"Oli synkkä ja myrskyinen yö..."

RINKIMARATON Uusikaupunki 12.1.2019

 

Tässä Outi toisessa juoksutapahtumassa Hannun kanssa. Näyttääpi kulkevan.

…kun laskeskelin mielessäni, että hyvä olisi tänä vuonna vähintään 15 maratonia juosta, jos joskus vielä aion sen sata maratonia saavuttaa. Ensimmäiseksi tämän vuoden maratoniksi ajattelemani Sorvan juoksun 5.1. mentyä komeasti pyllylleen, oli pakko alkaa keksiä tilalle jotain korvaavaa toimintaa. Sorvassa kaikki hehkuttivat tulossa olevaa Rinkimaratonia ja kuulosti siltä, että kaikki myös olivat sinne menossa – minä ajattelin notta perskules! Sinne siis ja muusta viis. Tuumasta toimeen.

Kyydin sain pummattua Punkan Veikolta ja ilmoittautuminenkin onnistui kertayrittämällä. Edeltävä viikko kului työn merkeissä yövuoroissa, joten ei ehtinyt edes paljoa jännittää. Muustakaan valmistautumisesta ei oikein voinut paljoa puhua, ja tankkaaminenkin oli lähinnä ajatuksen tasoista.

Mutta lauantai-aamuna istahdin sinisen Peugeotin kyytiin ja matka kohti Rinkulaa saattoi alkaa. Siinä kyydissä istuskellessani ehdin miettiä elämän tarkoitusta ja esim. sitä, mitä ihmeen järkeä mahtoi olla siinä, että ensin ajetaan yli kaksi tuntia liukkaita teitä toiselle puolen Suomea juostaksemme siellä 42 kilometriä putkessa – sitten autoillaan taas niitä samoja teitä kutakuinkin sama aika takaisin. Paitsi pimeässä. En keksinyt järkevää selitystä asialle.

Perille löydettiin ja sielläpä olikin jo innokas joukko Team Raholan juoksijoita valmistautumassa koitokseen – oli kuin olisi kotiinsa tullut, tuttua ja turvallista porukkaa. Ilmeisesti järjestävä taho oli myös pannut merkille tämän Team Raholan joukkopsykoosin, koska eräs herrashenkilö tuli erikseen kysymään, mikä se on tämä Team Rahola ja kiitteli kovasti meitä osallistumisesta. Anun kanssa tuumimme notta anytime, ainahan meidän porukan tämänkaltaiseen hullutukseen mukaan saa lähtemään….

Lähtöä odotellessa aulassa oli kylmä. Vessassa oli kylmä. Radallakin oli kylmä. Mutta eipä ollut pitkään. Lähtölaukauksen kajahdettua kello 11.00 yllättävän nopeasti tuli lämmin. Etten sanoisi jopa kuuma.

Ja niin alkoi taivallus noin kilometrin mittaista rataa pitkin kohti kaukaisuudessa häämöttävää 42. kierrosta. Rata oli osin asfalttia (tai jotain muuta pirun kovaa ainetta), osin muovimattoa. Oli alamäkiä (kamalia juosta) ja ylämäkiä (vielä kamalampia juosta). Pidin tiukan puhuttelun itselleni, että kävellä saa ylämäet vasta kun on viimeinen pakko ja ei ainakaan ennen puolikasta! Heiluttelin itselleni henkistä keskisormea; in your dreams baby!

Ensimmäiset kymmenen kierrosta meni vielä iloisissa tunnelmissa huulta heittäen – tuttuja näkyi paljon ja yllättävän usein! Kateissani katselin kun Tiimin väki pinkoi ohitseni kuin keväiset varsat laitumella… Simo, Kirsi ja Virtasen Petri kirmasivat ohitseni monta monituista kertaa, Markuksesta ja Monosen Petristä nyt puhumattakaan! Päivin kanssa vaihdeltiin kuulumiset kohdattaessa, Anun ja Iidan lähestymistä ennakoi aina iloinen puheen kalkatus ja nauru. Tiina juoksi päättäväisesti ja lujaa, samoin Lauri. Juhani suhahteli ohitse tuttuun tyyliinsä meteoriitin tavoin, Susannankin ehdin nähdä pari kertaa.

Kymmenen kilometrin jälkeen pistin luurit korville ja kävin mököttämään raskaamman musiikin tahdissa taapertaen. Puolen välin jälkeen alkoi kovan alustan iskutus sekä tiukat vasemmat tuntua vanhoissa lonkkanivelissä ja polvissa. Välillä piti irvistellä ja kiroilla itsekseen ettei olisi vallan mennyt usko ja toivo matkan loppumiseen. Kävelyäkin tuli sitten harrastettua, tosin ennen kierroksen loppua olevat ylämäet käveltyään tuntui että se rasitti jalkoja enemmän kuin konsanaan juoksu?

Minulla oli kierroksia kasassa 25 kun kisan voittaja tuuletti maalissa – siis ihan mitättömän pienellä 17 kilometrin etumatkalla! Säälittävää.

Porukka harveni, pidot eivät parantuneet, pikemminkin päinvastoin…. Geelit polttivat sisuksia, tuska raastoi Hämäläisen mummoa ja suu oli kuiva kuin beduiinin sandaali. Viimeiset kymmenen kilometriä meni silkalla tahdonvoimalla – ja Tiimiläisten tsemppauksella.

Ja viimein – kiitos ja ylistys! – 42 kierrosta oli täynnä, pääsin vaappumaan suihkuun. Hirveä nälkä ja vielä kamalampi jano – ennen kotimatkaa kahvi ja leipä sekä kanssasisarten ja -veljien kanssa vaihdetut taistelukokemukset saattelivat meidät kotimatkalle.

Koskaan en ole ollut maratonin jälkeen yhtä kipeä ja raihnainen kuin tämän ikimuistettavan Rinkimaratonin jälkeen olin.

Mutta. Reissu tuli heitettyä. Uusikaupunki ja hiihtoputki nähtyä. Maraton juostua. Minnekäs sitten lähdettäisiin?

Teksti Outi Hämäläinen