Loppuvuodesta 2025 sattumalta löysin somesta uuden mielenkiintoisen juoksutapahtuman Ilomantsissa ja siellä sattui olemaan yhtenä matkana tasan 50km, joka sopi minule mainiosti, kun itsellä on 50-vuotisjuhlat tänä vuonna. Sinne sitten ilmoa sisään ja varattiin hotellikin samalta istumalta Pogostan Hovista, joka osottautui loistavaksi valinnaksi. Aikaa tapahtumaan reilut 8kk ja kerkiäisin hienosti treenaamaan itseni hyvään kuntoon, jotta juhlajuoksu onnistuisi.
Kuukaudet kuluivat, ensimmäinen etappi oli huhtikuussa Ibizalla 22km helteessä ja se meni mukavasti. Seuraavaksi tuli toukokuussa Lamminrahkan 23km, joka osottautui todella raskaaksi ja nyt rupesi pelottamaan todella. Olin ihan lopussa, kun pääsin maaliin ja edessä olisi vielä tuplasti pitempi matka, jossa nousua tuplasti. Mitä ihmettä olen kuvitellut itsestäni, en oikeastaan edes harrasta juoksua, mutta silti olen ilmottautunut ultrapolkujuoksuun, ihan päätöntä touhua.
Seuraavaksi tuli 6.6. Sorvassa juhlajuoksu ja 30km, sen otin rennosti, korjasin pikkupojan polkupyörän ja tein kukkaseppeleen matkalla. Juhannuksena sauvakävelyä puolimaratonin verran ja siinä ne pitkikset sitten olivatkin. Heinäkuussä käytiin kerran viikossa tekemässä pikku mäkitreeniä sauvoilla, mutta sitten iski kuukauden flunssa ja treenit loppuivat siihen. Elokuussa Pogosta pyöri mielessä joka päivä kuristavana tunteena kurkussa ja pakokauhuna, etten selviä siitä. Edellinen Hetta-Pallas 66km meni tunnin yli aikarajan ja tiesin, että näin tulee tapahtumaan tälläkin kertaa, 12 tuntia ei tule riittämään.
Kisaviikolla tiistaina samassa tapahtumassa olevat yli 330km:n juoksijat lähtivät matkaan ja heidän etenemistä ja huoltojen kuulumisia ja päivityksiä reitiltä oli mukava seurata, pääsi itsekin tunnelmaan ja oma 50km rupesi tuntumaan aika vaatimattomalta matkalta heidän suoritukseen verrattuna. Takaiskua valmistautumiseen tuli, kun oltiin jätetty Noshtin urheilujuoman hankinta viimetinkaan ja se olikin loppu koko maasta ja oli pakko turvautua Hart Sportiin, sitä ostin kahta erilaista varmuudeksi. Perjantai aamuna lähdettiin autolla matkaan ja onneksi tehtiin urheilujuomaa jo matkalle, sillä se osottautui epäsopivaksi jo muutaman desin jälkeen. Marko röyhtäili repsikan paikalla ja minä päätin, etten uskalla itsekkään enää nauttia tuota myrkyn sinistä juomaa. Onneksi oli mukana vielä sitä toista, jota olin kokeillut yhden kerran 45min suorituksessa, eikä siitä koitunut ongelmia.
Perillä Ilomantsissa käytiin ensin kisapaikalla hakemassa numerot ja tarttui sieltä mukaan paitoja, lippiksiä ja tietysti myös pränikät polkujuoksutossut hyvästä tarjouksesta. Sitten hotellille, joka oli iloksemme kilometrin päässä kilpailun lähtöalueelta, ei sinne kehtaisi autolla aamulla ajella. Illalla käytiin sen verran kävelyllä, että totesin, etten kuitenkaan lähde matkaan uusilla tossuilla vaan vanhoilla luotto Hokilla. Ruokapaikkoja Ilomantsissa ei iltaisin juurikaan ole, mutta me söimme tullessa Joensuussa ja pärjäsimme huoltamon ja kaupan eväillä. Reput pakkasimme illalla valmiiksi ja viime hetkellä päätin muuttaa suunnitelmaa ja unohtaa kaikki Markuksen ohjeistukset urheilujuoman energian saannista. Otinkin urkkaa mukaan vaan lötköpulloon ja täytin rakkoon litran elektrolyyttijuomaa. Reppu painoi todella paljon ja tietysti keksin pihistää juoman määrästä, matkalla olisi kaksi vesipistettä ja kaksi huoltoa. Marko täytti rakkonsa kiltisti urkalla.
Aamulla normi aamutoimet, reput ja Johannalle sauvat mukaan ja kohti kisapaikkaa, kyydin pummasimme sopivasti lähtöä tekeviltä Ritvalta ja Heljältä, jotka yöpyivät samassa hotellissa. Ennen lähtöä Marko maistoi juomaansa ja totesi sen olevan todella pahan makuista, itse totesin saman omasta pullostani. Lisäksi tekemäni evässämpylät unohtuivat hotellille ja ostin hätäpäissäni juustosämpylän kantiinista, sen survoin vielä reppuun, josta saumaukset jo natisivat. Tiesin, että itselleni tulisi vielä hetki, jolloin mikään makea ei menisi alas ja sämpylä tulisi todella tarpeeseen.
Tapahtuma oli suloisen pieni ja meitä 50km:n lähtijöitä oli 134kpl, ei ollut liiaksi ruuhkaa eikä tarvinnut lähtökarsinaa taktikoida. Sauvat pidin käsissä lähdöstä alkaen noudattaen Lehtosen Marin neuvoa kaikkien mäkien tunkkaamisesta. Aikarajan ylittyminen vahvasti mielessä päätin juosta alussa kaiken mitä pystyn tuoreilla jaloilla ja varsinkin alamäissä ottaa helpot metrit pois. Alku olikin hyvin juostavaa ruohikkopolkua ja näyttävästi muovisiimalla merkattu, ei eksymisen vaaraa. Meillä on Markon kanssa taipumus eksyä aina ja kaikkialla, joten Markolla oli kellossa reittiopastus kokoajan päällä, varmuudeksi. Itseä vähän kauhistutti millä vauhdilla lähdin liikenteeseen, ajattelin, että väsytän itseni nopeasti ja matkasta tulee aivan hirveä, mutta samalla päätin, että nyt mennään, kun kerran kulkee. Silloin, kun en juossut niin nakuttelin sauvoilla vauhdikkaasti menemään ja varsinkin ylämäissä niistä oli todella paljon apua. Marko tuli perässä, ohjeistuksena oli ottaa kuvia, minä keskityin pelkkään etenemiseen. Välillä reitillä tuli vastaan väsynyttä väkeä 330km:n ja 180km:n menijöitä, heitä oli mukava kannustaa maalia kohti. Jostain syystä Marko kompastelee takana ja kiroilee joka kerta. Seitsemännen kirosanan kohdalla päätetään lahjoittaa euro jokaisesta sanasta kodittomille kissoille, jotka ovat lähellä sydäntäni.
Noin 15km:n kohdalla päästetään kolme ehkä alle 30-vuotiasta nuorta miestä ohitse ja siinä jotain vitsaillaan heidän kanssaan. Ensimmäinen vesipiste on 17km:n kohdalla ja pojat jäävät täyttämään rakkoja ja pulloja siihen. Me Markon kanssa mennään ohi, meillä juotavaa riittää, sitä ei ole vielä kummaltakaan paljoa kulunut. 21km:n kohdalla on eka huolto ja ahnaasti vedän ison mukin järjestäjän urheilujuomaa ja toisen pelkkää vettä. Kahvikin olisi maistunut, mutta ei jääty tussaroimaan. Banaani naamariin ja menoksi. Nyt edessä olisi jonkinlainen lenkki, joka 10km:n jälkeen tulisi samaan huoltopaikkaan. Siinä jossain kohdalla kompastun pahasti ja kaadun mahalleni maahan ja itseltäni pääsee ensimmäinen kirosana. Polvesta tulee vähän verta, mutta paikkausta se ei vaadi ja matka jatkuu. 25Km:n kohdalla suolisto ilmoittaa olemassa olostaan ja on pakko pysähtyä kyykkimään pusikkoon, samalla repusta buranaa ja imodiumia ja tossua toisen eteen. Urheilujuoma ei maistu yhtään, jollokset eivät maistu, elekrtolyyttijuomaa hörpin vastentahtoisesti ja ilokseni muistan sämpylän, se varmaan rauhottaisi hölskyvää mahaa ja se oli taivaallinen sämpylä. Pojat menivät taas ohi ja miettivät mennessään, että huollot taitavat olla heidän heikkoutensa. Hyväntuulisia heppuja, eivät selvästikkään kovin vakavissaan suorituksensa kanssa. Kun päästiin huoltoon pojat istuivat maassa ringissä ja lepäilivät antaumuksella, yksi heistä tuli kertomaan, että 17km on pisin matka, mitä on aiemmin juossut ja nyt on takana jo 30km ja autollehan jaksaa aina palata.
Itse kaadoin lötköstä nyt juomattoman urkan pois ja otin vettä tilalle. Urkkaa oli kulunut 2dl, sori Markus! Banaani suuhun ja kotimatka alkaa, pojat jäivät elpymään. Matka oli selkeästi vaikeutunut, mikään energia ei maistunut, tullessamme vesipisteelle, josta oli vielä 17km maaliin Marko mietti ottavansa vettä lötköpulloon, mutta kielsin ottamasta, kyllä meille tämä mun puoli litraa riittää vakuuttelin. Se oli virhe, meillä molemmilla tuntui olevan kova jano kokoajan ja vesi hupeni uhkaavasti. Onneksi mulla oli vielä rakossa elekrtolyyttejä ja Markolla herkullista urkkaa, joka kuulemma muistutti kiljua siinä vaiheessa. Välillä mietittiin, että missäköhän pojat ovat ja odotettiin, että kyllä ne kohta meidät ohittaa. 12km ennen maalia lähestymme kahta hitaasti kiiruhtavaa selkää, jotka kohteliaasti väistävät meitä ja tunnistamme heidät viimeisiksi 330km:n menijöiksi, he ovat saksasta asti tulleet nauttimaan suomen luonnosta ja yllättävän fresheinä taittavat matkaa. Marko kertoi meidän seuranneen heidän etenemistään netistä ja kertoi heidän olevan supersankareita. Miehet ilahtuivat ja toivottavasti saivat ripauksen hyvää mieltä ja energiaa.
Meillä alkoi toivo herätä, että ehkä kerkiämme maaliin ennen pimeän tuloa ja mukaan otetut otsalamput saavat jäädä reppuun. Päivän vähän hämärtyessä muutama hyttynen inisi korvassa, mutta muutoin itikoita ei ollut ollenkaan, mikä oli positiivinen yllätys. Muutama kilometri ennen maalia hakkuuaukealla oli nii herkullisen näköisiä puolukoita, että niitä pysähdyin ahmimaan, mitään en ollut syönytkään viimeiseen 20km:n. Ne olivat todella hyvänmakuisia eivätkä yhtään happamia. Markolla meni hermo ja hän patisti minut eteenpäin ja kertoi, että meillä on mahdollisuus päästä alle kymmenen tunnin maaliin, jos lopetetaan marjastaminen. Tämä tieto antoi uutta puhtia sauvomiseen. Ennen maalimutkia ja suoraa reitillä oli loputtoman pitkä kapuaminen Parppein vaaran päälle eikä sauvoistakaan enää tuntunut olevan mitään hyötyä, olin pohjattoman väsynyt ja reidet ja pakarat ihan tyhjät. Mutta maaliin tultiin juosten kilpaa täysillä ja nauraa räkättäen. Ajassa 9:50:20, joka oli todella paljon parempi aika, kuin olin uskaltanut kuvitella. Pojatkin sieltä tulivat häviten meille 6 minuuttia, mutta tulivat silti. Sitkeiden saksalaisten aika oli yli 104 tuntia.
Maalissa oli sauna ja suihkumahdollisuus, mutta minulle maistui lihasoppa ja köpöttely kipeillä jaloilla hotellille suihkuun. Kauppaankin kerittiin yöpalaa ostamaan. Hotellilla purin reppua ja huomasin, että olin juonut rakkoni tyhjäksi, eli juotava oli riittänyt ihan juuri ja juuri. Markolla oli kiljua vielä 1,5 litraa jäljellä, eli hän oli juonut sitä vain 0,5 litraa koko matkalla. Päätettiin lopettaa rakkojen käyttö kokonaan ja satsata tulevaisuudessa pelkkiin lötköihin.
Ihan loistava päivä ja tapahtuma. Mielestämme tapahtuma oli hyvin järjestetty ja reitti huolellisesti merkattu. Reitti oli kaunis kulkien välillä harjulla kahden vesistön välissä ja välillä suomaisemassa pitkospuilla. Ilomantsissa ihmiset olivat todella välittömiä ja mukavia. Meillä kävi tuuri kelin suhteen, ilma oli aurinkoinen, mutta ei liian kuuma. Polut olivat kuivat ja juostavat.
Seuraavana aamuna nautimme hotellin loistavan aamupalan ja ajelimme 20km kuuluisalle Kaunisjärvelle uimaan ja elvyttämään palautuvaa kroppaa. Siitä Parppein pirtille syömään Karjalainen pitopöytä kaikkine herkkuineen ja kotimatka sai alkaa. Jos mietit Pogosta Ultra Trailiin osallistumista niin suosittelen tekemään hotellivarauksen ajoissa, huoneita ei kahdessa hotellissa montaa ole ja Joensuuhun on 75km matkaa. Tapahtuma tulee varmaankin kasvamaan tästä.
Ainiin ne kissat. Lahjoituspottiin kertyi lopulta 30e, valtaosa Markolta, minä en jostain syystä poikkeuksellisesti tällä reissulla kironnut paljoa.
Teksti: Johanna Silvennoinen
Kuvat: Marko Silvennoinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.