Yöpakkasen kuuraama nurmikko rapisi hauskasti tossujeni alla, kun juoksin viimeiset metrit kohti maalia. Pieni vastaanottokomitea jakoi onnitteluja. Ohho -siis kellohan on jo 5.23. Fiilikset oli kuitenkin mahtavat; minä tein sen -juoksin 45km polkuja pitkin vaativassa Sallatunturin maisemissa ajalla 8.23.17 ja vasen polvikin kesti. Taas kerran olin voittanut itseni.
Olin vuokrannut mökin Sallasta ja makoilin sängyllä iltapäivällä pohtien samalla mitähän yön polkujuoksu tuokaan tullessaan. Ajattelin, että harjoitellessani kesäkuussa poluilla juoksemista 2 kertaa viikossa Koukkujärven maisemissa antaisi hyvät potkut tällekin juoksulle. Juoksureppuun olin pakannut geelejä, energiavohveleita ja yhden pitkähihaisen lisäpaidan, hanskat, kameran ja kännykän. Eli varusteet pitäisi olla kunnossa. Luottavaisella mielellä lähdin kohti maalialuetta. Siellähän oli rutkasti väkeä yhtä jännittyneellä mielellä varmaan kuin minäkin. Lähtölaukaus yön selkään tapahtui lauantai-iltana klo 21.00. Aurinko paistoi ja ilma oli hivenen viileähkö. Se on nyt menoa yöttömän yön selkään. Reitti oli aluksi ensimmäiselle juottopisteelle Poropuistoon helppokulkuista polkua yhtä lyhyttä tiukkaa kaarrenousua lukuun ottamatta. Se muuten otti isännältä luulot pois. Jaa-a, onkohan näitä tulossa vielä lisääkin tälle juoksumatkalle, mietiskelin itsekseni. Juomapaikalla juotuani kupin mehua kuulin erään naisen reippaan kannustavan ohjeistuksen: rakennuksen takaa pikku mäen takaa aukeaa Tammakkolampi ja pitkospuut. Siitä nopsaan tikkaatte rinteen ylös ja sitten voittekin toisella puolella rullata kevyesti alas. Noh Pirttivaaran mäki ei ollutkaan ihan tikattavissa juoksuaskelin vaan kävelyksihän se meni. Tunturin päällä oli sentään vähän tasaisempaa. Ylempänä avautuivat upeat maisemat horisonttiin. Taustalla siintivät tunturinnyppäät uljaina.
Ja kun oli päästy ylös, oli sieltä tultava alaskin -siis eiku rullaamaan. Se kyllä tuntui näin ekalla kierroksella sujuvan helpostikin. Alhaalla olikin toinen juomapaikka. Nopsat mehut kitusiin ja matka jatkui. Juomapaikan pojilla näytti olevan mahtavat makkaranuotiot, jonka äärellä tarkeni juoksijoita odottaa seuraavalle kierrokselle, kun aamuyön pikkutunneilla tänne saavutaan. Ruuhitunturille kipuaminen oli hivenen helpompi pala. Rinteessä tönöttävä kahvilarakennus ei ollut auki -harmi, kahvi olis voinut tehdä terää. Kas riippumatto oli viritetty polun varteen. Se herätti minussa ajatuksen kivuta koepötköttämään se. Mutta ei nyt -ehkä seuraavalla kierroksella. Rullaaminen tunturin kuvetta alas Siskellammille oli yhtä juhlaa. Lammen rannalla olikin iloista porukkaa juoksijoita vastaanottamassa. Nopeat juomat ja suolakurkut tankkauspisteestä ja matka jatkui kohti pitkospuita.
Tuohenlusikkajänkä olikin helpointa osuutta reitistä. Jonkin ajan kuluttua tupsahdin takaisin ensimmäiselle juomapaikalle Poropuistoon. Vähän tankkausta ja sitten toista puolta tietä polkua pitkin kohti maalialueelle, johon olin ennen kierrokselle lähtöä varannut pöydälle Vichyä, karjalanpiirakoita, banaania ja sipsejä. Oli varmaan lämpötila laskenut reilusti alle kymmenen asteen -tunsin kostean kylmyyden luissa ja ytimissä heti kun pysähdyin paikalleni. Olin varannut lisävaatetusta pöydän alle, mutta ajattelin pärjätä nyt yhdellä pitkähihaisella puserolla. Siinä pureskellessani piirakkaa mietin, että ei oo totta; siis sama rutistus vielä toiseen kertaan! No huhhuh -reisissä alkoi jo tuntua ylämäki-alamäki-ralli. Nokun tänne asti on nyt tultu -ei auta muu kuin eespäin -sano mummo lumessa. Toisen kierroksen alkupäässä, muutama kilometriä lähtöpaikasta merkinlukutaito herpaantui hetkeksi ja huomasimme juosseemme vähän matkaa ohi reitin. Nooh -huomasimme mokamme ja palasimme merkatulle polulle takaisin.
Alkumatkasta kävi ilmi, että keskisuomesta kotoisin oleva Kirsi kertoi myös tänään juoksevansa pitempää matkaa. Olimme molemmat suunnitelleet omat juoksumme hivenen nopeammiksi. Itse ajattelin ajan menevän väljästi haarukoiden viiden ja seitsemän tunnin väliin, mutta totesimme, että maasto on selvästi rankempi, kuin mitä olimme osanneet odottaakaan. Noh korkeuskäppyröitä kartassa voisi toki etukäteen opetella lukemaan tarkemmin. Taisi olla tunturipolkujuoksu kummallekin eka kerta. Juttua meillä riitti, joten ylämäet menivät huomaamatta. Välillä pysähdyimme kuvaamaan upeita maisemia, sumua ja auringon paistetta horisontissa. Tosin vikaa kierrosta juostessamme aamuyöllä jutustelu harveni. Nyt kaikissa alamäissä reidet kirkuivat hoosiannaa. Ylämäkeen olis päässyt helpommin. Hoin itselleni nosta polvia, nosta polvia, nosta nyt niitä polvia. Meinasin nimittäin kumartua poimimaan useammankin euron, mutta sain aina jotenkin kammettua ruhoni takas pystyasentoon. Puhuimme ääneen, että täältä päästyämme maaliin teemme reklamaation kaikista juurakoista, kivistä ja lahonneista pitkospuista, joihin olimme kompastua. Onneksi seuraava tankkauspiste avautuikin kohta silmiemme eteen.
Siskellammilla viimeisellä kierroksella pysähdyin rupattelemaan toimitsijoiden kanssa. Tytär oli saanut ison hauen. Hän esitteli ylpeänä metrin pituista haukea, mikä viedään kuulemma ukille, joka tekee siitä herkullisia kalapullia. Hetkeksi herahti jopa vesi kielelle, kyllä vaan mullekin maistuisi... Joo haaveet sikseen ja eiku pitkospuille. Vähän matkan päässä oli taas pakko pysähtyä kuvaamaan upeaa kesäyön usvaa ja kastetta sekä nautiskelemaan valoisan yön tunnelmaa.
Joissain paikoin aamun kirkkaampi valo oli herätellyt linnut laulamaan. Käki kukkui, punarinta ja peukaloinen lauloivat pontevasti. Ai että tätä luonnon kauneutta.
Vielä parin tunnin loppurutistus nousevan auringon maisemissa ja saan todeta, että - Joo, Nokian pikkukukkulat kalpenivat pahasti Sallan upeiden tunturimaisemien rinnalla. Niin ja seuraavan päivän palkinnonjaon nukuin autuaasti ohi.
Lähtisiköhän tiimiläisiä kaveriksi mukaan seuraavalla kerralla?
Teksti ja kuvat: Jari Kurvinen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.