tiistai 11. elokuuta 2015

Pyhä Tunturi Maraton 8.8.2015

Minä, Lapin luontoa ja maisemia rakastava ihminen, innostuin Anun ideasta lähteä valloittamaan Pyhä Tunturia maratonin merkeissä. Mielikuvissani näin jo ne kauniit maisemat ja haistoin luonnon raikkauden. Tuonne on siis päästävä. Laitoin heti osallistumismaksun sisään ja ilmoittauduin mukaan ryhmään. Nyt oli jälleen jotain jännää mitä odottaa, sillä sen tiesin tässä vaiheessa, että haaste ei ole helppo.

No, aika kului nopeasti ja matkaan lähdettiin pienellä viiden tiimiläisen ryhmällä. Matkassa mukana oli siis Anu, Tiina, Jaana, Juhani ja minä (Mari) tietenkin. Perjantaina 7.8 aamulla, kun pääsin yövuorosta töistä, oli Anu, Tiina ja Juhani minua vastassa kotipihassa. Siitä sitten matkatavarat siirtyi rivakasti autosta toiseen ja sen jälkeen haettiin vielä Jaana. Näin päästiin ajoissa matkaan ja oltaisiin perillä niin, että ehdittäisi hakea vielä kisanumerot aamua varten valmiiksi. Matka sujui omalta osalta jotakuinkin niin, että välillä torkahtelin yön valvomisen jättämän väsymyksen johdosta ja välillä taas yritin olla mukana keskusteluissa huonolla menestyksellä. Matkalla teimme kolme pysähdystä huoltoasemille, jotta päästään jaloittelemaan sekä syömään. Tottahan joka kerta piti käydä myös ”tyhjennyksellä” koska nesteitä joutui juomaan paljon, sillä lauantaiksi oli luvattu suhteellisen lämmintä ilmaa. 

Useiden autossa istuttujen tuntien jälkeen saavuimme vihdoinkin perille Pyhälle. Maisemat oli upeat, eikä edessämme kohoava tunturi helpottanut jännityksen tunnetta yhtään. Oikeastaan siinä kohtaa alkoi vasta tajuamaan, että nyt taitaa olla tosi kysymyksessä. Haastetta siis tulee riittämään huomiselle. Siinä vielä yritettiin huumoria heitellessä lieventää jännitystä mutta se taisi jäädä yritykseksi. Itsellä ainakin oli isoin perhosparvi vatsassa kuin koskaan. Suoranainen epäusko alkoi hiipimään mieleen, koska omat treenit on ollut mitä on pienien jalkavaivojen takia. Anun sanat kaikui korvissa: näillä mennään mitä on!! 

Numeroidut tiimiläiset
Ennen hotelliin menoa haimme heti kisanumerot ja sen jälkeen etsimme vielä auki olevaa kauppaa. No semmoinen löytyi kisa-alueelta mutta ovet oli sulkeutunut jo kello kuusi. Jouduimme siis ajamaan 20 lisäkilometriä lähimpään auki olevaan kauppaan, mutta meitäpä ei pikku lisänypäys haitannut vaan käytiin hakemassa ”lähikaupasta” kaikki tarvitsemamme eväät. Matkalla saatiin pongattua poro parikin. 

Hotellihuone oli kivan viihtyisä ja sijaitsi ihan lähtöalueen vieressä. Iltapalan jälkeen menimme ajoissa nukkumaan ja keräämään voimia aamun haasteeseen. Säätiedotus oli luvannut tässä vaiheessa voimakkaita ukkosia ja ukkoskuuroja. Kyllä pisti miettimään, että mitä ihmettä sitä päälleen pukisi ja mitä sitten jos ilma muuttuu tunturissa jopa vaaralliseksi. Jännitys nousi taas ihan uudelle tasolle. Onneksi olin niin väsynyt, että sain yöni nukuttua kunnolla. 

Väsynyt matkustaja
Aamuherätys oli siinä seitsemän aikaan. Viisikko alkoi pakkamaan aamupalan ohella juomareppujaan. Juhanikin oli ottanut mukaan ”ison” yhden litran juomarakon. Pussin täyttö tuotti hieman ongelmia ja ensimmäinen lasti taisikin tyhjentyä Juhanin reppuun. Anun äidillisillä ohjeilla homma kuitenkin onnistui ja Juhani sai juomat matkaan mukaan + lisäpullon, sillä 1 litra ei tule riittämään nopeajalkaiselle miehelle. Reppuihin pakattiin juoman lisäksi myös geelejä, möllyköitä, suolaa ja vähän kaikkea mitä nyt kukin kuvitteli matkan varrella tarvitsevansa. Aamupalallakin tapahtui, koska meidän keittiöihme Juhani järjesti Hells Kitchenin räjäyttämällä puuronsa mikroaaltouuniin. Siinä sitä oli sotkua kerrakseen, mutta siivoamallahan moisesta selvisi. Ehkä tästä huomaa, että jännitystä oli ilmassa enemmän kuin paljon. Aamun sählinkien jälkeen olimme valmiita siirtymään viivalle. 

Juhani on ajastanut mikron
Lähtöpaikalla nähtiin tuttuja Häjyjen porukasta ja siinä toivoteltiin tsempit molemmin puolin. Elisakin sieltä pongattiin kisatunnelmissa. Asetuimme jälkimmäiseen lähtöryhmään odottamaan lähtölaukausta. Olimme sopineet ennalta että matka taivallettaisiin yhdessä. Paisti tietty Jaana, joka oli osallistunut puolikkaalle ja taivaltaisi reitin yksikseen siitä nauttien. 

Tiimiläiset ja Häjyt

Elisa aurinkoisena
Vihdoinkin päästiin matkaan. Sykkeet huiteli jossain todella korkealla, sen tunsi pumpussa. Jalat tuntuivat kahdelta tonnin painavilta ratapölkyiltä. Voi voi, mitä tästä tulee, oli ensimmäinen ajatukseni. Luulot otettiin pois kisaväestä heti reitin alussa kun kohtasimme liukkaan ruohikkoisen nousun. Pumppu hakkasi kovaa, jalat hapotti ja hiki puski. Onneksi mäki ei kuitenkaan ollut mikään mahdoton ja sen jälkeen alkoikin hieman tasaisempi osuus ennen rappusia. Takki oli pakko riisua tässä vaiheessa pois, sillä lämpötila nousi takin sisässä sietämättömäksi. Keli oli usvainen, kostea ja lämmin. Mietittiinkin että hälveneekö sumu missään vaiheessa ja jääkö maisemat siten näkemättä. No kyllä se sumu hälveni ja keli muuttui upeaksi. Aurinkoa ja pilvien tuomaa varjoa saatiin sopivassa suhteessa. Ukkosen vaaraa ei vielä näkynyt missään. 

Matkaan lähdettiin pikku usvassa

Juhani opastaa: 1. tilkka vettä reppuun 2. räjäytä aamupuuro mikroon ja sitten baanalle

Matka eteni rauhalliseen tahtiin. Anu otti kuvia minkä kerkesi. Kivikkoiset kurut ja tunturin maisemat olivat upeat. Matkan edetessä maasto muuttui koko ajan haasteellisemmaksi. Oli juurakkoa, kiviä, kiviä, kiviä ja pehmeää alustaa, suota, kuraa, kiviä jne. Tähän settiin tietenkin lisätään ylä- ja alamäet niin reitin haastavuus oli tullut melko nopeasti selväksi. Anun ja minun lenkkarivalinta ei osunut ihan nappiin. Brooksit on parhaat, mutta ei ehkä kuitenkaan polkujuoksussa. Joka kivi tuntui jalkapohjassa ja nilkat muljui minne sattui. Kai se huippuryhmä vetää tämmöisen vaikka paljain jaloin, mutta amatöörillä pitää olla varusteet kunnossa. Alusta todella alkoi tuntumaan nivelissä ja käymään muutenkin voimille. Huomaa että polkujuoksu vaatii oman harjoittelunsa kyllä. Mutta matka eteni, ja juttu lensi muiden matkaa taivaltavien kanssa. Maanviljelijä Savostakin hauskuutti meitä pitkän pätkän, kiitos hänelle siitä. Loistavaa kannustusta ja tsemppiä saatiin myös jokaisella huoltopisteellä. Reittikin oli muuten merkattu todella huolellisesti. Ei ole varmasti ollut sekään helppo rästi. 

Juokse tässä nys sitte

Marilla edessä pari selkää

Eksymisen vaaraa ei ollut
Oltiin tultu jo pitkälle yli puolen välin kun huomasin, että Anu ja Juhani meni edellä omaa kevyttä tahtiaan ja minä painavine jalkoineni yritin vaan selviytyä. Tiina pysyi takanani jutellen mukavia positiivisia asioita….niin kuin aina, ja ei silläkään puheesta päätellen tainnut tuntua matkanteko yhtään missään. Anu poimi mustikoita suuhunsa ja odotteli välillä häntäpäätä ja näin saatiin hetkeksi ryhmä kokoon. Olihan se itsekin pakko parit mustikat maistaa aina kun ehti. Matkan taas edetessä huomasin, että nyt alkaa todella käymään työlääksi juoksu. Jopa tasaisilla osuuksilla pisti puuskuttamaan herkästi ja se teki olosta kyllä tukalaa. Tiesin että matkaa on vielä paljon jäljellä ja nousujakin on tiedossa. Ajatukset mitä päässäni pyöri, ei kestä päivänvaloa, mutta yksi ajatus ei mieleeni päässyt….luovuttaminen. Olin niin päättänyt, että tämän menen läpi vaikka mikä olisi ja tulisi. Välillä laskin kellosta että riittääkö järjestäjän rajaama aika minun vauhtiini. Laskujen mukaan riittäisi. Ei kun eteenpäin, askel askeleelta, päättäväisesti. 

Oli tunturissa pari punatulkkuakin
Päästiin ihan 35 km kohdille kun saatiin ensimmäinen ja ainoa sadekuuro. Se tuli kieltämättä kuin taivaan lahjana virkistämään tuskallista olotilaa. Tosin sillä oli myös se vaikutus, että alustalla olevat kivet ja puiden juuret muuttui todella liukkaiksi. Jäykät jalat ei toiminut tässä vaiheessa toivotusti, vaan varpaiden kärjet hakkasi kiviin ja kompurointia tapahtui. Kerran menin ihan polvillenikin, mutta selvisin onneksi säikähdyksellä, sillä kivet oli todella teräväsärmäisiä. No, kaaduin minä kerran aikaisemminkin, mutta ei siitä sen enempää. Otti Anu ja Tiinakin lipat, joten en ollut ainoa :D Juhani sai 10 pistettä kun pysyi pystyssä koko matkan. 

Ja matka jatkuu ja jatkuu ja jatkuu….tää tuska ei lopu koskaan. Ja hei, missä ne hienot maisemat on??? huomasin että olen tuijottanut tunti tolkulla kivistä polkua. Kiviä vaan vilisi silmissä. Oli oikein pakko pysähtyä ja katsoa ympärille, että missä olen ja miltä ympärillä näyttää. No, sillainhan ne maisematkin sai näkyviin ja näkymät oli aina upeat. 

Välillä kannattaa pitää pää pystyssä
Vihdoin saavuimme viimeiselle huoltopisteelle, jonka jälkeen hölkättiin / käveltiin helppoa hiekkapolkua. No, minulle sekään ei enää ollut helppo, sillä pienikin nousu vei jaloista voimat ja hengästyin. Keuhkoparat teki hommia ihan tosissaan. Huh huh. Sitten alkoi se odotettu ja pelätty viimeinen nousu tunturin laelle. Pysähdyin pariksi sekunniksi ja katsoin korkealle ylöspäin. Siellä Anu viipotti menemään kevyen näköisesti. Itselle iski epätoivo. Korvien välissä kajahti muutama ruma sana ja sitten vaan tahdon voimalla nokka kohti nousua. Huoltaja siinä vielä tsemppasi ja kiitos siitä. Kaikki tsempit tuli nyt käyttöön. Nousu oli jyrkkä, kivinen ja haastava kaikkinensa. Jaloissa ei ollut voimaa. Tiina jutteli ja lauleskeli selkäni takana. Minä en pystynyt sanomaan kuin kaksi sanaa kerrallaan HUH HUH tai voi ”ruma sana”. Olin äärirajoilla. Pakko tehdä pysähdys, kaivoin kameran ja otin yhden kuvan selkäni takana avautuvasta maisemasta. UPEA! taas katse kohti nousua ja ratapölkkyä toisen eteen. Pään sisällä jylläsi tunteiden kirjo. Yhtäkkiä kuulin Anun huutelut että enää vain vähän ja tunturin huippu olisi saavutettu. Ääntä kohti ja otin kaikki viimeiset voimat käyttöön. Ja kun vihdoin pääsin tasaiselle, Anu tuli halaamaan, se oli virhe sillä minulta pääsi ensimmäinen itku. En voinut enää pidätellä. Anu komensi tylysti että kerää itses, maaliin on vielä matkaa. Kerää siinä nyt sitten itseäs. No, onnistuin saamaan sieluni kasaan ja matka jatkui jyrkkää alamäkeä kohti maalia. Alamäki oli todella jyrkkä ja haastava täysin jäykille jaloille. Jokainen askel oli mietittävä tarkkaan, ettei lipsahda ja lähde pyörimään pallona rinnettä alas. Alamäen puolessa välissä Anu pongasi poron. Siinä se pällisteli hullua menoa rinteessä. On se söpö eläin nappisilmineen. Liikkeessä oli pysyttävä eikä poroa sen enempää jääty ihastelemaan. Korviin kaikui jo kisa-alueen kuulutukset. Uusi tunneryöppy teki jo tuloaan. Äkkiä nyt vaan perille. Käsikädessä Anun ja Tiinan kanssa ylitettiin maaliviiva. Jaana juoksi kameran kanssa vierellä ja otti kuvia. Hän oli selviytynyt urakastaan upeasti. Maaliviivan ylitettyä tunne oli upean helpottunut ja itkuhan siitä sitten pääsi. Tähän asti elämäni kovin haaste ja selviydyin siitä. 

Nyt sitä juotavaa!


Me selvittiin!!!
Lopuksi pakko tiivistää tapahtunut näin: En todellakaan ilmoittautuessani tiennyt mihin olin pääni lykännyt. Kokemuksena tapahtuma oli ikimuistoinen. On liian aikaista sanoa lähdenkö enää koskaan moiseen koitokseen uudestaan. Aika tosin kultaa muistot, niin kehutaan. Olen voittanut itseni jossain mitä en vieläkään oikein ymmärrä. Ainoa minkä tiedän, on Team Raholan yhteishenki, kaveria ei jätetä periaate ja jokaisen oma tahdon voima. Näillä eväillä voi jokainen uskaltaa haastaa itsensä lajista riippumatta. 

Maratoninn päälle maistuu eväs. (Juhani ei kokannut)
Kiitos Anu kyydistä mennen tullen sekä kaikista järjestelyistä mitä onnistunut matka vaatikin. Ja tietenkin kiitos koko meidän viisikolle mukavasta matkaseurasta sekä tuesta että pääsin maaliin asti. Isot kiitokset kuuluu myös kaikille tiimiläisille jotka olitte hengessä mukana ja tsemppasitte viestein. Myös omat läheiset antoi voimaa selviytyä matkasta ehjänä. 

Niin ja ukkonen kolisteli vasta illalla kun olimme menneet jo nukkumaan, joten kelin suhteen meillä kävi mielettömän hyvä tuuri. 
Paljon olisi varmaan vielä kerrottavaa tapahtuneesta mutta tunnelmista sitten lisää yhteislenkeillä.

Yksi biisi muuten kiusasi matkan varrella ja siitä kiitokset kuulu Spaddulle: elämässä on kaikenlaista jyystöö, ei ikinä, ei ikinä enäääään!! :D Näissä tunnelmissa kohti uusia haasteita, mutta nyt on levon aika. Finlandia odottaa jo nurkan takana.

Lisää kuvia tästä click!

2 kommenttia:

  1. Onnea vielä kaikille Pyhällä olleille! Kaikki ei tuu helpolla ja välillä pitää haastaa itsensä kunnolla. Jäykkis, ihanaa olla sun matkassa ees korvamatona! ;)

    VastaaPoista
  2. Mari on ihan karaistua terästä! Nyt kolahtaa pää maahan kun pitää niin syvään kumartaa.

    VastaaPoista