Pomarkku – matka kohti haaveita

Virpi ja Susanna taittoivat ensimmäisen kerran puolimaratonin selän joulukuussa juostulla Pomarkun maratonilla. Tässäpä hieman tyttöjen tuntemuksia tuosta hienosta kokemuksesta:

Grilliltä ekalle puolikkaalle

Pomarkun maratonille lähdimme kello kahdeksan aikaan Pizpalalta, vahvuutena oli 4puolikkaan tarpojaa ja 2kokonaisen raatajaa. Autoihin jakauduimme matkojen perusteella. Johanna H. punaiseen paholaiseen istuutui Sirpa, Susanna ja Virpi. Mikan kyytiin hyppäsi Tiina Hä. Matka alkoi rattoisalla rupattelulla, mitä nyt pientä jännitystä ilmassa. ”Tuliko kaikki mukaan” ja muita paniikki ajatuksia käväisi mielessä. Muut Pomarkun taapertajat tulivat paikalle omia reittejään.

Saavuttuamme pelipaikalle keli oli melko tuulinen ja pakkasta oli muutaman asteen verran. Nopeasti saimme haettua kisanumerot ja lähdimme kohti pukuhuoneitta lämmittelemään sekä vaatteiden vaihtoon. Siinä alkoi kisajännitys nousta ja ajatuksissa käyntiin läpi ohjeita, joita saatiin Anulta ja Markukselta.  J

Kymmenisen minuuttia ennen starttia, lähdimme porukalla kohti lähtöpaikkaa. Johanna kysyi meiltä ensikertalaisilta, mikä oli jännitysaste. Molemmat vastasimme 7-luokkaa. ;) Tuuli osu lähtöviivalle niin hyvin, että menimme suojiin paikallisen yrityksen katoksen alle. Sitten tulikin jo aika lähteä lähtöviivalle, onnittelut vielä kaikille ja matkaan. Lähdimme juoksemaan omaan tahtiimme, sitä normaalia lenkki vauhtiamme.

Virpin ja Susannan tyylinäyte puolikkaalta

Juttelimme niitä näitä ja äimäilimme tapahtumaa, sai nähdä vaikka minkälaista juoksijaa ja juoksutyyliä. Ensimmäinen kierros meni ihmetellessä maisemia ja tarkastellen reittiä. Yht’äkkiä näimme sillan jälkeen istuvat tontut, joista Mari mainitsi, tosin tontut olivat melkein lumen peitossa.  :D Muutenkin muistelimme muiden tarinoita kyseisestä reitistä.Toinen kierros meni samaa rataan, hieman geelejä naamaan ja nesteytystä. Toisen kierroksen aikana huomasi tuulen purevuuden paremmin, parilla suoralla tuuli viilsi naamaan ja pöllytti lunta katoilta, niin ettei hetkeen meinannut nähdä. Keskityimme vain taivaltamaan eteenpäin ja pitämään vauhdin ja sykkeet rajoissa.

Kolmannen kierroksen aikana näimme tiimiläisistä, kokonaisten juoksijoita ja heidän kannustus antoi potkua matkaan. Ajatukset olivat välillä ”vielä viimeisen kerran meidän täytyy juosta tää suora”. Viimeiselle kierrokselle lähdimme asenteella, että nyt kiristetään tahtia ja annetaan mennä. Huolto pisteen jälkeisen mäen jälkeen ohitimme papparaisen, joka huuteli meidän perään ”minnekkäs ne tytöt on menossa?” ja tuntui hyvältä huutaa takaisin ”MAALIIN”, papparaisella oli edessä vielä puoltoista kierrosta. Tahti kiristyi koko ajan, mutta meno säilyi rentona. Viimeisen alamäen jälkeen otimme kunnon maalisuora sprintin. Vauhti oli sen verran hurjaa, ettemme meinanneet pystyä kääntymään maaliin.  Maalissa saimme mitalit käteen ja setä halusi ottaa kuvat, siihen heti tuumasimme yhteiskuva. 

Tytöt tyylikkäässä yhteiskuvassa. Kuvaaja: Setä

Suskin mietelmät:

Juoksu sujui alkuviikon epäonnistuneista lenkkiyrityksistä huolimatta hyvin, vaikka polvi se ilmoitti itestään jo 2 kierroksen jälkeen. Alkujännityksen jälkeen matka oli oikein mukavaa juostavaa ja Virpin kanssa meillä oli rento ja hyvä vauhti, tosiaan kun jälkeenpäin puhuttiin niin olishan tuon vähän nopeamminkin voinu vetästä!! (tavoitteita seuraavalle!!) :D Juoksun jälkeen tosi hyvä olla vaikka kävely ei ihan sujunutkaan polven takia. Kiitokset Johannalle kyydistä!! =)

Virpi mietelmät:

Juoksun jälkeen tunne oli eufoorinen, mä tein sen. Kaikista upeinta oli, että juoksu sujui ilman mitään ongelmia ja palautuminen alkoi heti miten. Siinä jopa pystyi naureskelemaan, että olisi ollut paukkuja näköjään juosta nopeampaa. Suurin itselle merkitsevä asia, oli itsensä ylittäminen. Päätös juosta Pomarkun puolikkaan syntyi, ensimmäisen pitkän lenkin jälkeen 19.11, sitä ennen olin ajatellut juosta puolikkaan tulevana kesänä. Kiitos Suskille, kun ”pakotti” mukaan!  ;)