Tapahtuman startti oli la 7.7. klo 12.00, mutta me lähdimme Nivalaan jo päivää aiemmin, koska matkaa sinne kertyi n.400km. Perjantaina käytiin syömässä pizzat ja paineltiin nukkumaan hotelliin ja odottamaan lähtöä.
Lauantaina saavuimme tapahtumapaikalle pari tuntia ennen starttia. Haimme numeromme ja laitoimme huoltopöytämme paikoilleen. Saimme auton ja pöytämme loistaville paikoille aivan radan varteen. Siinä kun pistimme eväitämme kuntoon huomasimme, että Moonakin oli huomioitu, eväiden seasta löytyi nimittäin herkullisia puruluita paketillinen. Kaikkille tiedoksi, että Moona on meidän perheen nuorin jäsen, 5v. saksanpaimenkoira. Vielä ennen starttia ehdimme moikkaamaan muutamia juoksijoita. Kaikki vaikuttivat rauhallisilta ja ilmapiiri oli lämmin. Kelinkin puolesta oli lämmin, sillä mittari näytti hellelukemia, eikä taivaalla näkynyt pilviä lainkaan.
Huoltoboxi
Kello näytti puoltapäivää, lähtölaukaus kajahti ja matkaan päästiin. Lähdimme tuttuun tapaan Anun kanssa yhdessä matkaan. Reitti kulki lämpöisen auringon alla 3,4km:n lenkkiä ensimmäiset 23 tuntia, jonka jälkeen aikanaan siirryttäisiin lyhyemmälle n.900m:n kierrokselle. Etenimme rauhallisesti muiden juoksijoiden kanssa jutellen monta kierrosta, kunnes porukka hiljalleen hajosi. Kierroksia kertyi mukavan tasaisesti helteestä huolimatta. Eräs kannustaja kertoi lämpötilan olleen klo 17:a nurkilla 28 astetta.
Alkuillasta ensimmäiset ongelmat saavuttivat minun jalkapöydän. Pieni kipu tuntui muutaman kierroksen ajan, mutta suihkutettuani siihen reilusti jääsprayta ja kylmägeeliä päätti kipu häipyä. Homma jatkui, mutta käveltävä oli hieman enemmän kuin alkukierroksilla. Kävelimme aina muutaman kierroksen välein, jotta homma ei menisi ihan puihin lopussa. Kuumuus teki tehtäviään ja syke nousi normaalia helpommin, joten vauhti pysyi väkisinkin maltillisena. Jokaisella kiekalla söimme ja joimme, ettei energiat ja nesteet vain päässeet loppumaan. Järjestäjän puolesta tarjolla oli hyvää urheilujuomaa, vettä, banaania, suolakurkkua ja loistavasti myös merisuolaa, käytimme myös näitä hyväksemme. Tosin suolakurkkuun en koske juoksun aikana vaikka mikä olisi. Ei vaan pysty!
Olimme edenneet 11 tuntia ja tuuletimme pisintä lenkkiämme ikinä ajan puolesta, matkaa ei sentään vielä ollut kertynyt 100km, mutta näin pitkään ei ollut kumpikaan ennen lenkkeillyt (ekaan sataseen vuonna 2009 meni 10h 53min). Näillä main alkoi minulla jalat painaa ja mieleen hiipi kaikenlaisia ajatuksia, Anu puolestaan yllätys, yllätys jatkoi hommaa kevein askelin. Ehdottelin varovaisesti erkanemista, koska tiesin joutuvani kävelemään loppu ajasta todella paljon. Vastaus ehdotuksiin oli päättäväinen "Jumaleissön, yhdessä mennään, vaikka mikä olis!". Orastavan hiipumisen lisäksi minulla oli siis ongelmana myös se, että miten ihmeessä saan ihanan ja rakkaan vaimoni jättämään minut ja jatkamaan hommaa erillään. No, hommaa jatkettiin ja Anu keksi, että jokaisen uuden tunnin aikana, kun lähdimme uudelle kierrokselle keksisimme vuorotellen jonkin kappaleen mitä sitten "soittaisimme" seuraavaan asti. Biisejä piti siis keksiä, mutta mun hiipuminen vain jatkoi kulkkuaan. N. klo 00.20 saavutimme 100km:n rajan ja kaikki vaikutti vielä jotenkin siedettävältä.
14 tuntia takana, kymmenen edessä ja minä joudun toteamaan, etten varmastikaan pysty enää ottamaan juoksuaskeltakaan koko loppuaikana. Tämäkään tiedotus ei kääntänyt Anun päätä, matka vain jatkui yhdessä, mutta nyt pelkästään kävellen. En osaa sanoa mikä ihme jalkoihin iski, oliko se kuumuus vai mikä, mutta ihan loppu oli tän poikasen kintut. Kierroksia kertyi vieläkin, mutta homma meni todella tuskaiseksi. Koitin huoltopisteellämme huilata aina joka kiekalla, koska väsymys iski todella kovaa. Lopulta niitä biisejä sai keksiä jokaisella kierroksella, koska en päässyt enää kuin sen vaivaisen 3,4km tunnissa. Mulle välähti mieleen omaan tilaa kuvaava biisi, mikä alkaa sanoilla: "Kyllä on mukavaa, otatko makkaraa...", siitä tiesin ettei mulla oikeasti mitään hätää ole, koska huumorintaju pelaa vielä.
Likipitäen 18 tuntia oli takana ja Anun loistavasta tsemppauksesta huolimatta päätin jäädä autoon nukkumaan hetkeksi. Silloin myös Anu suostui jatkamaan yksin, koska häntä ei tietenkään väsyttänyt. Join pullolisen palautusjuomaa sekä söin pullan, minkä jälkeen pistin herätyksen 20min päähän. Nukahdin heti ja unien jälkeen otin särkylääkkeen ja suihkutin kylmää kipeisiin paikkoihin. Tässä kohtaa ihana Anu ohitti auton ja viestitti menevänsä vielä toisen kiekan. Itse istuin takaisin autoon vielä 5 minuutiksi, jotta lääke vaikuttaisi hieman.
Levon jälkeen ekat askeleet olivat melkosen makeita, mutta paikat vertyivät nopeasti. Lepo teki todellakin ihmeitä ja näin jälkiviisaana, olisi minun ilman muuta kannattanut nukahtaa jo ainakin pari tuntia aiemmin. Ennen lepoa olin todellakin aivan katkipoikki, mutta nyt meno taas maistui ja kierroksia alkoi taas kertymään. Matka jatkui piristymisestä huolimatta kävellen.
Aikaa oli jäljellä enää vajaa pari tuntia, kun oli minun taas aika huilata. Päätin odottaa viimeisen tunnin lyhyemmän kiekan kiertämisen aloittamista. Anu jatkoi matkaa, vaikka unen puute alkoi vaikuttamaan häneenkin. Lopulta kello oli 11.00, takana 23 tuntia ja nyt päästiin porukalla "tykittämään" lyhyttä kierrosta. Tässä kohtaa melkein kaikki hymyilivät, vaikka väsymys ja kipu oli varmasti todella monen seuralaisena. Hieman ennen loppua jokaiselle annettiin omalla numerolla varustettu puupalikka, mikä piti jättää siihen paikkaan mihin etenemisen loppulaukauksen kajahdettua päätti. Omat palikkamme tiputimme vierekkäin maahan. Minun palikka putosi 147km 634m ja Anun 159km 424m:n kohdalle. Tässä kohtaa tuntui todella hyvältä!!!!
Anu pokkasi pokaalin 3-sijasta, jonka jälkeen saimme kyydin hotelliimme todella loistavalta Päivikiltä ja hänen mieheltään. Suihkun jälkeen kävin kaupasta hakemassa pienet eväät, jonka jälkeen nukuimme muutaman tunnin ja heräsimme vain syömään lisää ja taas syönnin jälkeen nukuimme lisää.
Maanantaina herättyämme emme voineet olla nauramatta, koska jalat olivat niin koomisen turvoksissa, ettei mitään rajaa. Turvotuksen lisäksi minulla oli vasen polvi, oikea jalkapöytä, vasen akilles sekä jalkapohjat melkosen kipeät, mutta kait se kuuluu asiaan.
Tapahtuma oli todella hyvin järjestetty, kaikki paikalla olijat tsemppasivat toisiaan ja kyseessä oli tosiaankin erittäin lämminhenkinen tapahtuma. Tästä tarttui melkoinen määrä oppia ja kokemus karttui myös kovasti. Uskon olevani ensi vuonna viivalla taas.
Suuret kiitokset järjestäjille ja kaikille juoksukavereille sekä erityiskiitos Päivikille ja hänen miehelleen!!!
