Albanian maraton a la Outi ja Unski

Via Egnatia vai Via Dolorosa

Via Egnatia oli muinainen Rooman valtakunnan aikainen tie, joka johti Albanian Durresista Byzantionin kaupunkiin asti. Byzantion tunnettiin myöhemmin nimellä Konstantinopoli ja on nykyään hyvin tunnettu nimellä Istanbul. Ryhmä italialaisia juoksun harrastajia suunnitteli järjestävänsä maratonin siten, että reitti mukailisi mahdollisimman paljon tätä ikivanhaa valtatietä. Ilmoittauduimme Outin kanssa tuolle maratonille ja maksoimme 80 euroa osanottomaksujakin, mutta myöhemmin tuli tieto että he eivät pystykään tapahtumaa järjestämään. Italialaiset halusivat siirtää osanottomme seuraavaan vuoteen, mutta vaadimme rahojen palautusta siinä onnistumatta. Ehkä tulimme pahasti vedätetyksi ja tämän maratonin järjestäminen ei heille ollut edes realistista ja rahat menivät Kankkulan kaivoon. Olimme ostaneet peruuttamattomat lennot Tiranaan, kuten muutama muukin tuntemani Country Clubin jäsen oli tehnyt. Tästä kehkeytyi ajatus järjestää klubin toimesta maraton Durresissa. Saksalainen ystäväni Jurgen pelasti tilanteen, ottaen maratonin vetovastuun, muiden klubilaisten auttaessa mahdollisuuksiensa mukaan. Outin kanssa lupauduimme ottamaan selvää eri reittivaihtoehdoista, sillä olimme Durresissa päivää ennen kuin suurin osa muista osanottajista. Itselleni maratonin peruuntuminen olisi ollut tuplasti harmittava takaisku, sillä pari kuukautta tätä ennen Pohjois-Korean maraton peruuntui kohdaltani. Silloin olin ostanut jo Pekingin lennot, joita ei voinut peruuttaa ja vietinkin sitten muutaman päivän loman siellä parhaan kaverini kanssa. Pikku kuriositeettina on pakko mainita, että minulla kävi vastaavan tyyppinen tapaus jo 2007. Silloin suunnitellun Pohjois-Korean maratonin sijaan jouduin käyttämään jo ostetut Pekingin lennot Etelä-Korean matkaan ja maratoniin siellä. Mutta se olisi toisen pitkän rapsan arvoinen stoori se.

 Durresin erikoisuus ostoskeskus laiturilla.

Suomessa oli ollut 2,5 kuukautta synkkää ja pimeää, joten toiveemme oli nähdä päivänvaloa ja jopa aurinkoa Albaniassa, mutta siinä saimme pettyä pahasti. Toki tiesimme kesäsesongin menneen jo ajat sitten, eikä Durresin hienoille hiekkarannoille olisi mitään asiaa, mutta odottamaton viileys ja sade varjosti koko reissuamme. Durres on Albanian merkittävin rantakohde ja siellä vierailee vuosittain 600 000 turistia, lähinnä Italiasta ja Saksasta. Kaupunki sijaitsee Adrianmeren rannalla ja siellä on iso satama, josta lähtee tiheästi matkustajalauttoja muun muassa Italian Bariin. Albanian ainoalta kansainväliseltä kentältä Tiranasta on matkaa Durresiin noin 30 km. Hotellilta tilaamamme taksi maksoi 25 euroa, joka antoi esimakua Albanian hintatasosta. Taksikuski ei puhunut kunnolla englantia, mutta mukana oli kielitaitoinen nuorimies ja tämä taasen antoi esimakua siitä ylitsevuotavasta palvelualttiudesta ja ystävällisyydestä, mitä saimme maassa kokea. Olen usein ennenkin kehua retostanut jonkin maan ihmisten ystävällisyyttä ja olin lukenut albanialaisten positiivisesta suhtautumisesta ulkomaalaisia kohtaan, mutta silti olimme ällikällä lyötyjä. Nuorimies oli mukana vain siksi, että kokisimme itsemme tervetulleeksi ja saisimme hyvän ensivaikutelman. Hotellimme sijainti oli hyvä lähellä kaikkea, tässä 100 000 asukkaan kaupungissa. Hotellimme oli erittäin siisti, eikä 45 euron huonehinta hyvällä aamiaisella pilannut matkabudjettiamme. Hintataso muutenkin oli todella edullista. Ruoka ravintolassa oli hyvää ja yli puolet halvempaa kuin Suomessa. Kalaa oli tarjolla paljon, onhan Durres satamakaupunki. Italian läheisyys tuntui ravintolatarjonnassa, mutta siinä ei ollut mitään pahaa. Ravioliannos puolen litran juomapullon kera sai keskitason kuppilassa kolmeen euroon ja oma hintatason mittarini parturi, ei maksanut niinkään paljon. Paremman luokan ravintolassa illallinen juomineen saattoi kohota lähelle kymppiä, mutta ei koskaan sen yli. Yleisilme kaupungissa oli hyvinkin siisti ja autokanta melko hyvää. Toki pieniä ylläreitäkin tuli joskus vastaan, kuten kevyen liikenteen väylällä kuollut hevonen, iltalenkillä maratonreittiä katsastaessani. Tästä kyllä voi saada aivan väärän mielikuvan maan olosuhteista, eli uskon sen olleen vain sattumalta siinä. Pari kertaa näimme lammaslauman tiellä, mutta yleensä ottaen eläimiä harvoin, kulkukoiria lukuun ottamatta. Ja seuraavana aamuna hevosen raato oli jo korjattu pois, ollen alun perinkin melko sivussa pääväyliltä. Yhden romanileirin tapaisen siellä päin bongasin, joten ehkä humma oli sieltä karannut ja kohdannut tiensä pään.

Ikivanhat kaupungin muurit taustalla ja niiden takana Amfiteatteri

Olimme reissanneet melkein läpi yön, joten eka päivä meni lähes levon kannalta, edellä mainittua iltalenkkiäni lukuun ottamatta. Aamupäivällä saimme samaisen taksin joka oli tuonut meidät lentokentältä ja kuski osoittautuikin sitten hotellimme omistajaksi. Kiertelimme hieman katsastelemassa mahdollisia maratonreittejä, mutta tehtävä osoittautuikin melko haastavaksi. Durresissa on yli 5 km hienoa hiekkarantaa, mutta sitä myötäilevät kevyen liikenteen väylät olivat heikkokuntoisia. Toisessa suunnassa kaupungista poispäin tuli vastaan huonokuntoinen mäkinen maasto, jossa vesi- ja mutavyöryt olivat sitä luokkaa, että reittiä ei sinne voinut ajatella. Satoi kaatamalla ja samanlaista säätä oli luvattu seuraavaksikin päiväksi ja ennuste piti valitettavasti täydellisesti paikkansa. Iltapäivällä meillä klubilaisilla oli sovittuna tärskyt toiseen hotelliin lähellä rantaa, jossa suurin osa heistä majoittui. Tapaaminen siirtyi kuitenkin paljon myöhemmäksi, sillä Lufthansan lakko oli sekoittanut matkasuunnitelmia. Lakko aiheutti meilläkin harmaita hiuksia ennen lähtöä, sillä varmistus lennoista tuli vasta lähtöpäivää edeltävänä päivänä ja olin tehnyt todella paljon töitä tietoa saadakseni, siinä onnistumatta. Saimme porukat kasaan ja heti tuli selväksi, että ainoa järkevä maratonreitti olisi rantaa ja pientä puistoa tahkoava vajaan kahden kilsan lenkki, joka kierrettäisiin 22 kertaa. Saksalaisella Mariolla oli tietotaito ja vaadittavat laitteet reitin mittaamiseksi. Tämä oli kaikille maabongareille tärkeää, jotta kukin sai huoletta liittää uuden maan tilastoihinsa. Huollon saimme sovittua hotellin ravintolan terassille ja se osoittautui todella tarpeelliseksi suojaksi myrskyistä sadetta vastaan. Yhdessä sovimme vaatimattomasta, mutta riittävästä huollosta, olivathan kaikki osanottajat kokeneita maratoonareita. Meidän lisäksi kuusi juoksijaa oli Saksasta, neljä Hollannista ja yksi italialainen. Amerikkalaispariskunta oli jäänyt konerikon takia Houstonin kentälle, eivätkä päässeet mukaan. Klubilaiset olivat kentällä passijonossa tavanneet romanialaisen naisen, joka oli siinä kuullut puheita tapahtumasta ja kiinnostunut, tullen juoksemaan kympin. Hän jäi sitten oman juoksunsa jälkeen huoltopisteelle hollantilaisen naisen seuraksi, joka myös oli juossut vain 10 km. Näin loistavasti voi toimia yhteisen harrastuksen suoma yhteishenki ja solidaarisuus.

Ja sitten varsinaiseen asiaan, eli maratoniahan tänne oli tultu juoksemaan. Maratonpäivänäkin satoi ja oli viileää, joten pientä ongelmaa aiheutti vaatetuksen valinta. Outi laittoi ylle pitkää ja pipoa, mutta mä päätin lähteä lyhythihaisella ja shortseissa. Kaiken kovimman myrskyn hetkellä oli jonkin aikaa käsivarret jäässä, mutta muuten juoksu kulki hyvin ja oli hienoa juosta taas yhdessä pitkästä aikaa. Viimeksi olimme näin tehneet kesäkuussa Arkangelissa, jolloin loppuaikakin oli minuutilleen samaa luokkaa. Klubilaiset selvittivät kaikki urakkansa kunnialla läpi, vaikka yksi kaatui pahasti ja toisella oli jäänyt juoksutossut kotiin, juosten tavallisilla kävelykengillä. Illalla porukkaa huvitti kun tämä herra tuli hotellin kylpysandaalit jalassa rantaravintolaan, missä pidimme palkintogaalan. Kaikki osanottajat saivat mitalin ja t-paidan, eli ison työn olivat kaverit tehneet maratonin eteen, vaikka osanottajamäärä oli näin vähäinen. Outille ojennettiin vielä parhaan naisen palkintona upea metallinen juoksutossu, jossa oli maratonin nimilaatta ja kaupungin vaakuna. Palkinto oli aivan ihastuttava poikkeus tavanomaisiin pokaaleihin. Tunnelma illanistujaisissa oli rento ja todella kiva ja kansainvälinen. Outi on tavannut jo aiemmin muutaman klubilaisen, mutta sanoi vasta nyt päässeensä kunnolla piireihin. 16 maata Outille lisää niin voi anoa jäsenyyttä, eli hetken vielä kestää.

Ei tarvita kannustusta kun juoksu kulkee. Jokainen järkevä ihminen pysytteli sisätiloissa.

Ostosretket jäi tällä reissulla vähiin, joten ihan kiva saada tällainen matkamuisto.

Seuraavana päivänä oli hieman seesteisempi sää. Kävelimme rantakadulla ja puistossa, jossa oli tungokseen asti väkeä, sattui olemaan Albanian kansallispäivän viikonloppu. Siinä väkimäärässä maratonin juokseminen olisi ollut lähes mahdotonta, eli sikäli oli ihan hyvä että maratonpäivänä satoi. Yhden erikoisuuden kohtasimme puistossa, eli karhun. Karhua taluttava tyyppi antoi maksua vastaan ottaa kuvia karhun kanssa ja hermostui minulle kun otin heistä kuvan. Yritin ottaa salaa, mutta pirulainen huomasi ja heristi kättään. Päivän aikana kiertelimme vähän kaupunkia, katsastaen antiikin aikaisia paikkoja kuten isoa amfiteatteria, joka on Balkanin suurin. Albaniassa turismin kasvu on uutta, olihan maa vuosikymmenet Euroopan suljetuin valtio ja Enver Hoxhan diktatuuri johti maata tiukassa komennossa. Nykyään tulla ja mennä saa miten vaan ja ulkomaalaisiin suhtaudutaan ystävällisesti, jopa ystävällisemmin kuin useissa vanhemmissa turistikohteissa ollenkaan.

Numerolappu osoitti maratonmaiden määrän. Outi tulee lujaa perästä.

Alkuillasta menimme syömään kalaravintolaan, jossa olimme jo kerran ruokailleet, kun pahin tapahtui. Outi sairastui yhtäkkiä ja kilpajuoksu hotellille alkoi. Kävin välittömästi apteekissa ja sain paria lääkettä, mutta niin vain Outi makasi hyvin hiljaisena koko seuraavan päivän. Sitä seuraavana päivänä hän onneksi tuli sen verran kuntoon, että pystyimme lähtemään kotimatkalle. Meillä oli pitkä vaihto Munchenissä ja menimme siellä syömään. En saanut syötyä loppuun, kun sain juosta vessaan ja sama rumba osui kohdalleni. Lento Hesaan oli yhtä tuskaa, kuten koko loppumatka Tampereelle yöllä omalla autolla. Yritin ajaa hetken, mutta sitten oli pakko pyytää siippaa ruotiin. Onneksi hän oli jo silloin paremmassa kunnossa ja selvisimme kunnialla kotiin. Näinkin voi joskus reissussa käydä, kun paljon matkustaa. Nyt jo hieman naurattaa ja ovat vain aitoja kokemuksia, vaikka tilanne silloin tuntui kuolemanvakavalta.

t. Unski