torstai 18. heinäkuuta 2019

Hetta-Ylläs 160+km

Ilmoittauduin Hetta-Ylläs hölkälle hyvissä ajoin, kun pari vuotta sitten juostu vastaava väli, joka silloin oli 134km mittainen sujui kohtalaisesti ilman suurempia valmistautumisia. Nytkin piti kovasti valmistautua, mutta niinhän sitä taas lähdettiin matkaan ilman sen suurempia reenejä. Toki tuleehan sitä liikuttua vähintäänkin kohtalaisesti kaiken aikaa, joten kunto kyllä varmasti antaa myöten sen verran, että vaeltamalla tuolta selviäisi.

Rakkaan vaimoni ja hienon tiimikaveri Markon kanssa hyppäsimme bussiin perjantai aamuna majoituksemme Ylläksen Yöpuun ja Jounin kaupan huudeilta, joka meidät sitten kuljetti erittäin smoothisti aina Hetta-kylään asti. Marko ja Anu starttasivat ensi kertaa pidemmälle kuin 55km matkalle täällä ja meitä kaikkia jänskätti kovasti starttia odotellessa. 


Marko, Markus ja Anu jännän äärellä

Hienon joikun jälkeen pääsimme matkaan. Alkumatka oli odotetun tylsä n.5km asfalttia+6km hiekkatietä ensimmäiselle huollolle asti. Tässä alkumatkassa oli paljon hyvääkin, kun juttelin kahden japanilaisen herrasmiehen kanssa ja vaihdoimme kuulumisia. Mun mielestä on aina niin mukavaa, kun saa höpötellä heidän kaltaistensa kanssa. Erosimme Takan ja Moton jäädessä etenemään vielä maltillisemmin kuin minä ja toivotimme tsempit toisillemme.

Ekan huollon jälkeen sitten alkoi matka kohti Pyhäkeroa ja ekaa nousua, ja päästiin siis asiaan. Reitti on tuttu itselle parin juoksun lisäksi myös parilta vaellukseltakin.  Homma eteni hyvin maltin kera. Olin päättänyt, etten juokse yhtäkään ylämäkeä kuin sen verran mikä tuntuu hyvältä. Siinä sitä taitoin matkaa kohti tokaa huoltoa hyvällä fiiliksellä. Porukkaa lappasi ohi, mutta en todellakaan välittänyt siitä, koska tiesin saavuttavani selkiä myöhemmin, jos kaikki menisi oman suunnitelman mukaan. Alkumatkasta porukka tykkää aina höntyillä kovasti. Tokaan huoltoon saavuin 3:25 ajassa, huolsin itseni ja painelin matkoihini.

Kova reissu oli tulossa, mutta toivottavasti ei tuollaiseen kivikasaan joutuisi


Jonkun pätkän etenin muutaman muun taivaltajan kanssa ja juteltiin siinä kaiken moisia. Jokusen kilsan jälkeen ajatukseni karkasi johonkin ja siitähän seurasi sitten turvalleen meno tietenkin. Löin hiukan olkapäätä ja ylähuuli pysäytti vauhdin juuri sopivasti ennen suurempaa törmäystä kiveen. Selvisin siis säikäyksellä ja huuleenkin tuli vain ihan pieni naarmu ja ikenet saivat pitää hampaansa.

Kaatumisen jälkeen jäin hiljalleen porukasta ja päätin jatkaa matkaa terävänä poikana, etten enää kompuroisi. Tuollaisessa maastossa on ihan hyvä olla kaiken aikaa tietoinen missä juoksee. 

Keli oli melkosen lämmin ja juoma kului hyvää vauhtia rakosta ja jo hyvissä ajoin käsitin vetäneeni viimeiset tipat kitusiini. Hetken aikaa oli hieman hämmentynyt olo, kun ihan tarkasti en muistanut mistä seuraavaksi saisi vettä purosta. Tunturien tarjoama mahtavan raikas vesi tuli tarjolle onneksi nopsaan Montellin majalla ja heti perään Nammalakurussa. Sain siis täytettä vesivarantoihin ja sain jatkaa matkaa hyvillä mielin.

Pari kilsaa Nammalakurun jälkeen sitten aloin haaveilla taas jostakin ja taas mentiin turvalleen. Tällä kertaa sitten sattuikin. Löin olkapääni, taitoin ranteeni, kynsin maata kyynärvarrellani ja löin vasemman reiteni ulkosyrjän kiveen. Mitään ei onneksi mennyt oikeasti rikki, mutta reiden isku aiheutti puujalan tyyppiset oireet ja eteneminen siitä eteenpäin oli melko tuskaista.

Lopulta hiljalleen sain kinkattua reilun kympin Pallaksen huoltoon, jonka olin todennut olevan minun maalini tällä kertaa, en varmasti kinkkaisi n.115km kipeällä jalalla kävellen, vaikka aika ehkä voisi riittääkin. Huoltotelttaan päästessä sitten kysyin jääpussia reiteen ja kaivoin särkylääkkeen huuleen ja päätin antaa aikaa itselleni lopullisen päätöksen kanssa syöden samalla hyvin herkullista porokeittoa reilusti. Niin ja joinpa siinä 2,5 purnukkaa maistuvaa alkoholitonta oluttakin, se toimii aina.

Hyvää hoitoa Pallaksella. Kuva:Lluis Toll Riera

Fiilis oli hyvä ja vaimokin saapui huoltoon, joten päätös jatkamisesta alkoi saada ilmaa alleen. Anu ei ollut tietty iloinen kaatumisestani, mutta tyytyväinen, kun ei pahemmin sattunut. Jonkun ajan jälkeen Anun jatkaessa matkaa, hän huikkasi, että lähdenkö jatkamaan samaa matkaa, johon vastasin lähteväni vasta vähän ajan päästä. Päätös jatkaa ainakin Rauhalaan n.21km oli saanut vahvistuksen päässäni. Lähdin varttin verran Anun perään kohti Rauhalaa ja jalka vertyi yllättävän hyvin ja sain vaimon kiinni aika nopeasti. Jonkun matkaa koitettiin välillä hiukan juosta, mutta Anua hirvitti ja minun vammautunut jalka ei vaan noussut tarpeeksi osuen tämän tästä juurakkoihin ja kiviin, oli tehtävä päätös jatkaa kävellen, ettei tulisi ruumiita.

Rauhalan huollon jälkeen oli jälleen vuorossa muutama kilometri asfalttia, jonka pystyin jollain lailla vielä "juoksemaan", mutta poluille kääntymisen jälkeen ei taas tarvinnut muuta kuin kävellä. 105km juoksijoita alkoi tulla ohitsemme hiljalleen ja aloin miettiä missä kohtaa hienot tiimitoverit Tiina ja Niekku ohittavat meidät. Ohitus tapahtui hieman ennen n.100km:n kohdalla olevaa Peurakaltion huoltoa, jossa iloiset tiimiläiset saivat minut kiinni ja vaihdettiin muutamat sanat. Tässä kohtaa itsellä alkoi olla vaikeata varsinkin alamäissä, koska reisi ei tykännyt yhtään alamäistä. Anu meni hieman edeltä aina huoltoon asti ja sainkin melkein heti sinne päästyäni erittäin herkullisen parilassa lämmitetyn kuraläpän metvurstilla ja suolakurkulla maustettuna eteeni. Rakkautta on kuraläppä näreessä! Pizzan ja oluen jälkeen oli kinttu aika makea, mutta kyllä se siitä vertyisi ja niin myös kävi. Samaisella huollolla totesin, että Hä? ja Niekku ovat potenttiaalisia tussareita ja kehoitin lähettämään jäsenhakemuksen joko Hennalle tai Eerikalle.

Evästauko

Oikeastaan koko loppumatka noudatti samaa kaavaa, minä koitin taistella ja Anu eteni omalla vauhdillaan, mutta odotteli minua, koska ei halunnut hylätä miestään ahmojen, karmeiden karhujen ja porojen keskelle. Ainoa suurempi muutos matkanteossa tapahtui Kotamajan huollon jälkeen, kun saimme seuraksemme "Ollen"(Anun nimeämä). Olle toi mukavaa piristystä matkan tekoon.

"Olle" ja Anu

Ylläsjärven huoltoon pääsimme n.klo 4.30, jossa Olle sanoi seuraavan huoltopisteen sulkeutuvan klo 7.00, joten aikaa olisi 2,5 tuntia. Tiesin Ylläksen ylityksen olevan melkoinen pläjäys ihan tuoreillakin jaloilla, joten matkaan oli lähdettävä välittömästi. Ylämäkeähän seuraa aina alamäki, joka helposta alustastaan huolimatta oli minulle todella vaikea. Olle lähti varmistamaan viisaasti oman jatkoon pääsynsä, mutta vaimo ei toistuvista kehotuksista huolimatta sitä tehnyt, vaan odotteli minua milloin missäkin puskassa. Päästyämme klo 6.35 Kellokkaalle, meille ilmoitettiin sen sulkeutuva vasta klo 9.00. Tässä kohtaa lähti pienet kuitit Ollelle. Porukka vähän naureskeli minulle ja Anulle, koska meiltä molemmilta tuli verta nenästä ihan tuntuvasti. Pariskunnalla siis riitti vielä virtaa tapellakin keskenään.

Matsin jälkeen

Kellokkaan jälkeen tiesin ensi kertaa, että nyt saatan selvitä maaliin asti. Edessä oli vielä yksi iso koitinkivi, nimittäin Pirunkuru. Tuttu paikka odotti edessä, mutta en tiennyt miltä sen kiipeäminen tulisi olemaan. Pääsimme nousemaan kohti kurua alkumäen ollessa jyrkkää normaalia metsämäkeä. Mäen alussa Anu totesi, että tätä onkin paljon mukavampi nousta kuin Ylläksen rinnettä, kun ei ole niin kivikkoista. Vastasin vaimolla vain, että odota vielä hetki kurun oikeasti vasta alkavan. Pirunkurussa ei ole mitään muuta kuin kiveä! Olle ja Anu menivät kuin metsäkauriit mäen ylös, mutta itsellä meinasi kyllä poru päästä, tuo mäki oli elämäni selkeästi kovin koitos. Jäätävässä kivikossa oli koitettava edetä niin, ettei vasemmalle jalalle joutuisi ponnistamaan. Ei muuten helppoa! Lopulta Kesängin päällä huusin Anulle ja Ollelle, että ymmärtäisivät nyt vihdoin jättää minut, kun pääsevät vielä ihan hyvin etenemään ja tunsin onnistumisen iloa, kun molemmat hävisivät näkyvistäni. Nyt oli siis edettävä maaliin n.3 tunnin kuluessa.

Ihanan pirullinen kuru


Parin kilometrin jälkeen täysin helpossa alamäessä puskasta hyppäsi eteeni ihana lapinakka, joka olikin rakas vaimoni. Viimeiset kilometrit koitin vain purra hammasta ja mennä etiäppäi. Lopulta viimeisellä kilometrillä kuulin Anun huutavan "Täältä tullaan!", johon kuului kova huuto tiimiläisten toimesta. Tässä kohtaa meinasin pillahtaa poruun välittömästi. Vastassa olivat Tanja, Pete, Mari ja Jukka, jotka tsemppasivat ihan täysillä. En pystynyt tunnemyrskyssäni muuta kuin nostamaan vähän kättä ylös. N.200m ennen maalia tiimiläisiä olikin sitten vastassa oikein vaan iso nippu hurraamassa. Nyt tuli ihan täysin kyyneleet silmiin. Hieman ennen tiimiläisten isoa parvea vastaan kävelivät urakkansa suorittaneet japanilaiset uudet ystäväni, joiden kanssa halasimme ja löimme nyrkit yhteen. Uudet ystäväni pelastivat minut täydelliseltä kyynelvirralta, jossa ei siis mitään vikaa olisi ollut, mutta ehkä parempi näin.

Maaliviiva ylitettiin vaimon kanssa ja tunne oli mitä parahin. Aikaa kului 34,5h ja tuntui kuin olisin ollut voittaja, vaikka olin toiseksi viimeinen maaliintulija.

Maalin jälkeen Keijo talutti minut ensiavun kautta mökille, jossa vihdoin sai levätä hetken. Kiitos, Keijo!

Sitä en tiedä oliko taas mitään järkeä, mutta en tykkää jättää kesken vähäisin perustein ja tälläiset kokemukset kasvattavat  kyllä luonnetta. Suuret kiitokset jälleen ihanalle vaimolle, jota ilman en olisi maaliin päässyt. Kiitos myös "Ollelle", sinulla oli suuri merkitys matkanteossa. Molemmat em. tyypeistä olisivat tehneet huomattavasti paremman ajan ilman minun odottamista. Kiitokset myös kaikille tiimiläisille ja onnittelut teidän kovista, hienoista suorituksista.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti