tiistai 22. marraskuuta 2016

Annikan ja Minnan ensimmäinen maraton


Ensimmäisen maratonimme saimme nauttia Kreikassa, Ateenan perinteisellä maratonilla, johon kaikki 42 kilometrin pituisen juoksureitin historia perustuu. Maratonilla sattui enemmän yllättäviä käänteitä kuin osasimme alun alkaen odottaakaan!

Koko iloa ja huumoria tihkuva Raholan juoksuteam löysi tiensä lauantai-aamuna, päivää ennen maratonia Expoon noutamaan numeronsa. Siinä vaiheessa itselläni ei ollut aavistustakaan että 24 tunnin kuluttua ylitän väsynein, tuhansia kiloja painavien jaloin Ateenan maratonin kuuluisan maaliviivan yhdessä maailman historiallisesti merkittävimmässä matkakohteessa, Ateenan Olympia stadionilla. 

Tihkuva Team Raholan porukka

”Jos nyt haetaan sullekin kisanumero ja kirjekuoressa saatavat sponsorituotteet, kun oot niistä aiemmin jo maksanut.” Markus totesi Expossa, taekwondohallin ulkopuolella. No, siinä sitä sitten parin tunnin kuluttua seisoin numerolappu kainalossa ja pää täynnä uhmaa huomisesta maratonista. Kuukausi sitten sain ortopediltäni lausunnon magneettikuvista, molemmissa polvissa oli plicat, koko loppuvuosi menisikin sitten urheilematta. Exposta matkasimme koko seurue tupaten täynnä olevalla ratikalla tarkastamaan huomisen maalialueen, sen kuuluisan Olympiastadionin. Se oli viimeinen niitti, ”minähän menen sen, vaikka kävellen”. Päätökseni olin tehnyt ja matkaan aioin lähteä. Kävelymatka stadionilta hotellille menikin sitten laskeskellessa, kuinka kova kilometrivauhtini tulisi olla, että maaliin ennättää alle kahdeksassa tunnissa.

Siellä se maali siintää 
Useimpien, kokeneempien maratoonareiden valmistautuminen 42 kilometrin pituiselle juoksulle alkaakin varhaisin jo viikkoja, jopa kuukausia aiemmin. Meidän kahden ensikertalaisen, äidin ja minun, mukaan 18-vuotissyntymäpäivälahjaksi anelleen tyttären valmistautuminen alkoikin iltaa ennen itse maratonia. 

”Maratonia edeltävänä päivänä ei pidä koettaa mitään uutta ja tuntematonta.” Nyt tiedämmekin kantapään kautta sanonnan olevan totta. Expossa tuli tankattua energia- ja proteiinipatukoita, maisteltua kaikenlaisia maistiaisia, litkittyä väriaineita täynnä olevia urheilujuomia, ja sen huomasi melkeinpä heti. Vatsassa alkoi kiertämään ja verensokerit laskivat hetken päästä niin, että äitikin sai nauttia makoisat torkut ihmisiä täynnä olevassa ratikassa niin, että oma päätepysäkkimme melkeinpä missattiin. Tankkaus jatkuikin sitten illalla omalta osaltani pastabuffetissa. Ajattelin pastan olevan nopeiden hiilihydraattien vuoksi hyvä vaihtoehto huomista suoritusta varten, pitäähän se paikkansa –mikäli kyseessä on henkilö, joka ei noudata normaalisti gluteenitonta ruokavaliota. Äiti ei itse tyytynyt ravintolasta tilattuun annokseensa ja tankkaus ajautui illan myötä jäätelöpainotteiseen ruokavalioon. Siellä sitten illan myötä etsittiin Ateenan pikkukujilla äidille kermaisia jäätelötiskejä. Tankkauksemme kruunasikin matkanvarrella sijaitseva pähkinäkauppa, kirjaimellisesti vesikielellä astuimme pieneen putiikkiin ja sieltä tarttuikin mukaan kymmenillä euroilla pähkinöitä. Maratonia edeltävä yö vietettiin yhdessä valittaen ja vatsakivuissa kärsien.

Äiti ja tytär tankilla
Itse sain täyshoidon ennen maratonia, lääkitys ja voiteet kunnossa. Särkylääkkeet polvia varten hoidettiin viimeisen päälle –erityiskiitos siitä Marille! Iltamyöhään astelin Anun ja Markuksen mahtavaan lukaaliin ja siellä minun polveni sitten voideltiinkin. Anulta sain vielä suolatabletit ja energiageelit seuraavan päivän suoritusta varten –kiitos Anulle, ilman niitä ei maaliin varmaankaan oltaisi selvitty.

Sunnuntaina, jo varhain kuudelta aamulla suuntasimme matkamme Marathon kylään, noin 42 kilometrin päähän hotelliltamme. Matka taittui mukavasti tupakkabussissa ja perille päästiin hyvissä ajoin! Bussissa torkuttiin vielä viimeisiä voimaunia enne koitosta. Lähtöalueella ihmisiä oli kymmeniä tuhansia, mutta oma lähtöpaikka löytyi siitä huolimatta. Äidin ja minun lisäksi 8. lähtökarsinalta kunnian sai lähteä myös Teija, joka toi siinä kiireessä sekä rauhallisen että turvallisen ilmapiirin meidän kahden hätiköijän keskelle. Tosin kolmistaan siellä lähtöalueella seikkailimme etsien omaa starttipaikkaamme, kyllähän se sieltä lopulta sitten löytyikin.

"Rauhallinen" ja turvallinen Teija, Annika ja Minna

Pari muutakin oli lähdössä kohti Ateenaa
”Aloitan tän ihan kevyellä hölkällä, etten jää ihmisten jalkoihin.” Totesin äidille ennen lähtöä. Lähtö sujui huomaamattomasti ja hetken kuluttua siinä sitä sitten oltiinkin, juoksemassa maratonia Ateenassa lämpimän auringonpaisteen alla. Joka kilometrin jälkeen ajattelin, ”seuraavan kilometrin sitten kävelen”. Eihän sitä koskaan sitten tapahtunut. Pian olikin saavutettu jo puoliväli, eikä enää malttanut vaihtaa juoksua kävelyksi. Askel lensi ja jalat pyörivät eteenpäin kuin kone. Äidin kanssa voimaa saimme aina ihmisjoukkojen kannustuksista ja musiikista. Välillä innostuimme oikein tanssimaankin, niin hyvää musiikkia siellä sattui kuulemaan. Viimeiset kymmenen kilometriä taittuikin hieman hitaammin kuin alku, jalat painoivat tuhansia kiloja, adrenaliini hyrräsi vielä niin korkealla, ettei kipua polvissa tuntunut lainkaan –tai sitten Järvisen lääkitys teki vain niin hyviä taikojaan. Äidille tulikin yhtäkkiä vähän kovempi wc-hätä ja bajamajat eivät kelvanneetkaan, joten jouduttiin juoksemaan sivukadulle kahvilaan puhtaampiin vessoihin. Vessahätää täynnä oleva äiti kyseli kahvilasta suomenkielellä vessaa ja eihän siitä mitään tullut. Unohti, että olemme Ateenassa. Odottelin kahvilan ulkopuolella sykekelloni mukaan noin vartin verran ja selittelin englanniksi äidin hätäistä toimintaa kahvilan työntekijälle. Vartin seisoskelun jälkeen juoksu ei kulkenutkaan enää niin verkkaisesti kuin ennen pysähdystä. Maaliin oli matkaa enää kolmisen kilometriä –elämäni pisimmät kilometrit. Vihdoin Ateenan Olympia stadion näkyikin ja kyllä siinä kylmänväreet kyynelein nousivat pintaan. Aiemmin olin suunnitellut kaatuvani maaliviivalle, mutta maaliin tullessa olin liian innoissani. Aikaa kului alle viisi tuntia ja tunne maalissa oli aivan epärealistinen. Eihän sitä maratonia ollut alun perin reissuun lähtiessä tarkoituksena edes juosta, tässä sitä sitten seistiin jalat täristen 42 kilometrin jälkeen. Mitalit kaulassamme saimme lämpimän vastaanoton maalialueen ulkopuolella. Sanoinkuvaamaton tunne juosta 42 kilometriä oman äidin kanssa ja ylittää maaliviiva kirjaimellisesti käsi kädessä. Illalla juhlistimme koko seurueen suorituksia ja seisojien tärkeää tukea Anun ja Markuksen parvekkeella.

Se on siinä!
Ilman Markuksen ehdotusta hakea kilpailunumeroni, 42 kilometrin pituinen pikku juoksulenkki olisi jäänyt vain haaveeksi –kiitos siitä vielä Markukselle! Matkaseura oli aivan mahtavaa, parempaa ilmapiiriä ei olisi voinut toivoakkaan. Kaikin puolin aivan uskomaton, unohtumaton kokemus –kokemus, jota en ikinä vaihtaisi mihinkään!
Kiitos kaikille matkalla olleille teamiläisille!

Annika

Tyttäreni on kiteyttänyt hyvin ensimmäisen maratonimme ja omalta osaltani myös haluan kiittää kaikkia tiimiläisiä erittäin kannustavasta ja hauskasta ilmapiiristä. Lisäksi erityiskiitos Anulle, joka aina valoisalla olemuksellaan saa muutkin loistamaan ja innostaa kokeilemaan omia rajojaan. Erityiskiitos myös Virpille, joka kertoi minulle selkokielellä, mitä seuraavaksi tapahtuu ja mihin mennään. Ohjeiden kuunteleminen kun joskus tahtoo olla hyvin haastavaa. Ensimmäinen maraton oli sen verran koukuttava kokemus, että viikon olen googlannut seuraavaa maratonmatkaa tahtoen sitä lisää. 

Iso kiitos ja kumarrus hienosta reissusta kaikille mukaan lukien ihana tyttäreni, joka halusi lähteä kanssani ikimuistoiselle reissulle!


Minna

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti