Hetta-Pallas 55 (58) km - 12 h 6 min

Kohti yötöntä yötä.

Retki alkoi, yllätys yllätys, tuttuun tapaan Kolmen Kulman ABC:ltä 11.7. torstai-iltana kello 22.00. Ajoissa paikalle, automaatilta bussiraha, vielä viimeiset tankkausostokset ja sitten bussiin. Kotoa oli kaapattu mukaan myös ihan ikioma tyyny, että saisi mukavamman asennon unen hiipiessä silmiin körötellessämme kohti yötä ja kohti Äkäslompoloa, välillä tipahtaen ihanaan uneen ja välillä tuijotellen bussin ikkunasta yöhön. Muutama pysähdys yön aikana. Viimeisenä pysähdyksenä oli sellainen mesta kuin Pörröporo, jossa osa porukasta söi poropaninit. Kello oli noin 9. Osalle niitä ei riittänyt kun paikanpitäjä ei tietenkään osannut varautua niin moneen tilaukseen, vielä kun ei kuitenkaan ollut sesonkiaika, joten osa otti pororieskaa, joka sekin oli todella hyvää. Ihastuimme paikkaan sen verran, että Anu varasi meille aamupalapaikan kyseisestä paikasta paluumatkalle sunnuntaiaamuun, noin kello 8.30. Teimme tilaukset jo valmiiksi sitä varten, niin kaikki halukkaat saivat mm. tuon poropaninin.

Perillä Äkäslompolossa olimme aamusella noin kymmenen-yhdentoista maissa. Aurinko paistoi ja keli näytti oikein sopivalta koitoksia ajatellen. Perjantain ja lauantain väliseksi yöksi, jolloin 55 km:n matka taittui, oli luvattu ihan pilvetöntä taivasta ja tuultakin 'sopivasti'. Kelien suhteen ei olisi voinut parempaa toivoa.

Kamat mökkeihin, ostoksille ja syömään. Mökkien sijainti oli aivan paras mahdollinen (kiitos Anu ja Markus), ihan kisakeskuksen läheisyydessä pusikkojen takana. Ja kisakeskushan sijaitsi Jounin kaupan alueella. Myöskin mökkien varustus oli hyvä, kaikkea tarpeellista löytyi, ja tilaa oli hyvin.

Jounin kaupan 'aulassa' oli aivan ihana pikku ruokapaikka, josta sai tosi maukkaita porohampurilaisia. Siinä sitten seuraavaa tankkausta. Ihan ei ollut nälkä vielä päässyt kurnaisemaan, mutta hyvinpä tuo maistui. Tiedettiin kuitenkin että seuraavana päivänä oli sen verran suuri urakka edessä, että hyvä olla polttoainetta. Aterian jälkeen paluu mökeille, kamat jääkaappiin ja kahvinkeittoon. Hetken huilin jälkeen lähdettiin tutustumaan seutuun ennen numerolappujen hakua, joka oli vasta kello 18. Tarkoitus oli kävellä johonkin puotiin tai vastaavaan, mutta perille päästyämme totesimme että se on kiinni. No, käyntiinpä siinä sitten kuitenkin hieman tukkimassa tuttuun tapaan tietä, ja poikettiin matkalla olevaan toiseen urheilukauppaan. Siitä ns. expo-alueelle tutustumaan myös niiden tarjontaan.

Hetkeksi huilimaan mökille ja kello 18 sitten varustetarkastukseen ja numeroiden hakuun. Tämän paketin saatuamme olikin ohjelmanumerossa taas ruokailua. Anu oli varannut meille paikan alueella olevasta ruokapaikasta (nimeä en muista...), jossa nautittiin myös maittavat ateriat. Itse olin tilannut poropizzan, joka punasipulilla höystettynä maistui tosi herkulliselta. Vieläkään ei ollut 'täysi nälkä' päässyt yllättämään, mutta kyllä vain pizza maistui. Tosin Pete söi pienen palan mikä minulla ei kerta kaikkiaan enää uponnut.

160 km:n matkaajat valmiina urakkaan.

Seuraavana aamuna kello 9 kokoonnuttiin pihalla saattaaksemme matkaan 160 km:n lähtijät Anun, Markuksen ja Markon. Heidän lähtönsä oli kello 12. Bussi lähtöpaikalle lähti Äkäslompolosta kello 9.20 muistaakseni, ja ajoi lähtöalueelle noin 1 h 40 min. Saatettuamme ison urakan lähtijät bussille palasimme takaisin mökille pakkailemaan omia reppuja lähtökuntoon. Meidän bussin lähtö oli 14.50 ja lähtölaukaus pamahti kello 18. Vielä ennen bussin lähtöä käytiin tankkaamassa poropurilaiset, ja sitten oltiinkin valmiita urakkaan. Ei muuta kuin kisabussiin, ja matka lähtöalueelle alkoi.

Iloiset matkalaiset.

Ennen lähtölaukauksen pamahtamista miesääni kajautti ilmoille lähtöjoíkun. Oli ymmärtääkseni kunnianosoitus juoksulle. Kuulosti aikas hienolta. Sitten lähdetitin.

Matkaanhan lähdin 'ukkoni' Peten kanssa, joka oli luvannut pysyä völjyssäni (niin myötä- kuin vastamäessä). Alunperinhän en olisi uskaltaunut lupautua tälle matkalle ellei hän olisi lupautunut mukaan, kun suunnistustaidoiltani olen sellainen että 'mettään menee varmasti'. Reitti kuitenkin oli niin hyvin merkattu, että sieltä ei kyllä olisi voinut eksyä. Ja kun kelikin oli koko yön kirkas, niin merkit näkyivät hyvin.

Ensin juostiin noin 4 km asfalttitietä, joka oli aikas pitkälti pelkkää nousua. Minulla alkoi vaikeudet melkein heti. Liekö liian nopea alkulähtö ylämäkeen, polkujuoksutossut asfaltilla ja reppu selässä aiheuttaneet kovemman rasituksen nilkoissa, josta johtuen nilkkojen etuosat olivat koko tuon neljän kilometrin pätkän ihan tulessa. Jouduin heti nousujen aikana pariin otteeseen laittamaan kävelyksi ja kaivamaan kylmäsuihkeen repusta. Luojan kiitos se tuli otettua mukaan. Kävelyni oli kuin ankkalinnalaisella, räpyläjalat lätkähti asfalttiin niin että pläjähti. Itku kurkussa jatkoin matkaa odottaen että vihdoinkin kääntyisimme metsätielle. Tiesin että kipu helpottaa kyllä kun jalat hieman lämpenee, mutta matkan alku ei ollut ihan paras mahdollinen. Tiedättekö sen tunteen, kun pidät henkisesti sisällä olotilaa jossa vit...käyrä on niin korkealla että saa sykkeenkin nousemaan, ja koko ajan pitää kuitenkin psyykata itseään henkisesti ja yrittää hengittää tasaisesti? Sellainen oli fiilis ensimmäiset puoli tuntia. Noin 7-8 kilsaa siinä mentiin, kun pikkuhiljaa nilkat alkoivat tuntumaan siltä, että tästä voisi jopa tullakin vielä jotain.

Matkakaverini Pete, Reijo ja Jari. Huippumatkakamut.

Ensimmäinen huolto tuli nopeasti (huoltoja oli vain 2 kpl matkan varrella), noin 10 km:n kohdalla. Hieman urheilujuomaa kitusiin, suolakurkkua ja banaaninpala. Repussa minulla oli 10 geeliä, 4 kpl geelivohveleita, 3 energiapatukkaa, 2 litraa urheilujuomaa, suolaa, magnesiumia, energiapastilleja ja kuivalihaa. Ensimmäisen huollon kohdalta lyöttäydyimme Jarin ja Reijon matkaan, jotka sattuivat paikalle samaan aikaan. Siihen saakka reitti oli ollut asfalttitien jälkeen aikas mukavan tuntuista hölköttelyä hiekkatiellä itikoineen ja paarmoineen. Pienen matkan päästä huollon jälkeen alkoi ensimmäiset nousut. Sauvat repusta antamaan tukea kulkuun ja eteenpäin. Aurinko paistoi ja maisemat olivat upeat. Niitä tosin ei oikein kauheasti ehtinyt ihailemaan ilman pysähtymättä, joten hirveästi ei tohtinut jäädä niitä katselemaan kun tiesin vauhdiltani kuitenkin joutuvani tekemään muutenkin koko ajan töitä jotta pysyttäisiin aikarajan sisällä. Siinä sitä sitten vain mentiin, välillä alaspäin, välillä ylöspäin, välillä pitkospuita, auringon lämmittäessä. Muutama pysähdys, valokuvan paikka ja eteenpäin. Tunnin välein tankkausta. Oli muuten hyvä että ukkoni oli mukana; hän aina muistutti tunnin välein että 'emäntä, tankkaushetki'. Jos olisin yksin mennyt, luultavammin olisi muutama tankkaus jäänyt tekemättä.

Reitin toinen pysähdys oli noin puolessa välissä. Suunnitellulla alkuperäisellä tankkauspaikalla oli vesi saastunut, joten tankkauspiste oli jouduttu siirtämään. Se aiheutti matkaan pienen lisäkierron, joka tuntureilla tuntui tosi pitkältä. Olisikohan tullut noin 1,5 km lisää... Eipä siitä lisäkierrosta mitään, siinähän sitä muutenkin sauvoteltiin etiäppäin, mutta kun saavuttiin kohtaan jossa sitten suikattiin noin 2 metrin levyistä rinnepolkua alaspäin vaikka kuinka monta kymmentä metriä, väsymyksen painaessa jo jaloissa, niin ei voinut muuta kuin pärrätä että hemmetti, eikö niinkun yhtään haastavampaan kohtaan olisi voinut tätäkin paikkaa sijoittaa. No joo, ymmärrettiin kyllä, että tuntureillahan ei niitä paikkoja kauheasti ole mihin helposti saa tankkauskamat tuotua, mutta voi yhden kerran!! Ja sitten kun piti vielä kavuta tuo polku ylöspäin takaisin!! Kyllä oli hapot paikallaan.

Näitä huippuja riitti. Kyllä oli kaunista.

Siinä sitten kivutessamme ylöspäin kysäisin Peteltä että kauanko ollaan tultu. 5,5 tuntia vastasi hän. Mielessäni ajattelin että huh-huh, saadaan muuten sitten pistää töppöstä töppösen eteen jos meinataan ehtiä aikarajan sisään, koska edessä oli vielä kuitenkin ymmärtääkseni haastavampi osuus kuin alkupätkä. Ei muuta sauvat heilumaan ja jalat etiäppäin, hopi hopi. Mahdollisuuksien mukaan juosten. Siinä sitä sitten mentiin, läpi ruohomättäiden, välillä huonokuntoisten pitkospuiden, polulta polulle, kiveltä kivelle, tunturin rinteeltä toiselle. Tsippa dii duu daa, älä mieti mitään, mene vain eteenpäin, nauti tuoksusta, poluista, kivistä, kipeytyneistä reisistä, kiipeä kiipeä, laskeudu, laskeudu. Aikas mimmi oot kuitenkin kun tässä vaan tarvot, ja ukkosi seuraa perässä. Lapin yötön yö, rauha. Jotain vuorilampea siinä matkan varrella ihaillessani ajattelin, että kyllä niillä poroilla on kans aikas hulppeat oltavat. Täällä ne vaan rauhassa käyskentelee, ei ole kiire minnekkään. Välillä ihmetellen heille hobitin näköisiä olentoja, meitä ihmisiä, että miten niillä nyt tuollainen puhku ja kiire on eteenpäin. Omituisia...

Jarin ja Reijon kanssa sitä matkaa taitettiin, välillä he katosivat näköpiiristä meidän jäädessä tankkaamaan, ja muutaman kerran kävi jopa niin että he jäivät meistä, ottaen meidät kuitenkin kiinni aina jossain vaiheessa. Toisella puolikkaalla teimme melkein niin, että tankkasimme liikkeessä.

Matkaan lähdin pitkähihaisella ja t-paidalla. Kun saavuttiin korkeimpaan kohtaan vähän ennen puolta väliä, tuuli kävi tosi kylmäksi. Lisäsin takin päälleni ja vaihdoin lippiksen pipaan ja hanskat käteen. Siinä vaeltaja ohitti samalla meidät, nosti sauvansa osoittaen sillä suuntaan johon olimme menossa, että se on tuo kolmas tunturi tuolla johon olette matkalla. Kyllä se sieltä tulee, jossain vaiheessa. Itse ensiksi ajattelin että maali sijaitsee sen ekan tunturin jälkeen. Että sinne sitten, tuumasin, tuuppien toisenlaisia ajatuksia pois päästäni, jotka hieman soittivat suutaan jäljellä olevasta matkasta, kun sitä noin konkreettisesti siinä katseli tunturien muodossa. Ei muuta ku newbalancien nokka kohti kyseisiä tuntureita, hopoti hop, hopoti hop. Alamäkeä alas, ylämäkeä ylös, sauvoilla välillä merkkaillen, nak nak, nak nak. Väsyttää mutta so what, tännekään ei voi jäädä. Silminkantamattomiin tunturien huippuja. Jossain kohtaa saavutettuamme taas yhden tunturin laen, Jari kääntyi ympäri ja tuumasi että 'Ei hyvää päivää', osoittaen takanamme olevia tuntureita, 'siis oikeesti, tuolta saakka ollaan tänne tarvottu, voi hittolainen, ollaan me kuulkaa aikas mestareita!' Jotakin tähän tyyliin. Vilkaisin taakseni, ja saman tien eteen, että joo, jaksamatta sen kummemmin ajatella asiaa. Ajatukset piti heittää siinä kohtaa polulle. Väsymyskin oli jo sellainen, että eteenpäin mentiin sen kummempia miettimättä.

Aurinko paistoi ja meno maittoi.

Matkaa ollessa jäljellä ajallisesti 12 h:iin noin tunti, yritimme hieman kiristää tahtia. Sitä en tiedä onnistuttiinko. Hieman alkoi epäilys hiipiin päähän, että mahdollisesti emme taida kyllä ehtiä. Siinä kohtaa maasto oli välillä rakkakivee, välillä kivistä polkua. Sitten kun aikaa oli 40 minuuttia, ajattelimme ihan tosissamme yrittää että josko se 12 h kuitenkin selättyisi. Juoksimme sellaisiakin kohtia joita oli hankala juosta, ei muuta kun kieli keskellä suuta eteenpäin. Mäkeä alas, se on tuon tunturin jälkeen vasemmalla puolella. Siihen kun pääsimme niin totuus valkeni. Maali oli niin kaukana, että tiesimme että ei millään ehditä. Kuitenkin vielä yritimme ja lähdimme kipittämään minkä jaloista enää jaksoimme hiekkatietä alaspäin. Jari luetteli minuutteja. Jossain kohtaa kuitenkin tajusimme, että ei ehditä, ei sitten millään. Pienestä jää kiinni, mutta ei voi mitään. Ainakin yritimme. Reijo oli tässä kohtaa jäänyt meistä jälkeen, hänellä oli tuskaa alamäkijuoksun suhteen. Sieltä hän rykäs meidän kohdalle ja tuumasi että mitäs täällä laiskotellaan. Lähdimme siitä taas juosta jolkottamaan, siitäkin huolimatta vaikka tiesimme että emme ehdi.

Kuudesta minuutista jäi kiinni että ei ehditty aikarajan sisään. Kuudesta minuutista. Se on pieni aika loputtomalta tuntuvassa 55 km:n reitissä, johon kului tuo noin 12 tuntia. Tässä tapauksessa reitti oli ylimääräisine kilometreineen noin 58 km. Vähän joutuu tekemään henkistä työtä tuon kuuden minuutin suhteen, mutta sen yli pääsee kyllä. 12 tunnin (noin) urakka oli ohi. Kiitos Jarille ja Reijolle, teidän kanssa oli tosi leppoisa matkata.

Mitali on kaunis kuin koru. Niinkuin Lappikin.

Itse tiedämme minkä urakan olemme tehneet. Oli upeaa kulkea tuntureiden läpi, nauttia yöttömästä yöstä, Lapin taiasta. Vaikka paljon ei pystynyt katsetta polulta kääntämään ettei olisi kompuroinut (ja siltikin kompuroi välillä, sauvat oli ihan verrattomat), niin ei jäänyt aistimatta se tunnelma minkä tunturit antoivat. Ja myös se fiilis, minkä lahjoitat itsellesi, kun lähdet saavuttamaan tällaista urakkaa. Nytkin istun tässä kirjoittamassa, istunut jo 2,5 h, ja aina välillä jaloitellessa tunnen tehdyn työn jäljet jaloissa, ja se tuntuu hyvältä. Oikeastaan en pysty edes sanoiksi pukemaan niitä tunteita mitä tuo erämaa itsessä herätti, se vain täytyy kokea.

Lapin luonto loi outoa taikaa, johon palaa aina hetkittäin...

Teija