KURF-kisaraportin jatko-osa

Juoksisit edes, saat...na

Sunnuntaiaamuyö ja kello on 02:45. Istun juoksijoiden levähdys- ja yöpymispaikkana toimivan Kauhajoen urheilutalon Virkun painisalin penkillä. Tuijotan epäuskoisena jalkojani. Vai ovatko ne edes minun jalkani, sillä nilkat – kenen ne nyt sitten ovatkin – ovat niin hurjasti paisuneet, että muistuttavat norsun jalkoja. Ei, eivät ne ole norsun, sillä se on viisas eläin. Minä taas olen tyhmä, sillä tiedän kyllä mikä nilkkojeni turvotuksen aiheuttanut.

Alku sujuu hyvissä merkeissä

Ensimmäinen 48 tunnin juoksuni alkaa perjantai-iltana kuitenkin hyvissä merkeissä. Juoksu tuntuu hyvältä. En kuitenkaan lähden muiden sarjojeni juoksijoiden – kokeneiden ultraajien – vauhtiin, vaan yritän pitää pääni kylmänä. Olen asettanut tavoitteekseni 241 km (150 mailia) ja jakanut toteutuman kahdelle vuorokaudelle siten, että ensimmäisen 24 tunnin aikana yritän saada kasaan 140 km ja loput sitten toisella jälkipuoliskolla. 140 km olen ajattelut saavuttavan juoksemalla maraton kuudessa tunnissa -vauhtia, joten ensimmäiseen 24 tuntiin jää aikaa myös nukkumiselle neljän tunnin verran. Varastoon en ole ehtinyt nukkua, sillä aamupäivällä olen vielä tehnyt hiukan töitä, eikä uni myöskään ole tullut silmään kisapaikalle siirtymisten aikana (juna- ja bussimatkat). Munaus numero 1.

Ensimmäinen maraton tulee täyteen ajassa 5:25 (kello 23:25) eli olen edennyt hiukan odotettua nopeammin lähes helteisestä kelistä huolimatta. En ole silti vauhdista huolestunut, en pidä eroa niin merkittävänä. Kaikki vaikuttaa olevan ok, ja myös huoltopisteen antimet maistuvat. Toiseen maratoniin kuluukin sitten tunti enemmän, mutta kaiken kaikkiaan olen ensimmäisen 12 tunnin jälkeen juuri tavoitevauhdissani. Juoksuahdistukseni hellittää – tämän sujuu mukavasti. Suurin huolenaiheeni eli vasen pikkuvarpaani ei ole taivalletuista kilometreistä moksiskaan. Olen ilmeisesti onnistunut suojaamaan sen poikkeuksellisen hyvin. Polvet, pohkeet ja reidet - kaikki kunnossa, ei pienintäkään signaalia mistään ongelmista.

Ennen kisaa jaksaa hymyilyttää. Kisan jälkeen vain Antti Oksaselta irtosi hymy.

Väsyttää – pakko mennä nukkumaan

Olen pohdiskellut, että ensimmäisen satasen täytyttyä, menisin hetkeksi lepäämään. Mutta joudun aikaistamaan suunnitelmaani ja lauantai-aamuna kello 07:05 en enää pysty vastustamaan nukkumatin kutsua. Olen tässä vaiheessa ollut hereillä melkein 24 tuntia putkeen, mutta laskeskelen, että kolmen tunnin lepotauko jo tässä vaiheessa takaa paremman lopputuloksen. Tätä ennen olen ehtinyt auttaa erästä paikallista polkupyöräilijää, josta kerroinkin jo kisaraportin prologisssa. No, siitä kolmesta tunnista osa kuluu ensimmäisten vesirakkuloiden puhkomiseen ja hoitamiseen, suihkussa käymiseen ja piilolinssien poistoon sekä muuhun säätämiseen. Varsinainen nukkuminen jää lopulta runsaan 1,5 tunnin pituiseksi, sillä levon jälkeen osan ajasta vie mm. jalkojen uudelleen laastarointi. Ennen radalle uudelleen lähtöä muistan myös vetää kompressiosäärystimet jalkaani, sillä kisan alkupuolella olen ne innostuksissani unohtanut. Katastrofin lopulliset siemenet on nyt istutettu, mutta siitä olen täysin epätietoinen.

Kevyet jalat – raskaat silmäluomet

Seuraavien kahden tunnin aikana oloni tuntuu edelleen väsyneeltä. Ei hemmetti. Muita sarjan juoksijoita en ole nähnyt makuusalin puolella, mutta minua edes lepotauko ei tunnu piristäneen. Olen tunnollisesti nappailut suunnitelmien mukaan magnesiumia, suolaa ja elektrolyyttikapseleita sekä energiaa eri muodoissa. Vatsani on toiminut paremmin kuin edellisissä kisoissa. Kello 12 painun uudelleen pehkuihin. Km-kertymä on 102 km, mutta juoksu sujuu kuitenkin edelleen. Tosin nyt alkaa näyttämään siltä, että ensimmäinen 24 tuntia ei tuota tulosta 140 km. Kello 15 jälkeen palaan ihmisten ilmoille ja jossakin vaiheessa sen jälkeen rullaan kompressiosäärystimeni alas sen takia, että keli on lämmin. Yritän pitää pukeutumiseni mahdollisimman kevyenä kautta linjan. Munaus numero 2.

Molemmat pikkuvarpaat tohjona

Lauantai-iltapäivällä homma menee kävelyksi, sillä ei vain vasen vaan myös oikea pikkuvarpaani alkaa olla riekaleina. En avaa teippauksia, sillä ajattelen, että on parempi, että en näe miltä ne näyttävät. Sillä saattaisi olla negatiivinen vaikutus päätöksiin loppukisan suhteen. Silti en tunne mitään epätoivoa. Oloni on levollinen – olen tullut Kauhajoelle tavoitteena edetä mahdollisimman pitkälle 48 tunnin aikana. Moni kuuden päivän sotureista kävelee aika ajoin, joten tyylini ei sinänsä ole kovin poikkeava kokonaisuudesta.

Muiden tiimiläisten paikalle tulo piristää mieltä, sillä 24 tunnin juoksun lähtö lähenee. Sitä ennen pientä iloa ovat tuoneet lauantaina maratonille osallistuneet Tiina (03:54:56) ja Jukka (04:23:42). Vaikka useimmat oman sarjan kanssakisaajista ovat puolituttuja ja useimpien kuuden päivän juoksijoiden kanssa olen jo ehtinyt vaihtaa kuulumisia, niin Team Raholan värien näkeminen ilahduttaa kuitenkin eniten. Mutta se ilo ei enää kanavoidu juoksuksi. Kaikesta huolimatta 200 km:n saavuttaminen tai ainakin oman pituusennätyksen (164 km) parantaminen ovat edelleen täysin mahdollisia. Etenee se matka kävellessäkin, mutta 40 minuuttia sen jälkeen, kun 24 tunnin juoksijat on saatu matkaan (itsellä km-kertymä 116 km), on mielestäni hyvä tilanne paeta totuutta painisalin puolelle. Ei muuta kuin unta palloon. Ehkä kuuden päivän juoksu olisi sittenkin enemmän minun juttuni, siinähän on suorastaan pakko nukkua. Tosin nukkuminenkaan ei poista lähes kroonista ongelmaa pikkuvarpaiden kanssa.

Homma on mennyt kävelyksi. Kuva: Päivi Linnero.

Kannustus lämmittää mieltä, mutta ei poista tyhmyyttä

Lähes neljän tunnin pituiseksi venyneen tauon jälkeen olen uudelleen kello 22:30 jälkeen kiertämässä 1,5 km:n pituista rataa. Kierroksella riittää vilskettä aivan eri tavalla, kun myös 24 tunnin juoksijat ovat mukana. Itseäni homma ei juurikaan kiinnosta enää, sillä kävellen kierrosajat ovat yli kymmenen minuuttia hitaampia kuin juostessa. Koska on kaunis lauantai-ilta, niin Kauhajoen pääkadun eli Topeekan varrella näkyy myös jonkin verran viihteellä olijoita. Vaikka minulla on kuulokenapit korvissa ja olen Seppo Jokisen Rahtari-äänikirjan pauloissa, niin en voi olla kuulematta penkillä istuvan nuoren naisen kannustusta: ”Juoksisit edes saat…na”. Niinpä. Hyvin sanottu.

Sunnuntain puolella klo 02:40 saan kasaan 130 km. Kisaa on siis jäljellä vielä 15 tuntia. Jos vaikka käyn huilaamassa parisen tuntia, niin minulla jää aikaa vielä 13 tuntia saada kasaan 70 km. Viisi km tunnissa on mahdollista eli se takaisi lopputuloksen 195 km ja jos pystyisin juoksemaan edes vähän, niin pääsen ehkä 200 km:n yli. Nyt on siis syytä tehdä olo mukavaksi ja levätä hetki ja sen jälkeen pistää kaikki peliin.

Saavun siis painisaaliin ja päätän tällä kertaa luopua myös kompressiosäärystimistäni. Seuraavat vaiheet onkin jo kerrottu tämän kisaraportin ensimmäisessä kappaleessa. Homma on paketoitu. Kisa on auttamattomasti osaltani ohi. Finito. The End. Slut. Loppu. Saan kuuden päivän juoksuun osallistuvalta teräsnaiselta Minna Hänniseltä särkylääkkeen (omani ovat jääneet huoltotelttaan radan varrelle) ja sipaisen molempiin nilkkoihini vielä runsaasti Felden-rasvaa, joka on juuri oikea lääke tähän tilanteeseen. Päätän, että voin nukkua ihan niin kauan kuin huvittaa – turha laittaa mitään herätyksiä. Että ihminen voi olla tyhmä. Mitä olen oikein ajatellut, kun olen rullannut säärystimet alas. En tietenkään mitään. Mistä edes keksin tehdä niin? Tämä on niin syvältä. Näihin ajatuksiin nukahdan.

Kenen jalat? Norsun?

Kerta kiellon päälle

Herään joskus kello kuuden jälkeen. Nilkkojeni pahin turvotus on laskenut, joten huokaan edes hiukan helpotuksesta, sillä olen lähdössä maanantai-iltana lomamatkalle, jossa norsujaloista ei todellakaan olisi mitään hyötyä.

Ajankuluksi vilkuilen levätessäni tiimin FB-päivityksiä. 12 tunnin juoksuun lähtevä Päivi on postannut klo 05:51, että ”Kaitsua ei oo aamulla nähty…muut radalla”. Haluaisin vain vajota makuupussini pohjalle ja jäädä kieriskelemään itsesääliin, mutta päätän nousta ylös – taas kerran – ja lähteä kannustamaan muita tiimiläisiä. Yksi kävelykierros olkoon sinetti sille, että päätökseni lopettaa hölmöily tähän, on juuri se oikea vaihtoehto.

Näin pirteältä näytin sunnuntai-aamuna.

Kävelen kierroksen. Kävelen toisen kierroksen. Kävelen vielä yhden. Näin aion jatkaa, kunnes saan 100 kierrosta (150 km) kasaan eli olen muuttanut päätöstäni aamun jälkeen. Mieli on maassa, sillä kävellen etenevistä olen todennäköisesti kisan hitain juuri sillä hetkellä. Välillä seuraan puhelimesta muiden raholalaisten taivalta heidän omissa sarjoissaan. Anu (187,4 km) on 24 tunnin sarjassa mitalivauhdissa – Markus ja Marko (molemmat 141,6 km) ja Pete (125,1 km) taistelevat helteiseksi muuttavassa säässä. 12 tunnin juoksussa Päivi (70,6 km) on matkalla kohti ennätystään ja Susanna (83,6 km) sijoittuu lopulta sarjansa kakkoseksi. Tiina (04:04:39) ja Jukka (04:53:02) juoksevat toisen peräkkäisen maratoninsa. Viimeisen kierrokseni päätän kaatua saappaat jalassa eli juosta – yritän olla oikea juoksija. Näkisipä se yöllinen kannustaja minut nyt. Juoksu sujuu yllättävän hyvin, ja tosiasiassa juokseminen tuntuu pikkuvarpaista vähemmän kivuliaalta kuin käveleminen. Voimia piisaa mukavasti ja kertyneet kilometrit eivät tunnu jaloissa pahoilta. Pohdin hetken, että olisiko minun sittenkin vain pitänyt jatkaa etenemistä juosten. Ei sentään, sillä nilkkoihin iskeneen norsutaudin kanssa ei olisi kannattanut lähteä leikkimään liikaa.

Sunnuntaina-iltapäivänä kello 13:50 saan sata kierrosta täyteen ja 150 km:n raja ylittyy. Menen huoltotelttaan ja pakkaan kamani kasaan. Ilmoitan tapahtumapäällikkö Antti Oksaselle, että homma on omalta osaltani taputeltu. Ennen suihkuun menoa ohjaan 24 tunnin juoksuun osallistuvan Peten makuusaliin hetkeksi huilaamaan. Suihkun jälkeen käyn hänet herättämässä ja varmistan, että hän löytää tiensä uudelleen radalle. Pokkaan Antilta palkintoni ja jatkan hetken muiden kannustusta, kunnes vaivihkaa jätän kisapaikan vaimoni saavuttua noutamaan minut. Olen todella pettynyt, enkä halua jäädä palkintojen jakoon. Se tilaisuus on omasta mielestäni omistettu onnistujille ja venyjille. Henkinen etäisyyteni siitä tilaisuudesta on 91 km. Kisa on mennyt alta odotusten ja täysin omien tyhmyyksieni takia. Jos kisan jälkeen jaetaan ”Suurin hölmö”-palkinto, niin olen todennäköisesti vahvin ehdokas ja siinä tapauksessa järjestäjät varmasti postittavat palkinnon minulle.

Team Raholan 24 tunnin juoksuun osallistuneet Marko, Pete, Anu ja Markus. Kuva Päivi Linnero. 

Kiitokset ja jälkiviisastelua

Kauhajoen Ultra Running Festival oli hieno ja hyvin järjestetty tapahtuma. Pieniä lupauksia sen uudestaan järjestämisestä jo kuuluikin, joten toivottavasti minulle avautuu ensi vuonna mahdollisuus revanssiin. Kiitokset kaikille kisan järjestelyissä ja eri huoltotehtävissä mukana olleille, mutta erityisesti päivänsankari Timo Marjomäelle, aikaisemmin mainitulle Antti Oksaselle ja kisan johtajalle Seppo Leinoselle.

Jos aikoo osallistua ultrajuoksuun, jonka lähtöaika on esimerkiksi kello 18, niin kannattaa suunnitella päivänsä niin, että ennen juoksun alkamista on mahdollista nukkua. Jos aikoo käyttää kompressiosukkia tai -säärystimiä, niin ne kannattaa pitää kokonaan ylhäällä tai sitten ei käytä niitä ollenkaan. Ei siis mitään avaruustiedettä ja minähän olin tietoinen näistä asioista.

Kisan jälkeen en ole mitenkään erityisen väsynyt, jalkani ovat pikkuvarpaita lukuun ottamatta hyvässä kunnossa – toisaalta tämän selittää vaatimaton km-määräni – joten kilpailun jälkeen uskon edelleen, että tavoite olisi ollut saavutettavissa. Nilkat palautuvat normaalimuotoonsa viikko kisan jälkeen.

Hölmöilynsä tunnustaen Kaj Koivumäki