Viimeiset viisi kilometriä ja...

Joensuu 17.11.-18.11.2018

 

Ellei mitään muuta jäänyt Joensuun reissulta taskuun, niin ainakin supersitkeä korvamato, joka ei ole vieläkään täysin jättänyt rauhaan. Tämä otsikon kappale ei soinut edes viimeisenä, mutta sopi jotenkin aamun viimeisten tuntien tunnelmaan. Viimeisenä soi muuten Tähtien sodan tunnari, jos kanssakulkijat huomasitte tai tunnistitte?

 

Se miksi tänäkin vuonna oli pakko lähteä Joensuuhun, johtui siitä, että viime vuodesta jäi hampaankoloon muutama ”korjattava” asia. Ensinnäkin, viime vuoden tossuvalinnat eivät olleet kovinkaan järkeviä kovalle alustalle ja erehdyin vielä vaihtamaan tossuja kesken matkan, mikä ei parantanut tilannetta yhtään. Päälle päätteeksi liian kova alkuvauhti ja liian pitkät pysähdykset tauoille,saivat koivet tuntumaan aivan pökkelöiltä. Jalkapohjia poltteli aivan käsittämättömästi, joten oli pakko luovuttaa jo 30 kilsan jälkeen ja mennä suihkuun. Kaupanpäällisiksi kotimatkalle sain vielä ”muurahaiset”, eli kinttuja kihelmöi ja pisteli niin, ettei mitenkään päin ollut hyvä olla.

Onnistumisen riemua. Kyllä (taas) kannatti!

 

Tänä vuonna valmistautuminen sujui melko mukavasti. Syksyn säät suosivat pitkiä työmatkakävelyitä Tampereelta Nokialle, joten pidemmät harjoituslenkitkin tuli hoidettua ajallaan. Harjoituksen puutteesta ei tänä vuonna homma jäisi ainakaan kiinni. Uudet tossutkin oli hankittu ihan tätä reissua varten, asiaankuuluva sisäänajo oli toki jo tehtynä hyvissä ajoin ennen Joensuuta.

 

Odotettuun lauantai-aamuun herättiin klo 9.00, aamupuurot nassuun ja viimeinen tsekkaus varustekassiin. Muutama tunti lähdön odottelua ja sitten matkaan kohti bussikyytiä. Bussimatka sujui mukavasti ja melko nopsastikin, osittain varmastikin hauskasta kuljettajasta johtuen. Perille päästiin hyvissä ajoin ja varusteiden vaihtoon jäi ruhtinaallisesti aikaa.

Sitten tutulle areenalle, huoltopiste kuntoon ja odottamaan starttia. Porukkaa oli paikalla viime vuotta enemmän ja tiimikin todella hyvin edustettuna. Hulluus nähtävästi tarttuu, kun hiukan yllytetään.

Klo 20.00 startattiin porukalla matkaan, mukana siis sekä 6h että 12h suorituksen valinneet. Ensimmäiset kilometrit tuntuivat kertyvän kovin nihkeästi ja ehdin jo ajatella, että näinköhän uusi enkka jää tänä vuonna haaveeksi. Sitkeästi kuitenkin jatkoin taivallusta ja kilometrejä alkoi kertyä mukavaa tahtia. Meno maistui eikä jalkojakaan pakottanut. Kuudennen tunnin paikkeilla hämmästelin, että olin saanut kasaan jo 30 kilometriä ja vielä oli ruhtinaallisesti aikaa jäljellä. Viiden aikoihin aamulla oli ensimmäisen maratonin kilometrit täynnä ja vielä oli energiaa jäjellä, joten ei muuta kuin uudelle kierrokselle.

 

Kuuden pintaan aamulla olin saanut 50 kilsaa täyteen, oikeaa jalkapohjaa poltteli, joten ajattelin, että nyt on viisainta painua suihkuun ja tutkia ”vahingot” rauhassa. No, jalkapohjaan oli kasvanut pullea vesikello, samoin pikkuvarvas oli saanut sen verran osumaa, että siinä oli myös verestävä vesikellukka, onneksi ensivaikutelma näytti hurjemmalta kuin todelliset vahingot. Suihkun kautta takaisin katsomaan miten radalla olijat pärjäilevät. Viimeiselle viidelletoista minuutille ajattelin vielä osallistua hiukan ontuen. Tulos loppusummerin soidessa oli 51,084 km, pisin matkani ikinä. Olin tyytyväinen tulokseen ja mikä parasta, tänä vuonna selvisin ilman ”muurahaisia”.

Mukava reissu kerrassaan. Iso kiitos kaikille tsemppaajille, erityiskiitos siipalleni, joka on jaksanut kannustaa ja patistella lenkeille ja jumpille. Kiitos myös Mariialle mukavasta ”matkaseurasta” ja tsempistä!

 

Yksinkertaisesti Ellu