Tule elävänä takaisin!

Wihan 100 kilometrin kisassa tulee täyteen kierros 27. Maalialueen aikaseuranta on armoton. Viimeiset kolme kierrosta minun tulee selvittää ajassa 01:06:59, jotta 11 tunnin raja alittuu.  Ei mahdotonta, mutta kun jaloissa on jo 90 km, tuntuu se kuitenkin kaukaiselta tavoitteelta. Samaa mieltä on myös järjestäjien tarjoama loppuaikaennuste. Varustaudun viimeisille kierroksille vesipullolla, jonka laitan juoksuvyöhöni. Taskuun loput nallekarkit ja käteen puolikas Gatoradea. Nyt ei ole enää aikaa jäädä notkumaan huoltopöytien luo, vaikka Minna jaksaa edelleen pitää huolta viimeisistä tiimiläisistä.

Hämärtyneessä illassa saan hetkeksi seuraa Team Raholan El Presidentestä. Edellinen havaintoni Markuksesta on, kun hän kävelee, mutta nyt hän on löytänyt uuden vaihteen. Myös minä yritän edetä liukkaammin. Kaksi kierrosta jäljellä ja aikaa 11 tunnin rajaan 00:43:37. Vauhtini on parantunut, mutta ei tarpeeksi. Markus lähtee omalle viimeiselle kierrokselleen ja sytyttää suihkumoottorit. Vanhalla lentokentän suoralla hän kiihdyttää kuin koneet joskus muinoin ja katoaa näkökentästäni.

Pian myös minun viimeinen kierrokseni alkaa. Hiekka tiimalasissa valuu nopeasti. Aikaa jäljellä 11 tunnin rajaan 00:20:46. Monelle juoksijalle tuttu henkien taistelu alkaa. Pää tai ehkä jalat, sanovat: ”Mennään rauhassa nautiskellen. Ei kannata vetää itseään henkihieveriin”. Ultraajan sydämeni kuiskaa kuitenkin, että: ”Ei mahdotonta. Mitäpä jos ottaisit kisan ensimmäiset Cokikset ja lopettaisit tuon surkuttelun. Nyt kaikki peliin”. Tunteet voittavat järjen, joten nappaan järjestäjien huollosta lasin Cokista. Sen jälkeen temponi paranee ja lentokentän suoralla tunnen lähes lentäväni. Miljoonasateen takavuosien hittiä muokaten hyräilen hetken itsekseni: ”Lennä Kaj lennä, tule elävänä takaisin”. Pakkohan tämän vauhdin on riittää, hoen itselleni. Adrenaaliini virtaa suonissani kohisten, pari nallekarkkia ja ryypyt Gatoradea auttavat vielä asiaa. Viimeisellä kierroksella ohitan yhden tiimimme sitkeistä sisseistä, Peten, joka on ottamassa selkävoittoa omista vaikeuksistaan.

Gatorade antaa siivet!!

Kiidän hiljentynyttä huoltosuoraa viimeisen kerran ulkotulien valaistessa etenemistäni ja lopulta ajannäyttötaulun numerot tulevat näkyviini kummun takaa. Tuijotan lasittuneella katseellani punaisia led-numeroita. 01…59…00! Ja 20 sekunnin kuluttua laskeudun maaliin. Mitali kaulaan. Ei suurempia tunteenpurkauksia, mutta se on siinä. Check & done. 11 tunnin raja alittuu 40 sekunnilla ja ennätys paranee 18 minuuttia. Viimeinen kierros on lopulta urakkani kolmanneksi nopein, joten välillä vaivannut fiilis ”Eniten vi…ttaa kaikki” on yhtäkkiä kadonnut niin kuin eräs Saharaan. Tällaista juoksu on parhaimmillaan. Hyvät hetket voittavat huonot hetket.

Väännetäänpä nyt aikakelloa reippaasti taaksepäin saman lauantaipäivän aamuun. Herätys kello 6 ja olo tuntuu hyvältä. Perjantaiaamuna olen nimittäin herännyt etovaan tunteeseen. Ei hemmetti, ei kait mikään pöpö ole iskemässä, kun olen sitä ennen yrittänyt väistellä nuhassa köhivän vaimoni pöpöjä. Minulla on jo entuudestaan syvä viha-rakkaussuhde Wihaan. Siellä olen juossut ensimmäisen maratonia pidemmän matkani, kun vuonna 2010 taivalsin Nonstop-sarjassa 50 km. Kaksi vuotta myöhemmin lopputuloksissa luki kohdallani DNS, kun sairastuin kisan kynnyksellä ja jäin siten ilman tulosta Suomalaiset Sataset -sarjassa. Samassa kisassa olen siis kokenut sekä kiintymisen maratonia pidempiin matkoihin että pahimman pettymykseni. Oloni onneksi kohenee perjantain mittaan. Eiköhän se tästä.

Täydessä sotisovassa tulen Pirkkahallille lauantaiaamuna joskus kahdeksan jälkeen – tosin en niin sotisovassa kuin savusukeltajan varusteissa maratonille lähtevä Sami Putkisaari. Tunnen itseni hetken ajan normaaliksi – kuka tervejärkinen tuossa asussa maratonille lähtisi? Tiimin itseoikeutettu äitihahmo Anu antaa vielä onnenrutistuksen. Ei kun lähtöviivalle. Kisa on kolmas sataseni (kaksi edellistä vuodelta 2012) ja suunnitelmassani on neljä tavoiteporrasta: 1. Lähden hakemaan 10:30 aikaa. Reitti, keli ja järjestelyt ovat erinomaiset, joten niistä aika ei ainakaan jää kiinni. 2. Jos se ei onnistu, niin alle 11 tunnin. 3. Jos sekään ei onnistu, niin uusi ennätys. 4. Maaliin vaikka ryömien.

10:30 on tasooni huomioiden kova tavoite. Mutta joskus pitää vaan uskaltaa. 3.333 km:n pituinen kierros 21 minuutissa riittää tähän. Kevyttä kauraa, yritän vakuuttaa itselleni. Ja onhan se. Ensimmäinen 50 km taittuu ajassa 5:15:10. Elämä hymyilee. Kaikki on kivaa. Juoksu on kivaa. Kaikki juoksijat ovat nastoja tyyppejä. Peukkuja sinne ja tänne. On Ultrajuoksijan palkkapäivä. Sen jälkeen tapahtuu kuitenkin jotakin. Vauhtini alkaa hiipumaan, kuin itsestään. Kierrosten kohokohdaksi tulee – ei pysähtyminen vaan pysäköinti – tiimin huoltopöydän luo, jonka järjestelyistä vastaa Valehtelijoiden Klubi. ”Kyllä sun meno näyttää hyvältä. Kyllä on helpon näköistä. Sä oot niin pirteän näköinen Sä oot ihan kone”. Ymmärrän. Asiantunteva huolto kommunikoi juuri tällä tavalla. Valaa uskoa meihin juoksijoihin, joita koko homma alkaa vähitellen kyllästyttämään. Kiitos teille huollon ihmiset, joita riitti seurasta myös järjestäjien avuksi. Vaikka juoksu onkin yksilölaji, niin Team Raholan joukkuehenki on aistittavissa ja omalta osaltani tuntuu hyvältä, kun joku muukin jakaa saman tuskan ja ilon kanssani. Siinä on iso ero aikaisempien vuosieni tahkoamisiin, kun olen ollut ikään kuin oman onneni seppä.

Kevyttä menoa, kuvat kertovat enemmän kuin fiilis

Vähitellen Via Dolorosaksi muuttuva kisa jatkuu kauniissa auringon paisteessa. Maalialueen poppi ja kierroksen alkutaipaleella kannustavat GoGo-tytöt saavat hymyilemään, mutta jalkojen polttoaine ei ole enää lyijytöntä. Matkaa on vielä jäljellä enemmän kuin tarpeeksi. Tosin ainoa ongelmani on vauhdin hidastuminen. En tunne itseäni kovinkaan väsyneeksi ja välillä epäilen järjestäjien ajanottolaitteita. Camoon –  mähän juoksen lähes koko ajan. Huollossa näen ja kuulen muiden raholalaisten taisteluista. Kaikilla ei ole yhtä helppoa, mutta poikkeuksiakin on onneksi tai siltä ne ainakin näyttävät. Niin ikään kuninkuusmatkalla kisaava Ville etenee määrätietoisen näköisesti. Välillä näen hänet Mikon kanssa, jonka askel on niin pehmeän kevyt, että hänen ei edes kuule lähestyvän. Nonstopissa Juissi tekee upeaa juoksua. Virpi ei ehkä yllätä itseään, mutta 70 km Nonstopissa on suoritus, jonka jälkeen ystävällismieliseksi tarkoitettu pikkunaljailu tiimin maanantailenkeillä saattaa hiljentyä hetkeksi. 80 km:n täyttyessä mieleni kirkastuu. Tämähän on hauskaa ja täältähän pääsee kotiinkin. Joskus. Loppu onkin sitten jo kerrottu tuossa raportin alkuosassa.

Olin liikkeellä pitkälti omilla eväillä ja varautunut, että jos tulee pahoinvointia, niin pitää löytyä naposteluvaihtoehtoja. Niinpä monet tillpehööreistä jäivät testaamatta. Hyvä niin. Vettä kului noin 0,75 l + järjestäjien huollosta pari mukia, Gatoradea kaksi pulloa, Mountain Drew -limsaa n. yksi litra (sisältää Cokiksen tavoin mm. kofeiinia), Valion mustikkamehua niin ikään litra, kolme Arctic Warriorsin hunajageeliä, vajaa pussillinen Haribon nallekarkkeja ja Taffelin sipsejä, muutamia Pågensin pikkupullia ja puoli pussia Suffelin tryffelipaloja (maistuivat myös Jarkon lapsille). Järjestäjien huollosta nappasin edellä mainitun Cokis-rakettijuoman lisäksi suolakurkkuja ja pari mukillista mehua. Cokista välttelin viimeiseen asti, sillä olin edelleen epävarma siitä, että miten vatsani suhtautuisi siihen perjantain huonojen tuntemusten jälkeen. Ainoa pilleri, jonka pistin suuhuni kisan aikana oli magnesiumtabletti. Kotiin tuomisina mitalin lisäksi oli muutama pieni hiertymä ja jo ennestään turpiinsa ottanut varvas, nyt vieläkin kurjemman näköisenä. Ei muuta mainittavaa. Kisan jälkeinen puoli kilometriä, kun kävelin autolta kotiin, oli päivän vaativin suoritus. Näytin todennäköisesti kodittomalta, kun raahustin eteenpäin huppu tiukasti pääni ympärillä horkasta kärsien ja kantaen sinisessä Ikean kassissa juoksuvarusteitani. Mutta tulin elävänä takaisin.

Team Rahola oli siis hyvin edustettuna Wihan kilometreillä. Naisten 100 kilometrillä mukana oli Anu Ossberg (5. / 10:32:52), joka kruunattiin kisan jälkeen Wihanestoriksi (viisi 100 km suoritusta Wihalla) ja Suomalaiset Satasen -naisten sarjan voittajaksi. Naisten satasella nähtiin uusi Suomen ennätys, kun Esbo IF:n Riitta Paasio tykitti uuden Suomen ennätyksen hurjalla ajalla 08:18:39. Miesten vastaavalla matkalla kirmasivat meikäläisen lisäksi Ville Niemenmaa (7. / 09:17:34), Mikko Aaltonen (11. / 09:34:00), Markus Ilva (20. / 10:33:47) ja Petri Mononen (30. / 12:12:18). Kovinta vauhtia piti Vegaaniurheilijat Ry:n Juuso Simpanen (08:14:39). Myös naisten 50 km:lla syntyi uusi SE, kun KU-58:n Sanna Kullberg tuli maaliin ajassa 03:47:25. Miesten aamumaratonilla tiimin Marko Kangasmäki ei ollut aamu-uninen, vaan alitti neljän tunnin rajan reippaalla marginaalilla (12. / 03:52:12). Samassa sarjassa Jukka Puronlahti käytti vähän enemmän aikaa kuin Marko, kun matka taittui välillä koiraa ulkoiluttaen (31. / 06:22:50). Koira ei kuulemma ollut maksanut osallistumismaksuaan ja eikä sen takia ollut saanut omaa numerolappua. Naisten maratonilla Outi Vatulalle tuli tällä kertaa DNF (syytä en tiedä), mutta paukkuja riitti kaikesta huolimatta vielä tiimin huoltoonkin. Naisten puolikkaalla Tiia Häkkinen sijoittui kymmenen sakkiin (9. / 02:03:05).

Pakollinen ryhmäkuva ennen lähtöä

Nonstop-sarjassa tiimiläisten taso oli laadukas. Sekä Juhani Yli-Marttila (06:25:22) että Virpi Virtanen (09:05:11) keräsivät kilometrejä komeat 70. Eerika Hedinille ei riittänyt hänellekään maraton, vaan 50 km taittui ajassa 05:21:02. Ultrajuoksulegenda Kalevi Montela osallistui kisaan Team Raholan väreissä ja paukutti rutiinilla kasaan 11 kierrosta (36.7 km / 04:45:58). Jos joku jäi mainitsematta, niin nöyrä anteeksipyyntöni jo etukäteen. Reittiennätyksiä tehtiin lähes joka matkalla.

Wihan kilometrien verkkosivuilta voi kaivella esiin kattavat tulokset. Kuvia löytyy Wihan sivujen kautta lisäksi myös osoitteesta Ultrajuoksu.fi. Ei sitten muuta tällä kertaa. Kiitos Teille kaikille ja jaxaa jaxaa jatkossakin.

Kaj K.

Kuvia Wihalta, löytyy tästä