NUTS Ylläs Pallas 2019 (105 km)

Tuli kesä ja heinäkuu – joko mennään, ei malta varrota enää YYhtään! Kaikessa tohinassa unohdin sitten pyytää Jukalta kellon lainaan. Ongelmiahan siitä seurasi, sillä kännykän kelloa ei polulla vain tule vilkuiltua, satoi tai paistoi. Muistui mieleen muutama läheltä piti -tilanne edellisiltä kerroilta, kun ronklaa taskusta puhelinta esiin ja juuri ennen kuin saa vilkaistua ajan tökkää varvas kiveen ja seuraa tasapainon vakautusrituaali. Onni oli mukana enkä löytänyt itseäni mahaltaan ja puhelinta kymmenen metrin päästä lasi pirstaleina. Siis antaapa olla, kattellaan auringosta.

 

Sinnikkäät 105 kilsan juoksijat maalissa, Tiina ja Jari.

Aika tuntui pitkältä, kun kävimme porukalla lähettämässä muita tiimiläisiä bussiin Äkäslompolon kisakeskuksessa ennen omaa lähtöä. Niin olisi itsekin jo halunnut matkaan. Iltapäivällä koitin nukkua hiljenneessä mökissä, mutta tulomatkan bussissa huonosti nukutun yön jälkeenkin uni pysyi poissa. Kävin mielessäni läpi juoksurepun ja drop bagin tavaroita ja tein suunnitelmaa, kuinka pitää juoda ja tankata kun nesteenä on vain vesi. Siinäpä ne tämän juoksun kolme akilleen kantapäätä sitten olivatkin – tankkaus sekä kellon ja unen puute.

Saavuimme Jarin kanssa lähtöpaikalle Pallakselle yhdentoista aikaan illalla. Tunturikyyhkyjen tietotoimiston mukaan 160 kilometrille startannut Marko saattaisi olla siellä myös. Löysimmekin ystävämme mieli maassa soppakulho kourassa huoltoteltalta. Kyllä harmitti itseäkin toisen puolesta, kun saattelimme Markon Ylläkselle lähtevään bussiin. Pian olikin puoliyö ja viimein aika startata 105 kilometrin taipaleelle Pallastunturin juurelta Ylläkselle Äkäslompoloon. Koko vuorokausi olisi aikaa ja keli mitä parhain.

Matkan alku sujui hyvää vauhtia jonossa edeten. Tunturikeskuksen pihasta päästiin pian metsäpolulle. Välillä noustiin ylemmäs tunturiin ja keron laelle, josta pääsimme ihailemaan auringon laskeutumista ja nousua. Polku jatkui teknisenä ensimmäiseen Rauhalan huoltoon saakka ja juuri ennen huoltoa saimme kastaa varpaita Anuntivuoman suolle laskeviin puroihin. Aamuyön kylmyys tuntui ja Rauhalasta lähdettäessä saimme laittaa sormikkaat ennen kuin jatkoimme matkaa tietä pitkin kohti uutta polun päätä. Kapusimme taas ylängölle ennen laskeutumista toiseen huoltoon Pahtavuomaan. Tämä alun reilut 30 kilometriä kulki oikein mukavasti; juoksua ja kävelyä vuorotellen maaston mukaan, repusta juomaa ja evästä ja tunnin välein tauko pysähdyksellä. Etenimme toisinaan samassa jonossa Lausteen Markun kanssa ja tuttujahan on aina kiva nähdä.

Aamuyön tunteina saimme kavuta jyrkkää nousua Äkäskeron päälle ja hölkötellä tovin laella ihailemassa huikeita maisemia ennen pitkää laskua. Samalla alkoi uni painaa silmiäni ja keskittyminen tankkaukseen herpaantui, mikä vaikutti koko loppumatkaan. Mutta ihan niin tuskaiseksi ei matkanteko muuttunut kuin päälliköllämme Markuksella, jonka kohtasimme ennen Peurakaltion isoa huoltoa. Kaatuessa murjottu kroppa vaikutti todella kipeältä ja meno sen mukaiselta. Anu oli päättänyt jatkaa matkaa yhdessä rakkaansa kanssa.

Saavuimme Peurakaltioon (46 km) ennen puolta kahdeksaa aamulla. Vaihdoimme drop bagistä kuivaa päälle ja lisäsimme tankattavaa reppuun. Huollon antimista maistui nuudelikeitto ja cola. Saimme päälliköltä moitteet tussaroinnista huollon kaverin palvellessa samalla kolme muutakin juoksijaa valmistellessaan keittoani ja kesken kaiken iskeneen puskahädän vuoksi. A&M näyttivät mallia, kuinka huollossa toimintaan ripeästi ja jatkoivat matkaansa ennen meitä vaikka saapuivat paikalle myöhemmin. No kuluihan aikaa melkoisesti, eli tässä yksi oppi seuraavalle kerralle. Toinen opetus oli se, että koskaan ei saa jättää muita juomia drop bagiin, jos huolloissa ei ole tarjolla muuta itselle sopivaa juomaa kuin vettä. Varsinkin, kun edessä oli maratonin verran matkaa pelkällä vesihuollolla.

Matka jatkui hölkötellessä tasaisempaa metsäosuutta kohti Kotamajaa. Nuudelikeitto oli tunnissa kulutettu ja voimistunutta energiantarvetta koitettiin vaimentaa pienellä purtavalla ja juomalla. Kotamajan jälkeen kaivoimme ensi kertaa sauvat käsiin, ja niiden avustuksella kapusimme Kukakselle enemmän helpommin kuin vaikeemmin vaikkei ny liian helppoo ollukaan. Päältä terkut tiimin whatsapp-ryhmään ja rullien alas takaisin Kotamajalle (63 km). Matkalla pohdin kumpi painaa enemmän, univajeesta johtunut väsymys vai energianpuute. Kotamajalla kulautin drop bagista ottamani kaurajuoman, joka piristi selvästi. Imeytymisen kannalta oli siis kaikki hyvin, mutta pitäisi vain muistaa tankata enemmän.

Edessä oli puolimaratonin verran melko tasaista ja suurimmaksi osaksi ihan juostavaa polkua, mutta huonon tankkauksen vuoksi reidet olivat asiasta eri mieltä. Kävely kyllä onnistui normaalia lyhemmällä askeleella, mutta juoksu oli vaikeaa. Askel ei vain noussut niin, että olisin päässyt yli kuin ihan pienistä kivistä ja juurista. Lisäksi väsymys laski reagointikykyä ja sai välillä kivet näyttämään kahdelta, joten turvallisinta oli kävellä. Harmitti, kun Jarilla olisi selvästi kulkenut kovempaa, mutta hän päätti jäädä etenemään seuraksi. Jari harppoi menemään pitkällä askeleella ja sanoin, että antaa mennä vaan. Minä sitten hölkkäsin kiinni muutamiin metreihin kasvaneen eron sopivassa kohtaa. Kyllä potutti ja ihmetytti oma kroppa – kuinka pää voi olla unten mailla, mutta muuten (reisiä lukuun ottamatta) kulkee ihan hyvin.

Varkaankurua kohti pitkospuita noustessa sai todella keskittyä, ettei pudonnut viereiseen puroon. Se solisi niin mukavasti ja suorastaan houkutteli varrelleen nukkumaan. Tuomiokurussa avotunturissa iltapäivän auringonpaiste voimisti pöhlöä oloa edelleen. Energiat alkoivat olla taas vähissä ja ennen seuraavaa huoltoa oli istuttava puun varjoon nauttimaan kupillinen nesteytysjuomaa suklaapatukan pätkän kera. Jälkiviisaana saatoin todeta, että tämä olisi pitänyt tehdä jo paaaljon aiemmin. Olo helpottui ja sain jutkittua lopun suklaapatukasta vielä ennen huoltoa. Kysyessäni nukkumapaikkaa Ylläsjärven huollossa (84 km), minua neuvottiin pötköttämään tunturinrinteeseen ja mahalleen, jottei linnut nokkisi silmiä. Huh hei. No ilokseni toinen juoksija tarjosi kofeiinitabletin. En ole niitä ennen kokeillut ja tiesin riskin, mutta triplaespresson juojana päätin tarttua tarjoukseen. Saisinpahan pitää silmäni ja toivottavasti paremmin auki. Tämä koitui pelastuksekseni ja unisuus pysyi poissa maaliin saakka.

Seuraavaksi lähdimme kapuamaan Ylläksen rinnettä ylös yhteisellä päätöksellä huilata aina välillä. Alkurinne sauvojen avustuksella, sitten kiveltä toiselle askel kerrallaan ja huipun saavutettua oli taas mahtava fiilis. Vaikka reidet eivät juoksuun enää taipuneetkaan, rinnettä ylös kavutessa ne sen kuin könttäsivät. Hauska oli huomata se, että jyrkkää rinnettä laskeutuminen tuntuikin paljon enemmän. Ihme pökkelöt. Siinä matkalla pieni ajatus päällikölle, kuinkahan mahtaa tässä edetä – takaperin, mutkittelemalla, kylkimyyryä…

Solisevan tunturipuron laitaa saavuimme viimeiseen huoltoon Kellokkaaseen (91,5 km). Haukkasin siellä toisen kerran banaania, joka ei juostessa vatsalleni oikein sovi. Edelliselle välille olin saanut siitä hyvin energiaa, joten otin lisää. Kävelyä loppumatka olisi pääosin kuitenkin. Hyvissä fiiliksissä lähdimme jatkamaan laskua kohti Kesänkijärveä ja viimeistä haastavaa nousua Pirunkurua. Polku muuttui helpoksi ja koitin taas josko jonkinmoinen juoksua muistuttava eteneminen onnistuisi, mutta reidet eivät vain nousseet. Potutti. Viimein olimme Pirunkurun juurella, josta kipuaminen alkoi juurakossa ja jatkui kivikossa Kesängin päälle. Olin odottanut koitoksen paljon vaikeammaksi, vaikka matka toki jaloissa jo tuntui. Oli se kumma – ylöspäin pystyi kapuamaan ilman ongelmia, mutta juoksemaan tasaisella ei! Loppumatka Kesängin päältä kohti Äkäslompoloa tuntui pitkältä ja tuulen tyyntyessä iltaa kohti itikat alkoivat päästä paremmin iholle. Viimein saavuimme viimeiselle tieosuudelle ja pistimme juoksuksi mökin kohdalta. Oli hienoa saapua maaliin tiimin ollessa vastassa. Suuri Kiitos Jari matkaseurasta ja kärsivällisyydestä!

 

Siinä se on, 105 km, ja maalissa!

 

Juoksun jälkeen oli jälleen aivan huippu fiilis!! Matkalla tulee aina jotain ja sitä edetään niin kuin päästään. Odotin olevani enemmän puhki maaliin saapuessa, mutta pitkät kävelypätkät vaikuttivat paljon. Unta ei toki tarvinnut kauaa odotella. Tulen varmasti taas uudelleen – kellon ja juomien kera. Kiitos Tiimi mahtavasta matkasta!

Tiinä Hä