa vielä mukana! Sen jälkeen heräsi huoli Minnasta, joka viestillä ilmoitti eksyneensä, koska reittiä oli jo kerätty pois ja kadut avattu autoilijoille. Mutta niin vain tämä hurjan sisukas nainen lopulta tuli Google Mapsin avustuksella maaliin asti. 

 

Lean kanssa taistelimme vuorovedoin viimeiset 12km.

Vasta seuraavina päivinä asia alkoi konkretisoitumaan mielessäni. Olin äärettömän helpottunut ja onnellinen siitä, että homma oli suoritettu. Olin lunastanut lupaukseni ja näyttänyt itselleni mihin pystyn. Monen suusta kuulin, ettei Ibizan maraton ollut mitenkään helpoimmasta päästä ja olosuhteet moneen muuhun juoksutapahtumaan verrattuna olivat rankat. Se sai suupieleni nousemaan entisestään. Taidan kulkea mitali kaulassa koko tulevan kesän!

Jälkikäteen hymy oli herkässä.

Heini