Raportti ensimmäisestä loppuun asti lyllerretystä maratonista Skotlannissa
Anu sai houkuteltua minut alkuvuodesta ilmoittautumaan Loch Nessin maralle. Silloin näytti mahdolliselta jopa harjoitella sille mutta tällä kertaa toisin kävi (insert 3 yleisintä tekosyytä). Heräsin reilua kuukautta ennen matkaa siihen, että treenatakin ehkä täytyisi ja googlasin ”5 viikossa sohvaperunasta maratoonariksi”. Tulokset olivat hämmästyttävän vähäisiä! Totesin että vaihtoehtoni olivat joko sairastua sopivasti kisapäiväksi tai tyytyä kävelemään tuo matka. Emmin ja pelkäsin kisaa aina siihen asti kunnes pääsin kisabussiin. Onnekseni istuin Mian viereen, joka myöskin oli lähdössä suorittamaan ensimmäistä maratoniaan. Kuinka ihanaa olikaan hyperventiloida jonkun toisen seurassa! Loppujen lopuksi meitä lähti 5 naista kisaan rinnatusten lähes yhtä lennokkain tavoittein: päästä perille.
 |
| Perille mennään, makso mitä makso! |
Ensimmäinen jäi joukosta Mariia seisomaan tuskastuttavan pitkään vessajonoon. Toisena irtosi joukosta Johanna oman flownsa perään. Me jatkoimme Miian ja Arjan kanssa taktiikka kävellään ylämäet, hölkätään kun muistetaan. 8 mailin kohdalla tuli tunne, että saattaisi sitä hieman pidempiäkin pätkiä hölkytellä. Kiitin naisia seurasta ja laitoin kuulokkeista Alexi Laihon lauleskelemaan tunnelmallista musiikkia ja lähdin yksin eteenpäin. Back up plääninä oli, että jos uuvahdan niin en kuitenkaan luovuta vaan jään tien sivuun odottamaan Arja ja Miiaa. Matka meni kuitenkin yllättävän mukavasti, jollakin tapaa minun aivoilleni sopi paremmin se että mentiin 26 mailia eikä 42 kilometriä, matka oli paljon lyhyempi (enää 8, enää 7 ja sitä rataa). Matkan varrella oli paikallisia, jotka tarjosivat nallekarkkeja, keksiä ja pullaa (sen järkyttävän ison ylämäen puolessa välissä) mikä oli tervetullutta, kun järjestäjä ei tarjonnut kuin nestemäisiä virtalähteitä. Mietin kyllä pullan palasta mutustellessani, että näin ne kaikki brittidekkarit alkavat kun mystisesti löytyy kuolleita maratoonareita eli hotelleista pitkin Invernessiä 😊
Viimeksi maratonia yrittäessäni noin 5 vuotta sitten matka tyssäsi 31,65 kilometrin kohdalle, nyt oli olotila siinä kohtaa vielä sangen hyvä. Jalkapohjat olivat hellät mutta mitään sanottavampaa tuntemusta ei ollut ja voimiakin oli vielä jäljellä. Viimeisen kilometrin kohdalla tajusin, että jumalaare, tää taitaa mennä läpi enkä enää oikein rekisteröinyt ulkomaailmaa vaan keskityin etsimään tiestä Hokan mainostekstejä, jotka siinä aamulla olin nähnyt. Niitä ei koskaan tullut vaan eteen tuli maaliviiva, jonka nähdessä jaksoin ottaa jopa loppukirin. Fiilis oli mahtava kun tajusin että olin tehnyt sen. En juossut maratonia mutta olin edennyt maratonin mittaisen matkan, joten ehkäpä joskus saattaisin vielä kyetä myös hölkkäämään sen. Tämä oli ensimmäinen reissuni Team Raholan seurassa mutta toivottavasti ei viimeinen. Porukkaan oli helppo sujahtaa mukaan ja tsemppiä ja tukea sai kun sitä tarvitsi. Kiitos Team Rahola ja eritoten Anu, Miia ja kämppäkaveri Elina!
 |
| Maalissa metallia suu täynnä. |
