keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Tervanjuontia ja takkuamista Tykköössä


Starttasimme Sirpan kanssa tuttuun tapaan Pispalan grilliltä. Matka meni nopeasti jutustellen, ja olimmekin melkoisen aikaisin perillä. Pian naisten pukeutumistiloihin ilmestyivät myös Anu, Mimmi ja Outi. Herrat Markus, Ville ja Mikko tavattiin myöhemmin, ja juoksutapahtumasta ehkä eniten liekehtivä Moona tuli vastaan itse juoksureitillä, kun Markus kiersi reittiä vastapäivään kameran kanssa.

Tykköön kesäyön tapahtumasta osittain tuttu rata kierrettiin tässä lämminhenkisessä loppiaisen tapahtumassa neljä kertaa. Ensimmäinen kierros meni palautellessa reittiä mieleen. Olo tuntui vähän nihkeältä, ja jalat tuntuivat raskaammilta kuin normaalisti, mutta koitin olla murehtimatta asiaa ja odottelin, että kroppa alkaa lämpeämään. Eihän ne ensimmäiset 5 km koskaan parhaimmiston joukkoon mahdu. Toinen kierros ei kuitenkaan ollut sen parempi, vaan meno tuntui erittäin tahmealta, eikä juoksun nautinnollisuudesta ollut tietoakaan. Tässä vaiheessa aloin miettimään, että mikä on mennyt pieleen. Ensimmäisenä mieleen nousee joululoman innoittama kuntoiluputki, joka kesälomaltani tutulla tavalla alkoi loppuvaiheessa riistäytymään vähän käsistä tekemisen puutteen vuoksi ("Meen vesijuoksemaan! Ainakin tunnin! Ja juoksen uimahallille! Ja takaisin! Jooo!"). Tankkaus meni vähän vasemmalla kädellä, edeltävän yön unet jäivät ystävän synttärikutsujen takia kuuteen tuntiin ja niin edespäin. Että onnea vaan!

Kevyen näköistä tervanjuontia


Kolmannen kierroksen lähestyessä ajattelin, että mitä hemmetin järkeä tässäkin puuhassa on, kun jo pelkkä 10 kilometrin rämpiminenkin otti päähän niin hemmetisti. Leikittelin ajatuksella, että löisin vaan hanskat tiskiin, mutta koska pelissä on kuitenkin Markku Kyröjärvi Cupin kokonaissuoritus, niin ei auttanut kuin jatkaa. Mainittakoon tässä vaiheessa, että todellisuudessa kynnys keskeyttämiseen on aivan järjettömän suuri, sen jälkeisestä ketutuksesta puhumattakaan, joten ei se oikeasti ollut mikään vaihtoehto. Markus ja Moona tulivat vastaan vielä kolmannellakin kierroksella, jolloin vielä irtosi kameralle virnuilua.  Tässä vaiheessa piti kuitenkin ottaa taas käyttöön keinot, joilla etäännytän itseni tilanteesta ja tunnetiloistani: Laskin jäljellä olevia kilometrejä ja koitin sijoittaa ne arkilenkkien reiteille: Kuusi kilometriä on Tesoman uimahallille ja takaisin, eihän se ole mitään / Etenen vähän alle 7 min per kilometri-vauhtia, puolen tunnin päästä tämä on jo ohi - Ja parin tunnin päästä olen jo kotona. Palautin mieleeni myös lokakuisen nonstop-juoksun olotiloja: Vatsanväänteitä ei ole, eikä 21 km nyt oikeasti ole mitenkään paha rypistys. Tämän olen huomannut jo siitäkin, etten ole osannut enää jännittää puolimaratonin matkaa Pomarkkua ja Tykköötä edeltävinä päivinä. Ja oli tässä reissussa jotain plussaakin - Polvet ja reidet ovat paremmassa kunnossa, kuin kuukausi takaperin Pomarkussa. Takareidet eivät kiristäneet tällä reissulla, joten tästä voidaan päätellä hot jooga, jossa olen ravannut tiuhasti joulukuusta lähtien, toimii. Nyt ei auta muu, kuin ottaa tämä opettavaisena kokemuksena omasta korvien välistä, sillä tätä herkkua on luvassa sitten myös täyspitkällä maratonilla.

Neljännellä ja viimeisellä kierroksella oli ehkä ihan hyvä, ettei Markus enää tullut vastaan kameran kanssa. Olot alkoivat olemaan melko ristiriitaiset - Toisaalta olin hyvin iloinen, että edessä oli enää vain viisi kilometriä typerää takkuamista. Toisaalta jalat painoivat, juoksutekniikka oli muruina, alaselkä oli jo pitemmän aikaa tuntunut väsyneeltä ja vasemman talvilenkkarin nasta painoi ikävästi jalkapohjaan jo toista kierrosta. Jossain vaiheessa kiukutti ja taisin vannoa, että alan keskittymään vaan siihen hot joogaan. Ja Pirkan Hiihtoon en ainakaan mee, jumalauta. Tässä vaiheessa tämä sisäisen nelivuotiaani kiukuttelu tosina alkoi jo naurattamaankin. Ainoaa juoksun hurmosta koko matkalla sai irti vain siitä, että maali oli lopulta vain kolmen kilometrin päässä. Sen ajatuksen siivittämänä sain vähän kiristettyä vauhtia, että juoksu olisi vain nopeammin ohi. Ja tulihan se maaliviiva lopulta vastaan, ja se oli koko juoksussa parasta. Kaikesta nihkeydestä huolimatta aikani oli 7 minuuttia Pomarkkua nopeampi, ja koska sain tämän Via Dolorosan lusittua läpi ihan pelkällä sitkeydellä, juoksun jälkeen oli oikeastaan todella hyvä ja iloinen fiilis. Nyt kun lomien jälkeen pääsi taas töihin ja arkirytmiin kiinni, ei tule ylilyöntejä kuntoilun kanssa. Näin ollen on sataprosenttisen varmaa ettei kuukauden päästä kipiteltävä Heiska voi ainakaan tätä reissua nihkeämmin mennä. ;)

Ei paina nasta ja mielessä on not jooga

4 kommenttia:

  1. Aivan huippu hauska rapsa Tykköön tuskaisesta taipaleesta :D Oot sä Johanna aika sitkee sinnittelijä, ja niin pitää ollakin. Luovuttaa ei saa kun ihan äärimmäisessä tapauksessa, mikä se sitten ikinä onkaan :D

    VastaaPoista
  2. Vielä ei sentään pullot lentäneet kaaressa. :D Ja Pirkan Hiihto on kyllä vielä harkinnassa!

    VastaaPoista
  3. Oli mukava olla kuvaamassa tätä tapahtumaa. Jostain syystä juoksu ei houkutellut yhtään. :)
    Loistava taistelu Johannalta ja onneksi näyttää siltä, ettei hot jooga ainakaan vielä ole ottanut täyttä otetta.

    VastaaPoista
  4. Ihana ja käsinkosketeltavissa oleva rapsa. Kyllä oli tiukkaa menoa, mutta aina joskus näin!! Ja Pirkkahan hiihdellään....JAXAA!!

    VastaaPoista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.